Oman elämänsä sankari, osa II

Viikonloppu takana. Mukava sellainen. Antoi aihetta miettiä oman elämäni arvoja ja sitä mitä arvostan. Mietin paljon sitä, kuinka oman itsensä arvostaminen on yksi niistä elämässä pärjäämisen perustoista. Uskon, että jos ei arvosta itseään, on vaikea myös rakastaa muita. Aidosti.

Oman itsensä arvostamiseen kuuluu myös se, että pitää huolen siitä, että ympärillä olevat ihmiset arvostavat sinua. Uskon, että itse tietää, missä menee arvostelun, kommenttien yms. raja. Itseään pitää osaa suojella, jotta ei satuta itseään. Joskus päätökset ovat vaikeita, mutta uskon, että niistä kiittää itseään jälkikäteen useaan otteeseen.

Lauantaina alkoi virallinen joulun odotus. Olimme nauttimassa Helsingin kulttuuritalolla Club For Fiven joulukonsertista. Ja sinnehän meni se ”konsertti-itkuneitsyys”. Kymmenen vuotta sitten en vielä ollut muistoissani itkenyt julkisesti. Tähän ei lasketa niitä lapsuuden itku-raivokohtauksia, josta olen kuuluisa. Vaihto-oppilasvuoden loppuminen ja kotiinpaluu oli itkumuurin murtaja. Siitä lähtien itkua on tullut, tosin hillitysti. Yleensä yhdistettynä nauruun. Siitä olenkin kuuluisa. Mielestäni kyyneleet ovat kaunis asia, jota ei pitäisi hävetä. Mutta itku yleensä tuo tullessaan punoittavat silmät ja nenän, mikä ei ole kaikista edustuksellista. Itkun parantavaa voimaa olen tutkiskellut lähiaikoina niin paljon, että voisin kirjoittaa siitä enemmänkin. Mutta paluu lauantai-iltaan. Kaiken kaikkiaan konsertti oli uskomattoman hieno, mutta nostaisin sieltä oman suosikkini, joka varmaankaan ole kaikkien konsertissa olleiden huippuhetki. Olen pitänyt seuraavaa joululaulua ennenkin kauniina, mutta sanat kolahtivat ja tiedän, että tämä on meidän perheen joululaulu tästä eteenpäin. Näihin sanoihin ja tunnelmiin: nauttikaa talvisesta tunnelmasta ja jakakaa joulun alla omastanne sitä tarvitseville.

Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa,

järvenaalto jäätynyt talvipakkasessa,

varpunen pienoinen syönyt kesäeinehen,

järvenaalto jäätynyt talvipakkasessa. Pienen pirtin portailla oli tyttökulta:

Tule varpu, riemulla, ota siemen multa!

Joulu on, koditon varpuseni onneton,

tule tänne riemulla, ota siemen multa! Tytön luo nyt riemuiten lensi varpukulta:

Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta.

Palkita Jumala tahtoo kerran sinua.

Kiitollisna siemenen ota kyllä sulta. En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta.

Olen pieni veljesi, tulin taivahasta.

Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,

pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.

Oman elämänsä sankari

Nykypäivänä ihmiset ovat monen eri alan ammattilaisia. Tai niin ainakin uskotaan. On trendikästä suunnitella omat lomamatkat ja  remontoida kodit. Vaikka siihen ei ole minkäänlaista koulutusta tai kokemusta. 

Lomamatkojen suunnittelu alkaa sillä, että luetaan tuntikaupalla nettisivustoja muiden matkakokemuksista. Tai kuunnellaan ystävien tarinoita matkoista ja päädytään samaan matkakohteeseen. Kun kohde on päätetty, seuraavana tehdään hintavertailua lennoista. Reittivaihtoehtoja on useita, mietitään onko fiksumpaa maksaa hieman enemmän ja lentää suoraan kohteeseen vai ollaanko valmiita uhraamaan lomapäiviä lentokentillä istuskeluun. Sopivan lennon löydyttyä alkaa hotellimetsästys. Ja mietintä millä lentokentältä pääsee hotellille, mitä loman aikana tehdään yms. Vierailut kirjakauppojen matkailukirjojen parissa on yleistä. Kohteesta ostetaan kirja, jotta siellä selvitään loman aikana. Yleensä matkan aikana sattuu ja tapahtuu. Mutta sitä vartenhan maassa on suurlähetystö, johon voi turvautua pahimman sattuessa. Joskus tulee mieleen, että onko omalla ajalla rahallista arvoa? Onko mahdollista, että itse järjestetty loma onkin loppuen lopuksi kalliimpi kuin valmismatka, jonka alan ammattilaiset järjestävät? Mutta eihän tuolloin voisi kertoa ystävilleen, että on itse järjestänyt kaiken…

Remontointi on toinen nykypäivän harrastus. Ikeat, Starkit ja K-raudat ovat täynnä remonttitarvikkeiden, huonekalujen ja muiden sisustuselementtien hankkijoita. Kodeissa kaadetaan seiniä, vaihdetaan lattioita tai maalataan seiniä. Ensimmäistä kertaa elämässä. Oman kodin kanssa harjoitellaan. Vaikka joskus saattaa tulla yllättäviäkin tilanteita. Jos joku remontoi kotiaan ammattilaisen voimin, joutuu sitä selittelemään ystävilleen, ettei häntä pidetä laiskana. Remonttiin käytetään usein työpäivien jälkeisiä iltoja tai pahimmassa tapauksessa lomia. Kuinka monta työpäivää nykyään pitää tehdä töitä, jotta ansaittu loma saadaan kerrytetyksi? Onko todella kannattavaa käyttää loma-aika remontoimiseen? Mitäs jos lähtisi lomalla pois kotoa nauttimaan ja rentoutumaan ja antaisi ammattilaisten hoitaa ammattitaidollaan kodin uudistus…

Ehkä tämä itse hoitamisen innostus on nykypäivän supersuorittaja-ihmisen tulos. Ihmisistä on tullut koneita, joilta vaaditaan jo työpaikalla uskomattomia ja kotiin vapaa-ajalle haalitaan erilaisia projekteja. Päädytään siihen tilanteeseen, että työpäivien aikana stressataan kotona odottavia projekteja ja kotona illalla työasioista on vaikea luopua. Ennen ansaittua lomaa käytetään viikkoja loman suunnitteluun ja tehdään töitä kahden ihmisen edestä, jotta voidaan ”hyvällä omallatunnolla” lähteä lomalle. Lomalla suoritetaan nähtävyydestä toiseen ja yritetään saada kaikki irti lomakohteesta. Niinhän se pitää tehdä. Viimeisinä lomapäivinä stressataan sitä, miltä tuntuu palata toimistoon ja mietitään kuinka monta sähköpostia työkoneella odottaa. Pahimmassa tapauksessa etsitään lomakohteessa nettikahvila ja käydään tarkastamassa se kuuluisa sähköpostilaatikko. Ihan vaan sen takia, että töihin palaaminen olisi helpompaa.

Tämän kaiken hullun myllyn keskellä ollaan selkeästi unohdettu, että elämässä voi joskus vain olla. Se ei vähennä ihmisarvoa, se on palvelus itsellesi. Ole oman elämäsi sankari ja pidä huolta itsestäsi, ennen kun se on liian myöhäistä.

Koskettaa

Olen kirjoittanut monesti siitä, kuinka moni on muistanut meitä menetyksen keskellä. Suru on äärettömän suuri, mutta sen jakaminen helpottaa oloa. Pientä Petjaa ja meitä vanhempia on muistettu niin monelta suunnalta, että en edes uskonut, että meillä on näin monia ystäviä.

Petjalle on sytytetty kynttilöitä mm. Yhdysvalloissa, Sveitsissä, Saksassa, Itävallassa, Ruotsissa ja useissa paikoissa ympäri Suomea. Petjan ”kotikylässä” Flachaussa on palanut kynttilä kylän kirkossa, se kosketti ehkä eniten. Petjahan on saanut nimen Hermann kylän oman pojan, alppihiihdon sankarin Hermann Maierin mukaan. Heitä kumpaakin yhdistää se, että he ovat taistelijoita. Appihiihtäjähän loukkaantui vakavasti vuonna 2001 moottoripyöräonnettomuudessa.

Se kuinka menetyksemme on koskettanut niin montaa, on jotenkin uskomatonta huomata. Kai se osalta johtuu siihen, että lapset eivät vain Suomen kaltaisessa kehittyneessä yhteiskunnassa kuole. Ja sen vielä osaltaan osaa ymmärtää, että lähimmäiset välittävät, mutta kun tämä tilanne on pysäyttänyt vieraitakin: kun varasin siunauspaikkaa, uurnan tuhkausta, keskustelin lääkärin kanssa, neuvolassa – kaikkialla henkilökunta hiljeni kuullessaan tilanteesta. Lapsen menehtyminen selkeästi koskettaa. 

- Petjan siunaustilaisuudesta. Edessä Riikka-tädin tekemä uurna ja taustalla kori, joka toimi arkkuna.

Sain tänään puhelun. Se oli Hietanimen hautausmaalta. He kertoivat, että olivat tänään sirotelleet meidän pienen Petjan tuhkan Kuusilehdon muistolehtoon. Sinne tulee myös muistolaatta muistuttamaan Petjan lyhyestä, mutta kokonaisesta eletystä elämästä. Paikka on yksi kauneimmista paikoista Helsingissä ja sinne on hyvä mennä sytyttämään kynttilä pienokaisemme muistolle. Kun näin paikan ensimmäisen kerran, tuli minulle seuraava lastenlaulu mieleen. Luokoon tämä teksti teille kuvan meidän Petjan tarinasta:

"Korpikuusen kannon alla on mörrimöykyn pesä.
Siellä on koti ja siellä on kolo, ja peikolla pehmoinen olo.
Tiu-tau-tiu-tau-tili-tali-tittan, sirkat soittaa salolla.
Pikkuiset peikot ne piilossa pysyy kirkkaalla päivänvalolla.
Syksyn tullen sieniä kasvaa Karhunkankahalla.
Mörrimöykky se sateessa istuu kärpässienen alla.
Ottaisin minä mörrimöykyn, jos vain jostain saisin. 
Pieneen koriin pistäisin ja kotiin kuljettaisin.
Eipä taida meidän äiti peikkolasta ottaa. 
Eihän se edes usko, että mörrimöykky on totta."

Kyllä minä voisin pienen peikkolapsen ottaa, jos joku toisi pienokaisen takaisin kotiin.

Ulkomaille

Aloitin aamuni Kalastajatorpan hotellilla kuunnellen asiantuntijoiden puhetta luovuudesta ja voiko sitä lisätä ulkomailla. Tai kannattaako lähteä ulkomaille, jos haluaa lisätä luovuutta. Mielenkiintoisia asioita, loistava alustus ja yritysmaailman asiantuntijat paikalla.

Itse olen sitä mieltä, että ulkomaille kannattaa lähteä. Olen puhunut tästä monessa yhteydessä, olen työskennellyt aiheen parissa ja uskon, että ulkomaalaisten tulo Suomeen tuo kulttuurillemme suurimmaksi osaksi vain hyvää. Ja tässä mielessä olen elänyt niin kuin olen opettanut. Monesti olen lähtenyt, mutta aina myös palannut takaisin kotoiseen Suomeen. Ehkä hain jotakin matkoiltani. Olin kulkija, ilman varsinaista päämäärää. Lähdin osittain lähtemisen takia, osittain mahtavien mahdollisuuksien takia. Yhteiskunnassa ensimmäinen ulkomaan oleskeluni palkittiin ylimääräisellä lukiovuodella, toista ja kolmattani kertaa ihmeteltiin lähinnä sen takia, miten joku voi haluta olla ulkomailla töissä ilman palkkaa. Viimeinen kokemukseni oli palkallista ja yhteiskunnallisestikin hyväksyttävää, mutta ei millään tavalla arvostettavaa. Vai kuka palkkaa entisen matkaoppaan innolla töihin? Eikö ammattikuntaa pidetä maailmalle karanneista elämän nauttijoista…?

Yhteiskunnallinen palkitseminen ei olekaan ollut syynä matkoihini. Olen sielultani kulkija ja saamani kokemukset henkilökohtaisella tasolla ovat tehneet matkoistani arvokkaimpia asioita elämässäni. Kannan kokemuksia kunnialla ja muistot matkoista ovat sydämessäni ikuisesti.

Ennen viimeisintä matkaa hain töitä Suomesta. Silloin olin sitä mieltä, että on aika aikuistua ja asettua paikoilleen. Työhaastattelussa minulta kysyttiin ulkomaan oleskeluistani ja kysyttiin, olinko tyydyttänyt haluni lähtemiseen ja olisinko valmis panostamaan hakemaani työhön. Vastasin, että totta kai, en kai muuten olisi hakenut paikkaa. Lähtiessäni ulos tajusin, että olin valehdellut sekä haastattelijoille sekä itselleni. Tunsin piston sydämessäni, ja olen ikuisesti onnellinen ko. työpaikalle, että he eivät valinneet minua tehtävään ja avasivat yksinkertaisella kysymyksellä elämäni suunnan. Lähdin maailmalle, ja palasin sieltä onnellisempana kuin koskaan olen ollut. Minun polkuni kohtasi toisen kulkijan polun ja kuljemme tätä nyt yhdessä. Ei enempää siitä, koska siitä voitte lukea aiemmista blogikirjoituksista.

Onko ulkomaille lähteminen itseisarvo? Mielestäni ei. Minun kohdallani se on ollut tärkeää. Mutta en usko, että meitä kaikkia on tarkoitettu lähtemään. Enkä voi 100% allekirjoittaa väitettä, että se lisäisi luovuutta. Mielestäni luovuutta voidaan lisätä sillä, että kuuntelee omaa sydäntään. Ja tarttuu hetkestä kiinni. Olen aiemminkin täällä siteerannut hyvän ystäväni mottoa ”onnella on otsatukka. Jos antaa onnen mennä ohi, on siitä vaikea tarttua kiinni.” Mielessäni elämässäni tärkeintä on ollut se, että olen osannut tarttua hetkeen ja elää sitä. Joskus siihen on tarvittu suuria ponnisteluita, valmistautumista tai joskus se on ollut sekunneista kiinni. En olisi tässä elämän vaiheessa, jos en olisi aikanani lähtenyt ensimmäiselle matkalleni vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, en olisi tässä, jos en olisi toteuttanut unelmaani hiihto-oppaana Itävallassa.

Uskaltakaa tarttua hetkeen, neuvoisin nuorille tässä maailmassa. Olkaa valmiita siihen, että kaikki ei mene niin kuin kirjassa on kirjoitettu tai kuinka oletit sen menevän. Minä jos joku osaan todistaa sen viimeaikaisten tapahtumien perusteella. En tiedä todellista syytä miksi tunsin niin kovaa vetoa lähteä hiihto-oppaaksi tai voin sanoa, että vuosi sitten en osannut kuvitellakaan mihin kaikki johtaa. Mutta heittäytyminen hetkeen, unelmien toteuttaminen on elämäni suola. Joskus kaikki ei mene niin kun olen unelmoinut tai vastoinkäymiset tuntuvat siltä, että unelmat murtuisivat. Mutta niin ei ole, vaan unelmat muuttuvat. Elämääni ei ole kirjoitettu sanasta sanaan mihinkään unelmien kirjaan, vaan se on osa suurempaa muuttuvaa kokonaisuutta. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, eikä tarvitsekaan, se tekee elämästä pohjimmiltaan niin hienoa!

P.S. Kaikille toivottaisin hyvää maailman aids-päivää. Muistakaa, että meillä täällä pohjolassa asiat ovat loppuen lopuksi aika hyvin. On meilläkin omat kansansairautemme ja murheemme, mutta meitä sänkyihin kaatava H1N1-virusta ei mielestäni voi verrata millään tasolla hi-virukseen. Yhteiskuntamme ei pidä sitä ”meidän” juttuna, se on aina ollut ”niiden” sairaus. Mistä sitä tietää, kenellä se on? Ei kenenkään otsassa lue HIV tai AIDS. Antakaa tänä päivänä kolikko lippaaseen, jos näette kerääjiä kadulla. Tiedän, että se menee hyvään tarkoitukseen. 

Vuosisadan rakkaustarina

Lehdistä aina lukee siitä, miten kuninkaalliset juhlistavat rakkauttaan menemällä naimisiin, lomailemalla hienoissa lomakohteissa, rakentamalla luksustaloja eripuolille maailmaa. Aiemmin mietin, että näin voi tapahtua vain lehdissä, muiden elämässä – ei missään tapauksessa omassani. Näin uskoin, mutta niin kun olen todennut aiemmin kirjoituksessani, elämä yllättää sekä positiivisesti että negatiivisesti.

Sunnuntaina 29.11.2009 tulee vuosi siitä, kun oma elämäni muuttui. Ja voisin sanoa, että oman elämäni vuosisadan rakkaustarina alkoi. Vaikka eihän sitä voinut silloin uskoa. Ja oma yltiörealistinen asenne elämään ei aina anna tilaa unelmoinnille. Ainakaan rakkaudesta. No mutta, elämä yllätti ja toi elämääni ihmisen, joka tänä päivänä tunnetaan sielun kumppaninani ja aviomiehenäni.

Viime lauantaina minulta kysyttiin rakkaustarinamme syntyä. Facebookista oli kuulemma tätä tarinaa seurattu kuvien avulla, mutta synnyn historiasta oltiin kiinnostuneista. Niin, tarinahan ei virallisesti alkanut kun vasta uutena vuotena, mutta ensi tapaaminen oli tuolloin marraskuun lopulla. Paikka Helsinki-Vantaan lentoasema. Meidän hiihto-opasporukka oli suuntaamassa kohti Alppeja kouluttautumaan. Puolikas viikko Alpeilla kylvi hyvän siemenen suhteellemme – siis tuolloin työsuhteelle. Tarina saa jatkoa sitten uuden vuoden aikaan, kun tulee vuosi täyteen tämän rakkaustarinan osalta.

Elämä todella yllättää. Niin kun hääkutsussamme kirjoitimme, kahden kulkijan polut kohtasivat. Matkaa käymme yhdessä ja meidän matkallemme saimme mukaan hetkeksi Petja-pojan. Petja jatkoi matkaansa odotettua aiemmin omalle polulleen. Kulkija hänkin, niin kuin äitinsä ja isänsä. Hän on nyt lähetetty ikuiselle matkalleen, jonka määränpäätä minä en voi tietää. Mutta uskon, että määränpää on kaunis ja se oikea, mikä Petjalle on joku muu määritellyt puolestani. Siellä hänen on hyvä olla ja katselle meitä, jotka kuljemme polkuamme täällä maanpäällä – yleensä yhtä tietämättöminä matkamme määränpäästä.

Hello, goodbye

Where's the Navigator of your destiny?
Where is the Dealer of this hand?
Who can explain life and its brevity
'Cause there is nothing here that I can understand

You and I have barely met
And I just don't want to let go of you yet

Noah, hello, goodbye
I will see you on the other side
Noah, sweet child of mine
I will see you on the other side

And so I hold your tiny hand in mine
For the hardest thing I've ever had to face
Heaven calls for you before it calls for me
When you get there, save me a place

A place where I can share your smile
And I can hold you for more than just a while
- Michael W. Smith-

Käy kuuntelemassa:
http://www.youtube.com/watch?v=7KEGhfdhiNw

Keskustan kotirouva

Päivärytmini kotirouvana on muotoutumassa. Ihmisellä on tarve rutiineihin ja kun ei ole palkkatyötä, pitää niitä luoda itse. Muuten sitä jää helposti kotiin, eikä päivä ala koskaan. Tai siltä tuntuu. Ja yht’äkkiä onkin jo ilta.

Aamuni alkaa yhteisellä aamiaisella kotona, minkä jälkeen suuntaan kohti aamuruuhkia. On uskomatonta tehdä aamulenkkiä kaduilla, jotka moni tuntee vain Monopolipelin laudalta. Kaunista arkkitehtuuria, kaupunkisuunnittelua ja merellinen tunnelma. Aamu alkaa huipusti reilun tunnin mittaisen kävelyn jälkeen. Kotiin paluu on mukavaa ja on valmis tekemään mitä tahansa kun tulee takaisin sisälle.

Kotona on vielä laitettavaa. Laatikoita on vielä muutamia ympäri kotia. Verhot on ompeluprojektin alla ja keittiön kaapeissa vallitsee vielä hallittu epäjärjestys. Mutta koti tuntuu jo kodilta ja se on tärkeintä.

Kotona ollessaan sitä miettii, että miten elämä on muuttunut. Vuosi sitten asustelin Teneriffalla, elin suht huoletonta elämää ja unelmoin tulevasta Alppi-kaudesta. Nyt elän unelmaani. Oma yhteinen koti, vapaus olla kotona ja monia muita asioita. Toki paljon on tapahtunut, mitä ei unelmiinsa osaa sisällyttää etukäteen. Mutta kaikenlaiset tapahtumat muodostavat elämän.

Lauantaina vietämme pienen enkelipoikamme jäähyväisiä. Hietaniemen uusi kappeli luo puitteet meidän oman kultaharkon siunaamiselle. Lainatakseni rakkaan veljeni sanoja hääjuhlastamme: Onnellisin täällä se on paikan hiljaisin, kun on kaks noin rakastavaa vanhempaa. Sisko kantaa sylissänsä kultaharkkoa, morsiusparin omaa Jarkkoa.

Uusi koti, uusi alku

Uusi koti on kyllä hieno asia. Sen hehkussa unohtuu muuton kauheus. Ja todellisuus. Muutimme kaksi viikkoa sitten uuteen kotiimme. Lähtökohtana tavaroita oli Ylöjärvellä, Lahdessa, Espoossa ja Helsingissä. Nyt on 90 % tavaroista saatu tuotua kotiin ja melkein kaikki laatikotkin on purettu. Jos ottaa huomioon, että niitä oli yhteensä n. 40 kpl, on tehtävä jo melkein suoritettu.

Uuden kodin hienouksia on upea näköala merelle. Pieniä keltaisia miehiä unohtamatta. Ne ovat siis läheisen siltatyömaan työntekijät, jotka viihdyttävät meidän aamuja. Ja vastapäinen yritys, jonka taukohuoneen valkoinen sohva ihmetyttää minua päivä päivältä enemmän ja enemmän.

Kotirouvana on aikaa aistia ympäristön tunnelmaa. Kyse ei ole siis tarkkailusta, naapureiden seuraamisesta tms. Ihan väärä kuvitelma. Ai miten niin on väärin tietää, että meidän hissiä käytti joku talon asukkaista klo 05.00?

Ympäristön vaihtaminen on helpottanut tilannettamme hyvinkin paljon. On ollut helpompi aloittaa paraneminen ja jatkaa suruprosessia kun on ollut fyysinen tapa, jolla työstää sitä. Siivousrätin kanssa voi surra, sen olen todennut.

Asuntomme piriste on aniliininpunainen seinä, joka on hieno! Kuvia uudesta kodistamme tulossa lähiaikoina!

Lokakuu 2009

Kuukausi, joka jää mieleeni ikuisesti. Muistoihin, joista en voi, enkä haluakaan luopua. Kuukausi, joka muutti elämäni ja teki minusta äidin.

Elämä on ihmeellistä.. 27.10.09, klo 7.19 meille syntyi hätäsektiolla pieni poika. Poika syntyi maailmaan yllättäen, 3,5 viikkoa ennen laskettua aikaa. Luonto ilmoitti, että kaikki ei ole kunnossa ja päätti aloittaa synnytyksen aamuyöstä. Yllätys oli suuri, kun poika kantoi kyljessään reppua; isoa, ärhäkkää ja mystistä verisuonikasvainta.

Lastenklinikasta tuli hänen ensimmäinen kotinsa ja siellä annettu tehohoito oli uskomattoman hienoa. Sairaus oli kuitenkin se verran vaativa, että päädyimme hätäkasteeseen, jossa pienokainen sai nimen Petja Tuisku Hermann Kauhanen.

Hän taisteli 30 tuntia tehohoidossa iloksemme. Saimme katsella Petjan hienoa olemustaan, kunnes hän menehtyi syliimme ikuiselle matkalleen. Hetki oli hienoin mitä olemme koskaan kokeneet. Oman pojan sylissä pitäminen on jotakin mitä ei sanoilla voi kuvata, eikä tunteilla mitata.

Surumme ja ikävämme on äärettömän suuri. Mutta elämää tulee jatkaa. Polkua pitää talloa eteenpäin, askel askeleelta. Vaikka se joskus tuntuukin raskaalta, on se tehtävä. Onneksi en käy tätä matkaa yksin, vaan voin jakaa sen rakastamani mieheni kanssa ja myös yhdessä läheisten ja ystävien kanssa. Kiitos teille tuesta ja ymmärryksestä. Olette rakkaita! Ja käymme elämämme matkaa toki myös yhdessä Petjan kanssa. Pieni enkelipoikamme on paikassa, jossa hänen on parempi olla. Taivaan Isän luona. 4-vuotiaan kummipoikani sanoja lainatakseni: ”Nyt mamilla on pieni vauva hoidettavana”. Viime joulukuussa pois nukkunut äitini kantoi nimitystä mami lastenlastensa keskuudessa ja nyt hänellä on meidän pieni Petja hoidettavana. Äiti, pidäthän hyvää huolta meidän pikkuisesta! Olette molemmat niin rakkaita ja minulla on niin kova ikävä teitä!  

Kotiinpaluu

Kotona Suomessa, jossa merituuli pyyhkii kasvoja ja kaunis syyssää on hemmotellut paluumuuttajia, kahta kulkijaa. Onpa ollut ihana palata Suomeen, vaikka paluuseen on liittyynyt kaikenlaisia kiireitä. Byrokratiaa, järjestelyitä, terveydenhuoltoa ja mikä tärkeintä: sukulaisia ja ystäviä.

Heti ensimmäisellä viikolla pääsin nauttimaan ihanista sukulaisvierailuista ja pääsimme murun kanssa oikeaan aikaan viettämään pikkuisen pojan 1v. synttäreitäkin. Tämä kun ei ole ollut mahdollista viimeisen vuoden aikana. Tai onhan niitä sattumia tapahtunu, mutta niissä on ollut onni mukana. Nyt tietää, että pääsee osallistumaan aina kun vain lähtee. Niin kuin aiemmin kirjoitin, onpa mukava kun läheisten luokse mitatavaa matkaa ei mitata tuhansissa kilometreissä vaan enintään sadoissa.

Ihania muitakin syysketkiä on koettu. Ystävien kauniiseen uuteen kotiin saatiin heti kutsu, pienen prinsessan ja äitinsä vierailu piristi iltapäiväämme, herkullinen ruoka kummitustädin luona ovat hetkiä, joista olen saanut nauttia ollessani kotona.

Yksi parhaista on ehkä kuitenkin ollut viikonloput mökillä. Kesän aikana useana lauantaiaamuna heräsin Itävallaan sängyssäni ajatukseen, että olisinpa maalla. Siellä voisin juoda aamukahvin terassilla ja nauttia järvimaisemasta, Suomen kesästä. Perheen parissa. Nyt se vihdoin toteutui, kun vietimme kaksi syysviikonloppua Hiidenveden maisemissa. Hyötyliikuntaa puiden kannon, ruohonleikkuun, kukkien hoidon ja saunomisen parissa. Sitä huippua. Ja sadekuurotkaan eivät tunnu niin pahoilta, kun on maalla. Takkatuli roihusi ja herkullinen ruoka täytti masumme. Suomen kesän huippuhetkiä!

Monia muitakin superhetkiä on koettu viimeisen kuukauden aikana, mutta niistä lisää seuraavissa kirjoituksissa. Tarinaa polttareista, häistä, masun kasvatuksesta ja muista syystunnelmista tiedossa!

Hääkahvila

Kolme perjantaita peräkkäin olen viettänyt perjantaipäivääni Salzburgissa. Kesän aikana kaupungissa on tultu vierailtua jo useampaan kertaan, mutta viime kertoina olemme istuneet ja viettäneet päivää yhdessä ja samassa nettikahvilassa. Tai siis kivassa italialaistyyppisessä kahvilassa, jossa on tarjolla myös netti.

Sanasta nettikahvila tulee mieleen tunkkainen maahanmuuttajia täynnä oleva kolo jossakin suurkaupungin sivukadulla. Isot vanhat pöytä-PC:t valloittavat noissa paikoissa suurimman osan pöytätilasta ja jos jotakin haluaa kysyä, tuskin vastausta saa ainakaan paikanpitäjältä. Muistan kerran vierailleeni moisessa paikassa New York Cityssä. Nettihuone sijaitsi ihan Empire State Buldingin läheisyydessä, mutta sivukadulla totta kai. Tarkoitukseni oli ostaa maan sisäisiä lentoja netistä ja pariin kertaan mietin, uskaltaisko koneelle syöttää oman luottokortin tunnukset. Ties mitä seuraava asiakas ostaisi kortilleni. Luottamus nettinörttiystäviini kohosi niin paljon, että uskalsin maksun suorittaa, eikä Suomeen tuleen laskun myötäkään syntynyt yllätyksiä.

Palataan Itävaltaan ja elämään Salzburgissa. Kaupungin ihana vanha kaupunki, Mozartin lukuisat kotitalot ja muu hieno ympäristö menettää hieman merkitystään, kun siellä käy viikoittain. Mutta kaupunkielämässä on parasta se, kun pääsee paikallisten keskuuteen ja näkee sitä arkea, mitä normaalit (=muut kun turistit) kaupunkilaiset elävät. Viimekin viikolla seuranani kahvilassa oli isä, joka oli saanut lapsenhoito-oikeuden ja yritti tehdä töitä samalla kuin 2v. tytär leikki kaikella mahdollisella.

Mikä tekee paikastamme hääkahvilan? No siellä on viimeisen kolmen viikon aikana tehty kiivaasti suunnitelmia suuresta juhlastamme. On luotu listoja, ohjelmia, selailtu pitopalvelusivustoja, valokuvaamoja jne. Hääsuunnitelmat on ns. ulkoistettu tuohon kahvilaan. Hyvin tämä on toiminut, ja on ihana tulla tulevaisuudessa takaisin Salzburgiin ja tuohon kahvilaan muistelemaan tätä kesää.

Kesä alkaa olla lopuillaan. Viikko töitä jäljellä ja sitten ansaitulle kesälomalle syyskuun ensimmäiseksi viikoksi. Osa siitä vietetään Saksan, Tanskan ja Ruotsin maanteitä ihastellessa ja loppu sitten kotona Suomessa tavaroita purkaessa. Opasura on tätä ryhmää vaille valmis. Noin 30 henkeä vielä viihdyttää minua asiakkaina ja kun 30.8. Finnairin kone nousee Innsbruckista kohti Helsinkiä, voin riisua oranssit pois päältäni ja todeta, että tässä se oli. Noin 270 päivää siihen meni ja löysin blogini nimen mukaisesti tieni aurinkoon. Aina ei auringon säteet lämmittäneet ja oli myrskyisiä aikoja, mutta lopulta aloin uskomaan, että aurinko paistaa elämässäni joka päivä, vaikka joinakin hetkinä säteiden edessä on muutama pilvi. Jokainen aamu aurinko nousee ja valaisee elämäni polkua, jota kanssani kulkemaan olen saanut toisen kulkijan, ihanan ja tärkeän ihmisen. Matkaa on mukavampi käydä yhdessä ja seuraamme liittyy tuleva pikkuisemme, jonka matka tällä polulla on vasta alkamassa.

Blogini kirjoitus jatkuu. Seikkailen muualla kuin Teneriffan tai Rodoksen saaristomaisemissa taikka Itävallan Alpeilla. Seikkailuni jatkuu siinä arjessa, jota moni meistä maailmanmatkaajista on pakoillut aidan toiselle puolelle, jossa ruoho on kuvitellusti vihreämpää. Sitä kun on päässyt maistamaan, voin todeta, että kyllä omaan kotiin ja aitoon elämään on ihana palata. Niihin oloihin, joissa sielu lepää ja jossa et ole aina se ulkomaalainen, vaan ihan normaali kansalainen. Ympäristöön, jossa perheen ja ystävien luokse matkaa ei mitata tuhansissa lentokilometreissä, vaan heidän luoksensa voi lähteä hetken mielijohteesta. Ympäristöön, jossa merituuli puhaltaa ja muistuttaa kahta kulkijaa hienoista kokemuksista, joita elämä ja maailma ovat heille suoneet ja tuonut heidät kaksi yhteen.

- Masukki "Jarkko" kasvaa kovaa vauhtia. Strategiset mitat 31cm, 900g.

Lisäravinteita

On sanottu, että raskaus ei olisi sairaus tai poikkeustila ja allekirjoitan tuon kyllä.. melkein.. koska kaiken mitä suuhunsa pistää, siihen vaikuttaa se, että on raskaana. Ne jotka olette viettäneet minun kanssani aikaa tänä kesänä, tiedätte, että en kyllä ole kovinkaan tarkka ruoka-ainerajoitusten kanssa. Olenhan tottunut elämään niiden kanssa (vähän eri sisällöllä tosin) koko elämäni ajan, jotenka muutama lisä rajoitteisiin on aika luonnollista. Mutta se, että olen alkanut syömään ravintolisiä raskauden aikana, on mielestäni merkki siitä, että raskaus ei ole enää nykypäivänä luonnollinen tila. Olen aina ollut todella laiska syömään vitamiinipillereitä tai kummallisia öljykapseleita. Ehkä tämä johtaa 80-luvun loppupuolelle, jolloin kävin Tohtori Tolosen tutkimuksissa. Tiedätte tuon herran, jonka naama koristaa luontaistuotekaupan hyllyillä olevien ravintolisäpurkkien paketteja. Juuri hän oli kehittänyt 80-luvulla uuden tavan analysoida allergikkoja ja sitä, mistä iho-oireet oikeasti johtuvat. Hänen uskomuksensa oli se, että jos kehon ravinteiden saantia tasoitetaan, niin iho voi paremmin. Tämän seurauksena ala-asteikäiseltä tytöltä otettiin kymmeniä verinäytteitä, jotka lähetettiin Saksaan asti tutkittavaksi, ja tämän analyysin seurauksena aamiaispöydässäni oli kaverina parhaimmillaan 17 pilleriä. Niitä ei pieni tyttö ihan noin vaan saanutkaan alas – siihen kului aika paljon jugurttia, jotta tuo määrä tabletteja upposi pieneen kehoon. No uusinta verikokeissa todettiin, että pillerien koostumusta tulisi muuttaa ja sen seurauksena määräkin nousi. Äitini kysymys siinä vaiheessa tohtorille oli: kummasta on enemmän haittaa, se että syö nuo pillerit ja kuluttaa puoli litraa jugurttia (siihen aikaan kaikki jugurtti oli sokerista) vai se, että jättää nuo kapselit ottamatta. Hetken tuota kuuria jatkettiin, mutta sen verran hankalaksi se kävi, että se yritys jäi aika lyhyeen.

Palataan nykypäivään. Kun sain tietää, että olen raskaana, päätin itse, että nyt on varmasti aika vähän tsempata ja aloitin heti vitamiinikuurin. Multivitamiineja on uponnut siitä päivästä lähtien. Neuvolakäynnin jälkeen suosituksesta aloitin myös Omega 3 rasvahappokapselien syönnin. Niitä menee kaksi päivittäin. Tuskaisesti, mutta kyllä ne uppoaa. Kävin lääkärissä Itävallassa muutama viikko sitten ja sieltä tuliaisina tuli mukana sekä magnesium poretabletteja ja rautatabletteja. Aamiaisrutiineihini kuuluu siis viisi tablettia ravintolisiä. Pelkkä ajatuskin siitä, mitä kaikkea ylimääräistä noissa tableteissa on, hirvittää, mutta jos tällä saadaan aikaiseksi terveempi vauva, niin olen valmis siihen. Joku lisäisi tuohon sarjaan vielä kalsiumvalmisteen, mutta nautin sen juuston ja maidonmuodossa aamiaispöydässä.

Niin, siis raskaus ei ole poikkeustila, mutta mistä kaikki nuo tabletit ilmestyivät pöydälleni?

P.s. Kykääpähän katselemassa voice.fi sivustolta videoiden ja audioiden joukosta laadukasta stand-up-komiikkaa by Jouni Kallio!

Päivä murmelina

Moni on varmasti nähnyt otsikon mukaisen elokuvan, jossa Bill Murray roolittaa uutisankkurina amerikkalaisessa laatuelokuvassa. Päivä alkaa alusta aina uudelleen ja uudelleen. Tänään sunnuntaiaamuna tuntui juuri siltä, tosin voisin kutsua elämääni viikko murmelina. Viikko alkaa pyhäpäivänä aikaan, jolloin muut vielä nukkuvat. Työt on tehty puoleenpäivään mennessä, kun vanhat asiakkaat on kyyditty lentoasemalle, uudet noudettu ja saatu hotelleihin. Aamupäivällä vielä tervetulotilaisuus ja lounas keskustassa. Ei pahan työpäivä, vaikkakin 7h mittainen.

Maanantaina olen reippaana aamusta hotelleilla vastailemassa lomailijoiden kysymyksiin, minkä jälkeen retkeillään lähivuorilla ja ihastellaan kakkukahveilla maisemia. Jos taivaalta ei siis sada vettä. Kävelyä 2,5h, työpäivän mitaksi jää 7h.

Tiistaina lähdetään Baijeriin katselemaan romanttista satulinnaa, josta Disneykin on ottanut mallia Prinsessa Ruususen elokuvaan. Sieltä vielä sakasalaisen pikkukylän kautta takaisin kotiin. Työpäivän mitta 11h. Keskiviikkona vaellan ensiksi päivän ja sen jälkeen taas kierros hotelleilla. Vaelluksella olen usein todennut asiakkaille, että klo 17:00 pitää olla kylässä, jotta ehdin töihin. Usein olen saanut kummastelevan kysymyksen: ”Mitäs tämä sitten on?”. No voiko vaelluspäivää laskea työksi? Kai se pitää, onhan se retki. Työpäivän mitta 9,5h.

Torstaina pyöräillään 20 km mittainen matka saksan puolelle ja ihaillaan valtioiden rajalla olevaa vesiputousta ja Mittenwaldin kaupunkia. Sieltä hetken vapaa-ajan jälkeen palataan kotiin junalla ja palautetaan pyörät. Työpäivän mitta 5,5h. Perjantaina hoitelen toimistohommia: kirjanpitoa, seuraavan viikon valmistelua ja muuta mukavaa. Lauantai on ansaittu vapaapäivä. Se ainokainen viikossa. Työtunteja keskimäärin viikossa 40-50h. Sellainen helppo työ tämä matkaoppaan työ! Ja jos puhelin soi, siihen vastataan 7 vrk/vko 24t/vrk. Asiakkaat kysyvät ihan mitä tahansa, tämän viikon suosikki oli pariskunta, jotka seisoi autovuokraamon edessä ja soittivat koska eivät löytäneet ovea talosta. Tunsin itseni niin kovin tärkeäksi, koska voinhan helposti löytää oven heille Seefeldistä puhelimitse. Jäikö aivot narikkaan Helsinki-Vantaan lentoasemalle?!?

Muina kun työhetkinä on ihana nauttia Itävallan kesästä. Kauniita kesäpäiviä on viime aikoina ollut enemmän ja enemmän. Tosin viimeisimmästä lumisateestakaan ei ole kun 1,5 vkoa. Hihii. Ihanat ystäväni, jotka ovat vierailleet luonani ovat piristäneet oleskeluani ja heidän kanssaan tehdyt retket ja yhteiset illat ovat olleet loistavia. Onpa niin ihanaa kun on ystäviä!

Masu kasvaa hurjaa vauhtia ja pari viikkoa sitten mukava lääkärisetä totesi, että Jarkolla on kaikki kunnossa. Pienokainen oli ultrassa huomattavasti rauhallisempi kun 2 kk aiemmin, mutta kyllä siellä hienosti jalka viuhto pään yli ja kaikki tarvittavat mitat saatiin ylös. Maailman kaunein vauva, niinhän kaikki odottavat äidit sanovat. Ja sitä myös tarkoittavat. Sukupuolenselvityspäätös oli tehty jo ennen vastaanotolle menoa ja pienokainen tuki perheen päätöstä, eikä näyttänyt salaisia puoliaan. Tyttö tai poika, suloinen äidin ja isän kulta sieltä silti tulee.

Hääsuunnitelmat etenevät päivä päivältä. Onneksi Suomessa on tukijoukkoja, joille voi soittaa aina kun on kysymyksiä. Ja niitähän on satoja, aina vähän kerrallaan! Siinä ohessa pitäisi ostaa auto, hankkia työpaikka (ei tosin itselle), tehdä vakuutussopimuksia, anoa KELA:n ja työttömyyskassan tukia ja etsiä uutta kotia. Ai miten niin elämässä olisi tylsää? Onneksi kaikkea ei tarvitse tehdä yksin ja saa jakaa elämänmatkaa yhdessä oman rakkaan kanssa.

Onni

Elämän onni muodostuu niin monen asian yhtälöstä. Uskon siihen, että onnen ohi voi onnistua kävelemään, jos ei pidä silmiään auki eikä kuuntele sydäntään. Hyvä ystäväni on tuonut eloon sanonnan ”Onnella on otsatukka”. Eli siihen on tartuttava kun se tulee eteen, eikä hamuttava, kun se on mennyt jo ohi.

Elämäni onnellisimpien hetkien joukkoon liittyi viime perjantai-ilta, jolloin rakas poikaystäväni, lapseni tuleva isä ja paras ystäväni polvistui ja pyysi minua jakamaan loppuelämänsä kanssaan ja pyysi minua vaimokseen. Ei ollut epäilystäkään, että en suostuisi. Yhteinen polkumme levenisi tieksi, yhteiseksi matkaksemme läpi tämän elämän. Tiesin siinä hetkessä, että elämäni onnellinen polku saisi jatkoa. Symboliksi tälle rakkaudelle valitsimme yhdessä kauniit sormukset, joiden kantaminen on minulle kunnia. Jos onnea voi symbolisoida yhdellä esineellä, se on tuo kaunis sormus vasemmassa nimettömässäni.

Onnellisuuden tunnetta ei voi kuvata millään. Sen voi aistia, sitä vois viestiä hymyllä, kosketuksilla ja kauniilla sanoilla. Olen onnellinen, siitä mitä elämässäni on ollut, mitä on nyt ja mitä tulee olemaan tulevaisuudessa. Tiedän, että elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta ehjän perustan avulla jokaisesta elämän heikosta ja vaikeasta hetkestä pääsee ylitse. Onnellisista hetkistä pitää osaa nauttia ja keskittyä niihin, koska niistä saa voimaa elämään.

Pieni uusi elämäni masussa on onnellisuuden lähde. Joka päivä hymyilen ja annan lämpimän kosketuksen kehittyvälle pienokaiselleni. Juttelen hänelle elämästä ja siitä miltä äidistä tuntuu. Pieniä merkkejä liikkeestä masussa jo tuntuu, mutta vielä voisin pitää keskusteluamme monologina. Jos äitiinsä tulee, niin varmasti ottaa oman puheenvuoronsa aikanaan.

Ensiaskeleet kohti avioliiton satamaa on otettu, kohta minusta tulee rouva ja sen jälkeen äiti. Uudet roolit välillä hämmentävät minua, mutta toisaalta tuovat voimaa. Jätän taakseni sellaisia nimikkeitä kuin neiti, opas, sinkku… mutta se on elämää, ja se on sitä mitä elämässä kuuluu tapahtua. Uusia onnenhetkiä odotellessa.

Mamma-aikaa

Ne joita mamma-asiat eivät kiinnosta, voivat lopettaa lukemisen ensimmäiseen riviin. Mutta yleisön pyynnöstä (oma peilikuva ainakin) kirjoitan odotuksesta tämän kirjoituksen. Masu kasvaa hurjaa vauhtia, neljä lisäkiloa kropassa eivät tunnu missään, lukuun ottamatta ajoittaista alaselän kipua. Mutta vain ajoittaista, koska onhan minulla oma hovihieroja, joka pitää huolen selkäni kunnosta. Olo on ollut hyvä ja ainoa mitä odotan tällä hetkellä on potkuja pikkuiselta.
Viikolla 20 mennään nyt, eli raskaus on perjantaina puolessa välissä ja nyt pitäisi kohta pienokaisen potkaista. Mutta voihan se olla se onkin jo epätoivoisesti yrittänyt potkia, mutta äiti ei vain tunne niitä. Tai ei tiedä, miltä sen pitäisi tuntua. Niin on monen muunkin asian kanssa, kun ei vaan tiedä, miltä asioiden pitäisi tuntua ja mitä pitäisi odottaa. Kaikki on yhtä vierasta kuin pikkulapselle ensimmäinen kerta huvipuistossa. Paljon on kuullut asiasta, kuvitelmat ovat omanlaiset, mutta pettymys tietyissä asioissa on taattu. Se, että vauva ei nukukaan kahdeksaa tuntia putkeen (joo, en oikeasti edes kuvittele sellaisen tapahtuvan) tai hymyile joka päivä äidille herttaisesti voivat aiheuttaa hetkistä pettymystä. Mutta uskon, että kuten tuon ensimmäisen huvipuistopäivän päätteeksi lapsinkin voi todeta, että uskomaton kokemus kaiken kaikkiaan.

Nyt on masukilla odotusnimi. Kollegat pistivät fiksut päänsä yhteen ja nyt meidän masukkia kutsutaan Jarkoksi. Jarkko on poika-tyttö, jonka elämää on jo pitkälle suunniteltu. Perjantaina juhlittiin Jarkon ensimmäisiä nimipäiviä, jonne nimen kummitäti ehdotti ilmapalloja ja pillimehua tarjolle, mutta vanhemmat varastivat juhlan yhteisellä lounaalla ja jätskillä. Jarkko on loistava nimi ja sopii meidän poika-tytölle oikein hyvin. Mutta sen voin jo pelästyneille luvata, että ei pienokaisesta loppuen lopuksi tule Jarkkoa. Eli kaikki innostuneet käsityökirjailijat, älkää vielä kirjailko niihin lukuisiin käsitöihin Jarkon nimeä :o) Nimiprojekti on muuten jo 99 % valmis, mikä on jo saavutus, kun kaikki muu on aika kesken. Ei ole kotia, yhteistä sukunimeä, kotimaata, töitä… mutta nimi on, jotta pienokainen ei tuntisi itseään nimettömäksi.

Kyselyt siitä tuleeko sieltä tyttö vai poika voidaan lopettaa tähän päivään. Ensi viikolle olisi tarkoitus saada toinen ultra-aika ja siellä isä ja äiti sulkevat silmänsä kun tohtori tarkastelee pikkuista kriittisistä paikoista. Eli yllätyksiä elämään ja saatte sitten 20.11. tietää kumpi sieltä on tulossa. Vaatteita ostaville tiedoksi: meidän Jarkko käyttää oikein mielellään kaikenvärisiä vaatteita (ei siis ole tekosyytä jättää sitä söpöä vauvanvaatetta kauppaan sillä verukkeella, kun ei tiedä kumpi sieltä tulee).

Kaikki siis tällä saralla kunnossa. Jatkan kuvassa olevan vauvamasun ihailua ja odottelen ensimmäistä potkua.

Ootko tosissas? lunta ja muistoja

Luontoäiti järkkäsi mielenkiintoisen ilman tämän viikon asiakkaille. Ulkona sataa vettä, pilvet roikkuvat lähestulkoon kyläkorkeudella ja ulkona on keskipäivällä +7C. Ei ihan turhaan esitteessä mainita siitä, että säät saattavat vaihdella Itävallan kesässä. Tänään aamulla kaipasin hanskojani, jotka olin tietenkin jättänyt kotiin, kun pyöräilin käymään ensimmäisellä hotellilla. Tarkastelin matkalla vuoria ja siellä olevaa säätilaa. Ja ne harvat huiput, jotka näkyivät, olivat saaneet kauniin lumipeitteen yön aikana. Paikallisilta saamani tiedon mukaan lumiraja on 1700 metrissä, vain 500m kylää korkeammalla. Ja lämpötila tuolla ylhäällä on -2C.

Vaihtelevat kesäsäät ovat suomalaisille onneksi tuttuja, koska onhan Suomessakin nautittu aika sateisesta ja viileästä juhannuksesta. Mutta tälle säälle ei näy loppua täällä tällä viikolla, vaikkakin lämpötila saattaa hieman kohota. No, eipähän ainakaan tarvitse masukin kanssa hikoilla, kun tuolla ulkona liikkuu…

Tänään on äitini 60-vuotis syntymäpäivä. Ikkunalaudalla palaa kynttilä äidin kehystetyn kuvan vieressä ja ostin kaupasta kauniin purkkiruusun siihen kaveriksi. Juuri niin kun äiti toivoi tehtävän. Tämä päivä on ollut meidän perheen juhlapäivä niin monena vuotena. Muistan hyvin, kun 20 vuotta sitten puin kauniin sini-valkoraitaisen juhlamekon päälleni ja juhlimme isolla porukalla pihallamme äidin 40-v. juhlia. Silloin pystytettiin lipputankoa ja paikalla oli kvartetti laulamassa. Päivään kuului kaunis auringonpaiste ja perhosen muotoinen täytekakku. Kauniita muistoja. Seuraavia tasavuosia juhlistettiin ollessani Amerikassa vaihto-oppilaana. Päivä oli taas onnistunut ja juhlapaikkana sama kaunis pihamme, joka tähän aikaan vuodesta näytti parhaat puolensa. Paikalla oli monia sukulaisia ja ystäviä. Äiti osasi järjestää isoja juhlia. Tänään minulla on onneksi paljon noita kauniita muistoja, joita voin muistella ja katsella kaunista asetelmaa ikkunalla.

Juhannus Itävallassa

Yksi juhlapyhä lisää koettuna ulkomailla. Tänä vuonna uusi vuosi meni talvikauden aikana Itävallassa, vappu kevätkaudella Kreikassa ja nyt juhannus Itävallassa. Muutama kirkollinen pyhä on mahtunut väliin milloin missäkin. Erityispäivien viettäminen ulkomailla on aina kovin erilaista, koska ei ole traditioita. Tai onhan niitä, Suomesta tuotuina. Mutta ei paikalliseen kulttuuriin niinkään sopivia. Ainakaan ne ei ilman pientä muokkausta onnistu.

Tämän kertainen juhla vietettiin opasperinteitä kunnioittaen Zell am Seessä, jossa oppaat asustavat tilavassa vanhassa puutalossa. Makuuhuoneita on kolme ja keittiö-olohuonekin on riittävän tilava. Siellä meitä oli kaikki Itävallan viisi opasta ja sen lisäksi muutama suomalais-itävaltalais-saksalainen vahvistus. Oikein hauska kymmenen hengen kokoonpano ja ilta osoittautui pienestä vesisateesta huolimatta erinomaiseksi. Illan menu koostui hieman muokatusta suomalaisesta juhannusruoasta: grillissä paistui sekä nautaa että kalkkunaa ja kasviksista herkkusieniä ja munakoisoa. Uunissa paistui herkullinen kasvispaistos ja patonkeja. Tämän kaiken kruunasi tuore salaatti ja jälkkärinä herkullinen mansikkakakku. Ei voi sanoa, että ruokien kanssa olisi mennyt mikään pieleen!!

Juhannusaaton päivä meni Salzburgissa, mutta tällä kertaa vanha kaupunki jäi taakse mitä pikimmiten ja paikallisliikenne vei meidät esikaupunkialueella olevaan Ikeaan syömään lihapullia puolukkahillolla. Maittavan lounaan jälkeen kiertelimme tuossa jättimäisessä huonekalutavaratalossa, joka muistutti pelottavan paljon sisarliikkeitään kotisuomessa. Sieltä siirryimme sadetta pitelemään viereiseen jättimäiseen ostoskeskukseen, josta tuli matkamuistona muutama Mozartin levy mukaan. Julkinen liikenne isoissa kaupungeissa on kyllä kaikki kaikessa, kunhan uskaltaa lähteä vaan kokeilemaan. Voin sanoa, että harvoin bussit tai junat olisivat ajaneet pahasti ohi reitin ja aika on perille päästy. Olihan se hieman hupaisaa, kun paluubussissa turreilla oli tuomisinaan mozartin kuulia ja oppailla muovisia kippoja, kärpäslätkiä ja leikkuulauta.

Nyt on paluu arkeen. Uusi viikko, uudet asiakkaat ja uudet haasteet. Taas ryhmästä tulee erottumaan ne muutamat, joiden kanssa vietän enemmän aikaa ja taas ne, joita en tule näkemään lähestulkoon koko viikon aikana. Ohjelmassa on taas vaellusta, pyöräilyä ja hieman bussimatkailua E-Saksassa. Tosin K-Euroopan kesäsää näyttää uhkaavan puolensa: ennuste kertoo sadetta torstaihin asti ja lämpöasteet eivät yletä kertaakaan yli +20 C!! Eli tervetuloa Alpeille ja muistakaapa pakata mukaan lämpökerrasto ja pipo :o) Pitänee kokeilla, mahtuuko bikinit gore-tex asun päälle, jotta saisin joskus edes pukea ne päälle kesän aikana…

Äiti

Äitiys on niin monimuotoinen asia ja rooli. Yleensä se on mielletty biologisena roolina äidiltä lapselle, mutta moni muukin voi toimia ”vara” äitinä. Tietenkään kukaan ei voi korvata 100 %:sti lapsen äitiä, mutta voi tarjota tärkeän aikuisen roolin lapselle tai vanhemmallekin ihmiselle.

Olen onnekas kun olen saanut elämääni oikean äidin lisäksi monia ”vara” äitejä. Heitä on ympäri maailmaa ja uskon, että he välittävät minusta kuin omasta lapsestaan. Heidän puoleensa olen voinut kääntyä heikkoina hetkinä ja heidän kanssaan olen voinut jakaa elämäni parhaimmat hetket. On uskomattoman hienoa tajuta kuinka moni ihminen on ollut vaikuttamassa elämääni. Nyt saan huomata, että nämä kaikki ”vara” äidit ovat tulossa ”vara” mummoiksi ja ovat ottaneet roolinsa innolla vastaan. Omalle lapselleni haluan olla äiti, joka on läsnä, mutta en aio missään hetkessä omia häntä. Maailmassa on niin paljon jo nyt häntä rakastavia ihmisiä, että eiköhän kaikille riitä aikaa pienokaisesta.

Oma äitini poistui tästä maailmasta päivälleen puoli vuotta sitten. Tuntuu siltä, kun se olisi ollut eilen, kun vastasin puhelimeen Teneriffalla ja veljeni kertoi äitimme poisnukkumisesta. Taas toisaalta tuntuu kun siitä olisi ikuisuus kun tunsin tuon kauhean menettämisen tunteen. Ne jotka tietävät tarinan, tietävät, että olet jo pidemmän ajan olen elänyt ilman äitiä. Raskas elämänkokemus, jonka muisteleminen ei ole enää tarpeellista, mutta on kuitenkin osana laajaa muistojen kirjoa. Elämä ajoi siihen tilanteeseen, että äitini ei ollut enää osana elämääni. Se suuri tyhjyyden tunne, joka lapselle jää siitä, kun oma äiti on poissa, on suunnaton. Mutta nyt tilanne on muuttunut. Useasti kun vaellan vuorilla, muistelen äitini toteamaa suunnitelmaa siitä, että hän tulee muuttamaan Alpeille kun on eläkkeellä. Uskon, että hän olisi viihtynyt täällä. Olisi nauttinut vuorien uskomattoman kauniista luonnosta, viihtynyt paikallisten ihmisten kanssa ja luonut itselleen elämän, josta on kauan unelmoinut. On surullista ajatelle, että tämä unelma ei koskaan konkretisoitunut. Mutta toisaalta itse koen, että täällä ollessani olen saanut äitini takaisin. Mielessäni hän kävelee kanssani vaelluspoluilla, ihailee kauniita maisemia, nauttii iltapäiväkahveista apfelstrudelin kera ja on läsnä kun elän hänen unelmoimaansa Itävallan Alpeilla. Pitkästä aikaa tunnen, että äitini on takaisin elämässäni. Osana tätä kaikkea ja läsnä silloin kun häntä eniten tarvitsen. Ei ole hetkeä, jolloin en voisi jutella hänelle tai sytyttää kappelissa kynttilää rakkaan äitini muistolle. Äitini on läsnä päivittäin elämässäni ja siitä voin vain olla iloinen ja kiitollinen.

Odotusaikana olen pohtinut paljon äitiyttä ja tulevaa rooliani masussa kasvavalle pikkuiselle. Kuinka vaativa tehtävä äitinä oleminen itse asiassa on ja kuinka paljon arvostan jokaista äitiä, joka on käynyt läpi tuon suuren roolin elämässään. Kiitos kuuluu kaikille äideille ja erityisesti omalleni, jonka kanssa saan jatkaa vieläkin elämäni matkaa kaikesta huolimatta.

Ensimmäinen viikko ohi

Viime viikon sunnuntaina Finnairin kone AY 807 laskeutui Münchenin kentälle tuoden mukanaan minulle kauden ensimmäiset asiakkaat. Parin kymmenen hengen porukka viihtyi Tirolilaisessa kotikylässäni vallan mainiosti. Kaikenlaista mukavaa tehtiin yhdessä: käytiin katselemassa lähialueen maisemia hisseillä, ihasteltiin 1800-luvun saksalaislinnaa ja käytiin vaeltamassa upeissa Seefeldin lähimaastoissa. Kauniita muistoja jäi ensimmäisestä viikosta mieleen. Hassua ajatelle, että tuo viikko oli viimeinen ”ensimmäinen viikko” opasurallani. Ensimmäinen viikko menee aina harjoitellessa, ja sitten pääsee itse rutiiniin. Mutta hyvin kaikki meni ja pääsin jopa matkustelemaankin ensimmäisellä viikollani ja tutustumaan Itävaltaan enemmänkin.

Matkani suuntautui kohti itää ja siirsin viikon toimistopäiväni Zell am Seehen. Olen todennut, että toimiston voi siirtää läppärin avulla toiseen kohteeseen ja työskennellä etänä, mutta parisuhdetta on paljon vaikeampi hoitaa niin. Siksi hypäsin junaan ja siirryin Keski-Itävaltaan katselemaan paikallisia maisemia. Matkan aikana näin onneksi myös muutakin kuin läppärin ruudun; matkalla tuli vierailtua myös Itävallan kolmanneksi suurimmassa kaupungissa Salzburgissa ja Euroopan suurimmilla vesiputouksilla Krimmlissä.

Salzburg oli juuri niin kaunis kun kuvat kertovat sen olevan. Kuulistaan tunnettu Mozart syntyi tuossa historiallisessa kaupungissa, jossa on kyllä nähtävää enemmänkin kun yhdeksi päiväksi. Tietotaitoisen paikallisoppaan johdolla tehty kattava kaupunkikierros avasi hieman kaupungin historiaa ja nähtävyyksiä, mutta seuraavaankin kertaan jäi nähtävää. Päivän kruunasi yliopiston puistossa syöty piknik-lounas ja auringon polttamat poskipäät jäivät muistoksi hienosta retkipäivästä.

Krimmlin putoukset olivat toisen retken kohde - upea kokemus sekin. Uskomaton luonnonihme keskellä maaseutua. Korkeat putoukset laskeutuvat keskellä metsää ja niistä saa alkunsa Salzach-joki, joka virtaa mm. suomalaisille tutuissa ympäristöissä Saalbachin laskettelualueella. Hieman sateinen päivä ei haitannut kahden putouksia ihailevan oppaan innostusta. Uskomatonta miten sitä vettä voikaan olla noin paljon!

Tuleva viikko menee tutummissa Seefeldin maisemissa, kun vietän varmuudella seuraavan viikon ihan kotimaisemissa. Tosin vieraita on luvassa, ihan ulkomailta asti! Kolme sveitsiläistä ystävääni hurrauttavat autollaan kohti itää ja tulevat vierailemaan muutamaksi päiväksi luokseni loppuviikosta. Ihanaa saada uusia, mutta tuttuja kasvoja käymään. Onhan siitä jo 1,5 vuotta kun olemme viimeksi nähneet, niin se aikaa menee! Lukijoista muutama tuntee Washingtonissa toimivan B&B:n (lisätietoja: kirsusein.blogspot.com). Tuon menestyksekkään majan Alppi-versio avaa siis ovensa ensimmäisille vierailleen perjantaina :o)

Tänään tapahtuu merkittäviä asioita. Heti viikon aluksi pääsen onnittelemaan ISO-isääni 91v. syntymäpäivänä. On upeaa, kun elämässä on ihminen, joka on elänyt noin pitkän pätkän tällä maapallolla. Uskomaton suoritus voisin sanoa! Ne teistä, jotka tuntevat isoisäni tavat treenata muistiaan, tietävät kuinka ikää vastaan oikeasti voi taistella. Gerontologina voin todeta, että jos maailmassa on hyviä esimerkkejä ennaltaehkäisevästä käyttäytymisestä ikääntymisen suhteen, isoisäni on malliesimerkki tuossa toiminnassa! Paljon onnea Iso!!

Elämä siis jatkuu täällä Alpeilla. Säät vaihtelevat sateisesta aurinkoon, muutaman asteen lämpöasteesta helteeseen. Kaikkea on tarjolla! Ihmeellinen tämä Itävalta!

Matkalla aurinkoon, yhdessä.

Arvioitu ensi-ilta 20.11.2009. Yksi pääosan esittäjä. Monta sivuosaroolia. Kypsymisaika n. 40 viikkoa. Jäljellä noin 24,5 viikkoa. Osista valmiina suurin osa, valmistautuminen ensi-illan jälkeiseen elämään on aloitettu. Mitä odotamme? Uutta elämää, mutta emme vain itsellemme emmekä muillekaan, vaan tuolle pikkuiselle masukille, joka kasvaa vatsapeitteiden alla. Siellä missä pikkuisen on parasta olla, siellä minne se on siunattu, sinne minne hän vielä kuuluukin. Meidän oma pikkuinen; isovanhempien tuleva silmäterä; enon, sedän ja tätien sekä serkkujen uusi pieni sukulainen ja monien muiden pienokaine. Moni meistä saa uuden nimikkeen ja roolin. Mutta itsekkäästi pidän meidän tärkeimpinä: Äiti ja Isä.

Niin kun rakas ystäväni, myös pikkuprinsessan äiti, kuvasi tilannetta osuvasti:
”Se miten tuntuu niin erilaiselta ja sitten ei tunnu miltään. Pitää sisällään jotain jännittävää ja olla varma, että kaikki näkevät sen. Pelko ja odotus samaan aikaan. Jatkuva ajatus tulevasta, vaikka ei tiedä, mitä se voisi olla. Mahtavan jännittäviä aikoja elät.”

Ei ole niitä sanoja, jolla voisin kuvata äidiksi tulemista. Se on yhteys johonkin sellaiseen, jota ei koskaan ole nähnyt, mutta tuntee jo hyvin. Elämän ihmeellisyys siitä, kuinka meille annetaan aikaa valmistautua uuden elämän tuloon. Yhdeksän kuukauden aika on toki tärkeä pikkuisen kehitykselle, mutta myös tuleville vanhemmille ja läheisille. Aika on todella tarpeellinen, jotta kaikki tarvittava saadaan valmisteltua henkisesti ja fyysisesti. Mutta vaikka aikaa olisi ikuisuus, on mahdotonta valmistautua täysin. Ja uskonkin, että kukaan ei voi syntyä valmiiseen maailmaan. Mutta sen tiedät, että tulevana vanhempana, voin tarjota pikkuiselle yhdessä isän kanssa sen rakkauden, jonka tulokas ansaitsee ja jolla hän pärjää päivästä toiseen. Sen vanhempien rakkauden, jota on mahdoton mitata, jota on vaikea kuvailla, mutta on niin tärkeä pikkuiselle.

- Siellä se on, turvassa äidin masussa.

Elämän seikkailu jatkukoon. Naksun matka aurinkoon saa uusia jännittäviä käänteitä... Jatkossa on luvassa sekaisin (ei sekavia) tunnelmia sekä opaselosta kesäisessä Itävallassa että masukin tulosta ja siitä miten se vaikuttaa kun pieni elämä sykkii sisälläni. Tervetuloa mukaan uuteen seikkailuuni!

Alppien monet kasvot

- Seefeld vuorilta katsottuna

Itävallan Alpit on hyvin pidetty salaisuus, tai ainakin alueen monimuotoisuus ja tarjoamat palvelut. Uskomattomia juttuja täällä voi tehdä! Suomalaisille ehkä tutumpia juttuja on talvisin harrastettava mäenlasku monissa talvikeskuksissa. Moni saattaa tietää tämän lisäksi kelkkailun (joo, sellainen puinen 1920-luvun olympia-kelkka, jolla vedellään alas metsäteitä, yleensä pimeässä). Mutta jopa suomalaisille niin yleinen laji kuin maastohiihto on suomalaisille kovin tietämätön harrastus vuoristoilmassa. Maajoukkueet ovat vuosien ajan täällä harjoitelleet, mutta mitenkä on harrastajan? Yllätyin viime talvena, kuinka hienoja latureittejä Flachaussa oli ja nyt kun olen maastohiihdon mekassa Seefeldissa, voin van esitteiden ja karttojen perusteella kuvitella kuinka uskomattomat olosuhteet täällä olisi maastohiihtofanaatikolle. Ei sitä tarvitse hiihtää ylös rinnettä ja iltapäivällä laskea sitä alas. Vaan ladut kulkevat kuvan kauniissa laaksoissa monipuolisin profiilein. Sitä en kuitenkaan latukarttojen perusteella voi luvata, että hotellissa olisi suomalaisturistin kaipaama voiteluhuone taikka kuivauskaappi. Jos sellaista haluaa, niin menköön Lappiin!

Kesäurheilulajeista valikoima on uskomaton. Yllättynein olen laajasta golf-kenttien tarjonnasta. Niitä näyttää olevan joka kylällä. Viime viikolla tekemäni junamatka Keski-Itävaltaan paljasti minulle tämän viherkenttien uskomattoman määrän. Ja niiden loistavan kunnon. Ei tarvitse pelätä, että kentät olisivat hiekkaisia tai kuivia kun vuorilla ollaan. Ja ympäristö ja sen näkymät ovat aivan uskomattomat. Ei ole palmuja väylien varrella, mutta siellä täällä pilkottaa lumihuippuinen vuori.

Extreme-lajeja voi harrastaa laidasta laitaan. On riippuliitoa, koskenlaskua…. you name it. Kaikenlaisia hulluuksia voi kokeilla joko omatoimisesti tai opastettuna. Olosuhteet antavat loistavat puitteet tällaisille harrastuksille.

Vaellus on ehkä parhaiten tunnettu kesälaji täällä. Erityisesti keskieurooppalaiset pakkaavat autoonsa omaisuutensa ja suuntaavat lomilleen valloittamaan luonnon huippupaikkoja. Vaelluskartat ovat tarkempia kuin hiihtokartat ja melkein joka reitiltä löytyy tunnelmallinen Alppi-maja, jossa voi päivävaelluksen varrella pysähtyä ja nauttia lasin kylmää juotavaa tai nauttia maittavaan lounaan. Ja mikä parasta: Alppi-järvet ovat puhtaita ja niissä pääsee kuumana päivänä pulahtamaan ja virkistäytymään loppumatkaa varten. Ja taas, mitkä näkymät ovatkaan reittien varrelta, kun toisella puolella aukeaa laaja niittymaisema ja toisella puolella saattaa näkyä monta sataa metriä alempana oleva laakson pohja ja siellä soliseva joki. Kyllä täällä kelpaa olla!

Parasta kuitenkin on se tunne kun palaa takaisin kotiin päivän reissulta ja voi istahtaa tunnelmallisten pikkukylien katukahviloihin ja nauttia ravintoloiden ja konditorioiden maistuvista tarjonnoista. Palvelu on erinomaista, omistajat herttaisia ja hinnat kohtuullisia. Ja ympärillä näköalaa koristavat kauniit rakennukset parvekekukkineen ja niiden takana lumihuippuiset vuoret. Siinä vaiheessa voi todeta, että ei kyllä tarvitse matkustaa länsimaita kauemmaksi etsimään eksotiikkaa – tervetuloa Itävaltaan!

Ensimmäinen vaellus

Uusi elämä Itävallassa on alkanut. Melkein viikko sitten näin Alpit taas taivaanrannassa ja tuoksutin puhdasta vuoristoilmaa. Tuntui siltä, että olisin palannut kotiin. Kotiin, jossa en ole koskaan käynyt; kotiin jonka kieltä en osaa; kotiin, jonka ihmisiä en tunne. Koteja on erilaisia ja uskon, että niitä yhdistävä tekijä on se, että koti on siellä missä sydän on. Ja täällä se on. Rauha ja tieto siitä, että täällä tulee menemään kaikki tämän kesän aikana hyvin.

Uusi kotini Seefeldissä on kaunis kerrostaloasunto, jossa on tilaa enemmän kuin missään aiemmassa kodissani. Täällä on majapaikkoja vierailijoillekin (vinkki, vinkki!) ja oma pieni Alppi-kotini tulee palvelemaan tukipisteenäni seuraavat kolme kuukautta. Seefeldin kylähän tunnetaan kaksista talviolympialaisista, jotka oikeasti järjestettiin Innsbruckin kaupungissa. Myös yhdistetyn maailmancupin kisoja järjestetään täällä vuosittain. Muuten Seefeld on jäänyt yksittäisten ihmisten sydämiin hienona maastohiihto- tai kesävaelluskohteena. Moni palaa tänne vuosi toisensa jälkeen, jotain tässä kylässä taitaa viehättää heitä. Ja ymmärrän heitä täysin. Taisin todeta jo kolmantena päivänäni täällä, että kesän jälkeen tulee ikävä Seefeldiä ja sitä ympäröivää luontoa; kauniita kukkaniittyjä, jylhiä lumihuippuisia vuoria, hyvinvoivia metsiä ja kauniita järviä.

Seefeldin naapurissa on Itävallan yksi suurimmista Tirolin maakunnan pääkaupunki Innsbruck. Kaunis vuorien ympäröimä kaupunki näytti parhaat puolensa minulle eilen. Kuuma kesäinen sää valloitti kaupungin ja minut (+30C) ja vanhat rakennukset kylpivät auringon säteissä. Uskomattoman kauniita paikkoja löytyy kaupungin kaduilta ja kujilta.

Tänään vaelsin ensimmäisen Alppi-vuoristovaellukseni tällä matkallani. Aamusta lähdin kiipeämään olympia-rinnettä ylöspäin. Syke oli parhaimmillaan 150, mutta ylös pääsin. Matka jatkui eteenpäin: vastaan matkalla tuli metsiä, vuoristojärviä ja kilometritolkulla vaelluspolkua. Selvisin kun selvisinkin ja uudet vaelluskenkäni jättivät muistoksi kantapäihin valtavat hiertymät ja lihaksissa on sellainen tunne, että talven aikana lasketut rinnepäivät on suoritettu jonkun muun jaloilla. Lopullinen totuus taitaa selvitä vasta huomenna, kun lihaskipu on asettunut kaikkiin mahdollisiin lihaksiini….

Elämä jatkuu täällä töiden merkeissä seuraavat päivät. Hotelleilla pitäisi käydä kiertämässä, hotellikirjat pitäisi valmistella, loput retket opetella ja valmistautua tuleviin asiakkaisiin 10 päivän päästä.

Ohi on

33 päivää auringon jumala Helioksen saarella on ohi. Legenda pitää hyvin paikkaansa, täällä on paistanut aurinko lähes joka päivä ja luonto on näyttänyt parastaan. Vaikka lomailijoiden kausi ei ole vielä lähtenyt käyntiin täysillä, on luonto ollut kauneimmillaan. Uskomattoman kauniita kukkia, vehreitä puualueita ja sinisen turkoosi meri on välkehtinyt rannoilla. Silmä on levännyt kauniissa ympäristössä.

Työt on tehty kunnolla. Eilen tehdessäni lopputilitystä myynneistäni huomasin, että useat suomalainen on matkustanut saarelle näiden viikkojen aikana ja heistä retkillä on moni käynyt. Olen tavannut paljon erilaisia ihania ihmisiä, joiden kanssa käymäni keskustelut jäävät mieleeni pitkäksi aikaa. Montaa heistä olen saanut auttaa asiassa kuin asiassa; onpa ollut sitten kyse hyvän ravintolan löytämisestä tai hotellihuoneen vaihdosta huonon sängyn takia. Iloa on ihana tuottaa ja toisten loman onnistuminen on tässä työssä se tärkein tavoite.

Työporukka on kasvanut alun viidestä tämän hetkiseen kymmeneen oppaaseen. Ehkä tämän takia on lähdettävä ja annettava tilaa muille. Heille, jotka ovat jäämässä tänne koko kesäksi. Olen tehnyt oman osuuden ja aikani täällä. Nähnyt yhden suomalaisten suosikki rantalomakohteista. Olen nähnyt sen esiripun taakse, minne lomalaiset eivät näe. Uskon, että näinkin lyhyessä ajassa olen saanut edes pienen käsityksen siitä, mitä kaikkea Rodos pitää sisällään.

Aika täällä on ollut itselleni tärkeä. Tiesin, että viisi viikkoinen komennukseni tänne olisi mahdollisuus, jota ei tulisi enää koskaan eteen. Tulin tänne tietämättäni paljoa mitään ja nyt osaan neuvoa jo monia paikkoja sekä osaan liikkua itse ilman karttaa. En tuntenut tullessani saarelle ketään, mutta nyt minulla on kymmenen uutta työkaveria. On hienoa huomata, kuinka itselleen voi rakentaa uuden elinympäristön näinkin nopeasti ja kuinka sopeutuvainen ihminen oikeasti on. Raskastahan se on, vaikka monet uudet asiat ja tapahtumat ovat olleet hienoja ja palkitsevia. Nyt on kuitenkin aika jättää kaikki se taakseen ja suunnata kohti kotia, rakkaiden pariin. Kun ottaa etäisyyttä, tajuaa kuinka tärkeitä ihmisiä on elämässäni ja kuinka ihanaa on ollut odottaa paluuta Suomeen ja heidän tapaamistaan. Mutta Rodos jää aina osaksi muistojeni maailmaa.

Rodos – auringonjumala Helioksen saari

Elämä Rodoksen saarella on lähtenyt käyntiin oikein mukavasti. Asuttamani yksiö toimiston yläpuolella, kaupungin uuden osan keskustassa alkaa tuntumaan väliaikaiselta kodilta. Sitä on menneiden kuukausien aikana huomannut, kuinka pienillä asioilla näistä opasasunnoista saa oman näköisiä. Kotoa ei voi tuoda paljoakaan tavaraa mukanaan, mutta ne muutamat valokuvakehykset, oma tietokone ja muu tavara saa paikan tuntumaan kodilta.

Työn makuunkin on jo päästy. Vaikka itse turistikausi Rodoksen saarella on vasta alkupuolella, on suomalaisia täällä on usea sata. Heitä varten kehitetyt palvelut työllistävät minua ja muita oppaita täällä. Ollaan lentokentällä, tervetulotilaisuuksissa, hotellitapaamisissa, palvelutoimistossa ja retkillä. Kaiken tämän ympärillä pyörii työarkeni. Joskus herätyskello soi jo kuuden aikaan ja taas toisena päivänä työpäivä loppuu vasta seuraavan päivän puolella keskellä yötä. Vaihtelevuus ja joustavuus tässä työssä viehättävät minua. Yksikään päivä ei varmasti ole samanlainen!

Vapaa-aikaa saarella on ollut riittävästi. Kaksi asiaa tällä saarella ovat saaneet minut viihtymään: meri ja aurinko. Koko 2,5 viikkoa, jonka täällä olen ollut, on mennyt noita kahta asiaa ihaillessa. Meri on kauniin sinisen vihreä ja houkuttelee ihailemaan sitä aina kun siihen on mahdollisuus. Olisi hienoa päästä purjehtimaan niille aalloille ja ihastelemaan Kreikan saaristoa mereltä käsin. Ehkä jonakin päivänä toteutan tämän unelmani.. mistä sitä tietää. Koko elämähän tässä on aikaa. Aurinko on paistanut ja lämmittänyt keväisesti viime viikkojen ajan. Lämpötilat kohoavat n. 20C päivittäin, mutta helteistä ei voi vielä puhua. Mukavaa kevät säätä!

Kolmas tärkeä asia, meren ja auringon lisäksi, on ollut kreikkalainen keittiö. Minulla oli etuoikeus muiden oppaiden kanssa tutustua käytännössä kreikkalaisten herkkujen maailmaan kokkailuillassa. Valmistimme kaikkia perusherkkuja alusta lähtien ja se oli hienoa. Missäpä olisin aiemmin päässyt tekemään viininlehtikääryleitä tai tsatsikia oikeaoppisesti? Illan kruunasi tietenkin itse valmistettujen ruokien herkuttelu. Terveellistä, maukasta ja tuoretta. Noilla sanoilla kuvaisin kreikkalaista ruokakulttuuria.

Koti-Suomessa on pääsiäispyhät jo vietetty, mutta kreikkalaisen ortodoksikalenterin mukaan pääsiäistä vietetään vasta tällä viikolla. Perjantaina on pitkäperjantai ja sitä alkavat pääsiäisen pyhät. Perjantai-iltana pääsen seuraaman ristinsaattoa, lauantaina paaston loppuessa yöllä on tarkoitus kerääntyä porukalla kasaan ja keittää perinteistä lammaskeittoa ja loput pyhät tuovat tullessaan varmaankin jotakin uutta. Tosin oppaana pyhät eivät tuo vapaapäiviä; tämän kaiken juhlinnan ohessa teemme työtä kuusi päivää viikossa. Kaikkea ehtii, kun suunnittelee oikein aikataulunsa.

Puhallan hieman auringonsäteitä myös Suomen kevääseen. Puolessa välissä Kreikan komennusta ollaan ja kohta taas hetkeksi Suomessa ennen kesän uusia haasteita.

Rodos calling

Matkalaukut on taas kerran pakattu, purettu, pakattu ja taas purettu. Sisältö on vaihtunut matkassa, yksi jäänyt jo odottamaan kesää ja muut tavarat varastossa niiiiiin sekaisessa järjestyksessä kuin vain voi olla. Matkaoppaan peruselämää.

Loma Itävallassa meni mitä mainioimmin. Oli paljon erityisiä, muistorikkaita hetkiä, nähtiin 1000 km Itävallan moottori- ja vuoristoteitä, nautittiin herkullisia ruokia ja laskettiin kauden viimeiset rinteet. Rentouttava loma, johon kuului monia jännittäviä ja iloisia hetkiä.

Suomeen palattuani aloin valmistautumaan jo tulevaan. Työviikonlopun jälkeen olin taas aamusta lentokentällä kahden suuren matkalaukun kanssa ja katsoin hölmistyneenä Finnairin ylipitkää lähtöselvitysjonoa, jonne jouduin nöyrtymään, kun lähtöselvitys ei onnistunut koneellisesti. No ei ihme, kun päivän aikana oli edessä kolme lentoa ja kaikki tietenkin eri lentoyhtiöillä.

Matka vaan piteni, kun sain tiedon, että viimeinen lentoni oli peruttu ja uusi varaus oli tehty 3 h myöhemmälle lennolle. Mietin matkalla moneen kertaan sitä, kuinka on mahdollista kuluttaa 15 h aikaa matkaan, joka suoralla lennolla taittuisi 3,5 tunnissa?!?

Uusi kotisaareni on siis Rodos. Täällä ollaan seuraavat 5 vkoa. Alku on lähtenyt käyntiin oikein hyvin; asunto on oikein kiva, vanha kaupunki kaunis, meri sininen ja työkaverit huippuja. Matkalaukutkin on purettu ja kaupunkiin on tutustuttu. Toisaalta täytyy myöntää, että ajatukset karkailevat ajoittain koto-Suomeen.

Eilen illalla kävin ensimmäistä kertaa ruokakaupassa. Ensimmäinen hetki meni ihmetellessä, että missä kaupan kaikki lihat ovat (lihansyöjä kun olen). No pienen pohdinnan jälkeen tajusin, että tässä kulttuurissa elää varmaankin vielä erilliset lihakaupat. Tämä sai vahvistuksen työkavereilta tänä aamuna, kun esitin kysymykseni heille. Muut ruokaostokset löytyivätkin ja hyvä niin. Nyt on kotona kaapit täynnä tarvittavia ruoka-aineita.

Täällä siis ollaan seuraavat 4,5 viikkoa. Katsellaan maailmaa tältä kantilta ja opitaan joka päivä jotakin uutta. Se on ehkä tämän työn kaikista paras puoli – saa kokea ja nähdä niin paljon uutta kun vaan pystyy ottamaan vastaan.

Ohi on..

Nyt alkoi loma. Eilen lähti viimeiset asiakkaat pois maasta ja oppaalla alkoi loma. Upea ja muistorikas kausi on takana ja paljon olisi aiheesta kirjoitettavaa. Aikaa ei vain siihen aina ole. Viimeisestä kirjoituksestanikin on jo liian monta viikkoa. Se kertoo ehkä enemmän oppaan aikatauluista tai energiatasosta kun selittelyt kirjoituksissani.

Loma alkaa Salzburgista, joka maailmalla tunnetaan säveltäjä Mozartin syntymä- ja kotikaupunkina ja myös Sacher kakkua täällä on tarjolla paljon. Kaupunki ei pysty esittämään kaikkea kauneuttaan kaatosateessa, mutta oikein kaunis Keski-Eurooppalainen paikka on kyseessä. Täältä jatkan matkaani autovuokraamon kautta kohti pientä maalais- /kotikylääni vielä loppuviikoksi. Paljon on vielä paikkoja rinteissä ja niiden ulkopuolella, jotka haluan käydä valloittamassa. Sitä odotan ehkä eniten, että rinteessä ei tarvitse enää opastaa ketään ja saa laskea sinne minne itse haluaa. Vaikka oli asiakkaidenkin kanssa laskeminen oikein mukavaa, ehkä kivointa työssäni.

Kausi oli todella mielenkiintoinen. Asiakkaiden lisäksi kylässä kävi ihania sukulaisia ja muutama uusi ja vanha ystävä. Asiakkaita oli kaiken kaikkiaan 400 kpl - jos joku kävelee kadulla vastaan ja moikkaa, voi olla että en tunnista (anteeksi jo etukäteen), koska kasvomuistini ei ole kuitenkaan 400 uuden ihmisen veroinen. Työkauden aikana tuli vietettyä 57 päivää rinteessä, kaiken kaikkiian Itävallassa 73 päivää. Eli siitä voi laskea, että monot ovat olleet yleisin kenkäni tänä tavlena ja suksikin on luistanut aika paljon. Aurinkoisin päiviä on muistoissa aika vähän (ehkä 20kpl), mutta Alppien lumisade on tullut todellakin tutuksi. Lumisateella on monia eri muotoja: vesisateesta pakkaslumeen (paremmin tunnettu termillä puuteri). Rakkaalla asialla on monta nimeä.

Uskomaton elämää muokkaava kausi on takana. Muistona siitä jää paljon asioita ja ihmisiä, joita voi sitten kiikkustuolissa vanhana muistella. Nyt konkreettisena muistona kauniit "pandat" (laskettelulaseista muodostunut rusketusraja) kasvoilla ja kipeät lihakset. Loma odottaa opasta ja Suomi sen jälkeen. Ihana palata kotiin, kun on niin tyytyväinen ja onnellinen. Blogiani jatkan vielä lomallakin ja siellä minne tuuli minut kuljettaa seuraavaksi. Huhtikuun vietän jossakin päin etelää ja toukokuussa palaan takaisin Itävaltaan vaeltelemaan. Uudet haasteet odottavat, mutta sitä ennen hengähdystauko ja nautinto lomasta.

Hissijonossa ja rinteessä

Nämä paikat tulevat tutuksi tässä työssä. Neljänä päivänä viikossa vietetään tunteja rinteessä asiakkaiden kanssa, ja joka rinteen välissä ollaan hississä. Tämän kauden aikana olen tajunnut, että saksalaiset ovat pahimpia vihollisiani sekä rinteessä että hisseissä. Ehkä siksi, että suomalaisena olen tottunut jonoihin, kilttiin odottamiseen sekä rinnesääntöihin. Saksalaiset eivät selvästikään ole. Tarkka ja täsmällinen kansa yllättää tässä suhteessa.

Aloitetaan hisseistä. Ensinnäkin hissien porttien eteen muodostetaan epämääräinen ja sekava kasa ihmisiä – jonoista ei ole tietoakaan. Tuohon kasaan voi laskea sivuilta ja pyrkiä etuilemaan. Ja näin saksalaiset pyrkivätkin tekemään. Kun ei jarruta kunnolla, pääsee mukavasti muiden väistäessä osan jonon ohi. Tämän jälkeen alkaa armoton ”nopeutettu eteneminen” jonossa. Suksilla tungetaan joka väliin, yleensä edessä olevan suksien väliin tai kannoille. Kun suomalaisena en tuollaista voi sietää, luon ilkeän katseen takana ”jonottavaan” saksalaiseen ja se joskus jopa toimii. Joka kerta jalkojeni väliin tungetut suksenkärjet katoavat, mutta niiden paluu on nopea. Menneellä viikolla todistin vielä ”hauskemman” tilanteen. Saksalainen poikaporukka päätti alkaa kisailemaan jonossa ja lopputuloksena oli se, että yhden heistä pipo lensi hissijonon narujen ulkopuolelle ja poika lähti hakemaan sitä. Palatessaan jonoon kaverit tekivät kaikkensa sen eteen, että se olisi mahdollisimman vaikeaa. Ja hidasta. Tämän ansiosta hissijonon toinen reuna ei edennyt muutamaan minuuttiin ollenkaan. Loistava paikka leikkiä, pojat.

Saksalaiset pelkäävät myös, että tuolihissin suojapuomi jää kiinni hissin lopussa. Sen verran aikaisin aletaan puomia nostamaan ylähissiaseman näkyessä huipulla. Aivan uskomatonta. Ehkä heille on vaan liian vaikeaa ymmärtää kylttejä, joissa selvästi pyydetään pitämään puomi alhaalla asemalle saakka. Toinen hissiin liittyvä haaste on uusien tuolihissien suojakuvut. Viime viikkojen lumipyryjen aikana on ollut mukava pitää suojakupua kiinni ja joku insinöörihän tuonkin on suunnitellut. Ihan fiksuna ajatellut, että silloin kuin suojakupu on kiinni, on myös hissin suojapuomi jalkatukineen kiinni. Näin ollen kun kummatkin nämä tulee avata ennen hissin yläasemaa, aukeavat ne samalla kertaa, eikä niitä tarvitse nostaa erikseen. Tämän ymmärtäminen on monelle todella vaikeaa. Suojakupua nostetaan jo reilusti ennen asemaa ylös ja sen jälkeen vasta suojapuomi. Kollegani on ottanut tehtäväkseen kouluttaa kanssamatkustajia hississä asiasta, ja yleensä aika onnistuneesti. Ehkä tieto tästä suuresta salaisuudesta leviää mahdollisimman monelle ja matkustaminen hisseissä tulee mukavammaksi.

Kummastelet varmaankin, miksi häiritsevä hissi- tai rinnekäyttäytyminen ärsyttää minua niin kovasti. Pienenä tilastofaktana sellaista kerrottakoon, että olen tultuani tänne viettänyt 41 päivää rinteillä, joiden aikana on tullut oltua 524 kertaa hississä ja rinteessä on tullut laskettua 1 045 km. Korkeuseroa laskuissa ja nousuissa on kaiken kaikkiaan kasassa 211 km. Näiden lukujen jälkeen varmasti ymmärrät paremmin miksi saatan välillä hermostua, kun joku käyttäytyy työmatkavälineessäni huonosti.

Puoliväli

- Kotitaloni Flachaussa. Siis tuo missä on noita valoja.

Alppikausi on nyt puolivälissä. 4,5 viikkoa asiakkaita ja toinen samanlainen edessä. Aikamoista. Kuinka aika meneekin nopeasti. Tässä hieman top 15 listaa huippuasioista mitä on tultu tehtyä ensimmäisten viikkojen aikana:

1) Unelma Itävallassa asumisesta toteutunut.
2) Uusia ihmisiä, uusia tuttavuuksia, uusi elämä.
3) Päässyt laskemaan puuteria. Enemmän kuin kerran. Ja vielä loistavassa seurassa.
4) Vuoret, lumi ja aurinko = olen onnellinen.
5) Lihaksia on kehossa monia, ja osa niistä kipeytyy säännöllisin väliajoin.
6) Vanheneminen on kivaa kun on hyvää seuraa. ”Ethän sinä voi olla yli 25v.” (asiakkaan kommentti) Täytinkö muka jo 28v.?
7) Tieto siitä, että baarissa roikkuminen ei ole vieläkään minua varten. AfterSki on asia erikseen. Siellä saa tanssia. Huippua.
8) Osaan tanssia monia AfterSki alppihumppa-biisejä alusta asti oikeaan koreografiaan. Kyllä, tietämättömille tiedoksi, useassa niistä on koreografia.
9) Osaan opastaa rinnealueilla asiakasryhmiä paikasta toiseen, eksymättä. Yhden kerran ollaan laskettu ohi kahvipaikan. YHDEN kerran.
10) Tunnelma miesten alppihiihdon maailman cupin iltapujottelussa Schladmingissa oli uskomaton. Oli hienoa osallistua yhdessä lähes 50 000 muun kanssa itävaltalaiseen kansanjuhlaan. Vain Kalle puuttui.
11) Tieto siitä, että pystyn juomaan 13 snapsia ja olla muistamatta loppuillasta mitään.
12) On todistettu, että kymmenen vuoden tauon jälkeen yksinkin tupakka on minulle liikaa… ei taida tulla ketjupolttajaa minusta.
13) Itävaltalaisilla on kova tahto ja vahvat mielipiteet. Varsinkin kotitaloni emännällä. Neljä henkeä on kuulemma liikaa 26 neliöiseen asuntooni. Taitaa olla vain kateus iskenyt häneen, kun kaikki kolme vierastani (ei yövierasta, vaan aamiaisseuraa) olivat komeita miehiä ;o) Muuten oikein mukava emäntä minulla.
14) Päivittäin saa juoda kaakaota ja syödä ulkona. Afterilla saa nauttia glühweinia tai olutta, joskus jopa kumpaakin. Ja parhaassa tapauksessa ilmaiseksi.
15) Pitkän työpäivän päätteeksi saa painaa pään ei-untuvaiselle tyynylle ja saa nukahtaa oman peiton ja omien Suomesta tuotujen lakanoiden alle.

Oppaan elämää

Arki on tullut tännekin ja asiat alkavat sujumaan omalla painollaan. Oppaana teen töitä kuusi päivää viikossa, mutta suksilla olen saman päivä määrän. Kummallista. Viikko alkaa sunnuntaista ja loppuu samaan päivään. Kunpa viikossa olisikin yksi ylimääräinen päivä. Mutta ei ole.

Sunnuntaiaamuna ei minun aikataululla ehtisi kirkkoonkaan, kun herätyskello soi jo ennen kuutta, kun pitää olla hotelleilla jo seitsemältä hakemassa asiakkaita bussilla lentokentälle. Seuraava ryhmä saapuu jo kirkon kellon aikoihin Salzburgiin ja siitä alkaa uusi viikko. Onneksi uusien ja vanhojen asiakkaiden väliin jää mukava puolituntinen muiden kohteiden kollegoiden kanssa vietettyä aikaa. Juodaan kahvia ja syödään herkkuja lentokentän penkeillä ja juorutaan kuulumiset. Se on yksi viikon helmistä. Se on sitä, kun tekee töitä pienessä porukassa (meitä on täällä kaksi), niin muiden kohteiden kollegoita on todella mukava nähdä. Vaikka onhan tuo omakin kollega oikein mukava. Mutta kukapa ei pitäisi vaihtelusta?

Uusi porukkaa kuljetetaan bussilla pikaisesti meidän kylään. Matka menee nopeasti tietoa jakaen ja hissilippuja myyden. Olen kehittänyt päässälaskutaitoani, bussin käytävällä tasapainoilua ja ISOJEN seteleiden ihastelua. Oletteko monesti pidelleen 500 € seteliä käsissänne? Kahdensadan setelit on jo ihan arkisia…

Sunnuntain kruunaa nahkahousuissa pidetty tervetulotilaisuus ja hyvä ruoka meidän kylän yli 450v. vanhassa ladossa. Tunnelmallinen menomesta (ei monomesta) on oikein viihtyisä paikka ja itävaltaa parhaimmillaan.

Viikon ensimmäiset kolme laskupäivää menee asiakkaiden kanssa laskiessa nyt jo tuttuja rinteitä pitkin. Samat lounas- ja kahvipaikat käyvät jo tutuiksi ja henkilökunta alkaa tunnistamaan oppaan asemani ja hinnat ovat hieman huokeammat. AfterSkit tulee vietettyä aina viikon samoina päivinä samoissa paikoissa. Ja parasta (tai pahinta) tässä on se, että musiikkikin on aika samaa kaikissa paikoissa. Kauden jälkeen en varmasti kuuntele alppihumppaa… tai voihan olla, että tulee kulttuurishokki Suomeen palatessani ja kuuntelen pelkkää itävalta-musiikkia. Mistä sitä tietää? Ennen toimistopäivää herkutellaan vielä keskiviikko iltana ladon vintille järjestetyssä maalaisbuffeessa ja humpataan live-bändin tahdissa maitohapot pois jaloista.

Torstaina ahkeroidaan toimistolla päivä ja illalla kelkkaillaan asiakkaiden kanssa glühweinin voimalla alas kylän hienointa kelkkamäkea puukelkoilla. Kuulemma vuoden 1922 olympiakelkoista on kyse. Tai ainakin malli on sama. Hurjaa menoa!

Perjantaina koittaa oppaan vapaapäivä. Silloin pitäisi kai nukkua, pyykätä ja käydä kaupassa. Ladata akkuja ja käydä vaikka kylällä kahvilla. Mutta eihän puuterin ystävä sellaista tee. Tuolloin puetaan oma laskuasu päälle ja suunnataan alueen takamaastoihin pöllyttelemään lunta hyvässä porukassa. Ilman asiakkaita. Se on pääasia. Siinä on sitä akkujen lataamista kerrakseen. Lumen suhina suksien alla hiljaisessa luonnossa on sitä parhainta mitä minä tiedän. Uskomaton tunne. Euforiaa..
- Onnellinen vapaalaskija ;o)

Lauantaina lasketaan vielä asiakkaiden kanssa ja syödään illalla fondueta. Ja sunnuntaina alkaa uusi viikko. Tätä on hiihtävän oppaan elämä Alpeilla.

Vapaapäivä

Ensimmäinen virallinen vapaapäivä. Ihanuus. Neljän viikon työputki takana ja nyt on oikeus kokonaiselle vapaapäivälle, jos ei oteta lukuun muutamaa työjuttua mitkä tulee vielä illalla hoitaa. Se, että saa nukkua aamulla pitkään ja syödä kunnon aamiaisen ihan rauhassa ovat asioita joita arvostan. Ja on ihanaa, kun voi lähteä vapaapäivänä laskemaan ilman asiakkaita. Voi kurvailla rinteissä ilman ohjeistuksia ja pysähdyksiä. Antaa suksen kääntyä omaan tahtiin ja sillä vahdilla kun itse haluaa. Asiakkaiden kanssa hiihtämisessä on aina oma vastuunsa. Ja työnsä. Toisaalta nautin siitäkin todella paljon. Se on palkitsevaa ja mukavaa. Mutta itsenäinen laskeminen on kuitenkin oma juttunsa.

Käytiin tänään kokeilemassa hieman takamaastoja. Sainpahan taas todeta, että kunto ei ole vielä ihan kohdallaan siihen hommaan. On raskaampaa kääntää suksia hangessa puiden keskellä kun tasaisella rinteellä. Ja lumikin oli aika raskasta tänään. Unelma puuterista elää yhä ja usko on kova, että sellaista tännekin sataisi lähiaikoina. Sitten vaan toivotaan, että tällä oppaalla on vapaapäivä!

Täällä eletään suhteellisen rauhallista kyläelämää. Maallahan tämä on. Se pitää myöntää. Itävaltalaisen perinteen mukaan kylän keskustassa on katoja ja lanta haisee. Se kuuluu paikalliseen kylärakentamiseen. Meidän kylä on kyllä tunnelmallinen. Pääkatua kävellessä tuntuu niin kotoisalta. Tutut ravintolat ovat iltaisin täynnä iloisia lomalaisia, peltoreitillä voi ihailla tähtiä ja kylän toisella reunalla solisee joki. Tunnelmaa on ja viihdyn tällaisessa paikassa hyvin. Aamuisin, kun puen päälleni oranssin laskuasuni ja kävelen vuokraamolle, tiedän, että päivästä tulee hieno. Asiakkaita on helppo miellyttää kun tuntee reitit rinteillä ja vielä kun aurinko paistaa taivaalta, on lomalaisten tyytyväisyys ja kehut taattuja.

Nyt jatkan vapaapäivän viettoa. Ajatuksissa on jo ensi tiistain Schladmingin iltapujottelu, jota mennään jännäämään. Viime viikolla ihasteltiin naisten maailmancupin superkombi-kisaa, jossa naapurimaan Anja pärjäsi hurjan hyvin. Harmi kun Kalle ei ole ensi viikon kisassa mukana. Olisi ollut hienoa nähdä hänet pujottelurinteessä, mutta nyt täytyy tyytyä kannustaa muita suomalaisia ja muita maailmantähtiä kisassa. Sitä siis ensi tiistaina. Nyt kotiruoan pariin ja nauttimaan tästä vapaasta.

Nahkahousut

Ensimmäinen viikko asiakkaiden kanssa on sujunut hyvin vanhetessa- synttäreitä vietettiin eilen mukavissa tunnelmissa. Päivä meni rinteessä opastaen Saalbachin kollegaa alppihiihdon maailmancupin kisarinteiden tuntumassa. Upeita mäkiä ja totesin moneen kertaan, että tällä tavalla voisin vanheta vaikka joka vuosi.

Illastin komeassa miesseurassa oman ja naapurikohteen kollegan kanssa maukkaan ruoan ja hyvän viinin merkeissä. Illan kruunasi olohuoneemme, eli eräs kylän baareista, jossa on aina miellyttävä tunnelma. Ei ollenkaan harmittanut, että piti vanheta juuri eilen.

Asiakastyö tosiaan alkoi sunnuntaina, kun lensin Suomen pikavisiittini päätteeksi takaisin Itävaltaan. Parikymmentä innokasta lomalaista on ollut vieraanamme melkein viikon ajan ja kaikki on mennyt oikein mukavasti. Aurinkoa, hieman uutta lunta taivaalta ja mukavia hetkiä erilaisissa tapaamisissa on riittänyt. Kyllä tämä on mukavaa, kun saa tehdä tällaista työtä. Olen etuoikeutettu. Ja tiedän sen.

Ikääntymisen myötä pitää muistaa palkita sitä maailman parasta seuraa elämässään, eli omaa itseäni. Ja eilisen juhlapäivän kunniaksi repäisin ja ostin elämäni ensimmäiset nahkahousut. Mikä olisikaan sopivampi muisto Itävallan ajasta kuin aidot paikalliset nahkahousut? No nyt olen sellaisten omistaja. Aina kun katson tuossa tuolin selkänojalla olevia housujani, hymyilen ja tajuan olevani hienojen nahkahousujen omistaja. Varmasti tulette näkemään housut päälläni useasti, varsinkin jos tulette vierailemaan täällä luonani. Ne on niin hienot!!

Mutta näissä nahkahousuisissa tunnelmissa jatkan eloani täällä Itävallassa ja huomenna fiilistelen naisten alppihiihdon maailmancupin superkombin vauhdissa.

Uusi vuosi, uudet lupaukset

En tehnyt uuden vuoden yönä uusia lupauksia, koska olin tehnyt päätökseni jo aiemmin. Päätin, että vuonna 2009 olen oma itseni. Arvostan itseäni, elän aiemmin mainitsemiani unelmia ja pidän ystävät ja perheen lähellä. Läheisen menettäminen muuttaa ihmistä kummasti ja isoja asioita tulee mietittyä. Aika joulun jälkeen on mennyt ihan siivillä (ja suksilla). Lähtö Itävaltaan heti joulun jälkeen oli varsin piristävä asia ja olinkin odottanut sitä jo KAUAN. Pakkaukset ja pyykinpesu jäi tietenkin viimeiseen päivään ja oikein ihana hyvän ystävän vierailu luonani aiheutti sen, että yöuni jäi hieman lyhyeksi ja aamuyöstä soinut kello ei herättänytkään minua. Aamun lähtö oli ihan kauhea: kollegan puhelu lentokentältä herätyksenä, kamat ulos kämpästä ja taksiin. Lentokentällä olin 40min päästä puhelusta. Aika hyvä suoritus sanoisin, varsinkin kun taksimatka oli 27 min… ihana taksikuski saa ehkä vuoden palkinnon rauhoittelustani. Ilman häntä olisin ehkä voinut hieman hermostuakin. Kuskin viimeinen kommentti jäi mieleeni: ”Mielestäni sinun tulisi olla töissä stressaavassa työssä, selviytyisit siitä varmaan hienosti.” Naurahdin vastauksen takaisin: ”Minähän olen, kun olen matkaoppaana”. Silloin tajusin, että tässähän ollaan ihan oikealla alalla. Mutta tuollaista aamulähtöä en suosittele kenellekään. Onneksi kentällä odotteli ihanan tyynenä pysynyt kollegani, joka oli sopivasti jonottanut lentokentän pitkät jonot puolestani ja pääsimme selvittämään 10 matkalaukkuamme matkaan mukaan. Itävalta on ihana maa. Asuminen Alppien keskellä pienessä idyllissä kylässä saa minut hymyilemään. Aurinko on paistanut ja lunta on tähän asti riittänyt rinteillä. Kymmeniä rinnekilometrejä on laskettu, opeteltu paikkoja ja asioita. Paljon on vielä edessä, mutta kokemuksena näin ensimmäisen viikon jälkeen voin sanoa, että tämä on ollut huippua. Uusi vuosi vierähti ihanan paikallisissa tunnelmissa. Kävelyn, taksi- ja moottorikelkkakyydin jälkeen päädyimme vuoren rinteellä olevaan ravintolaan, jossa nautimme uuden vuoden illallisen mukavassa tunnemassa. Ruoan jälkeen seurueemme snapsientilausmaratoni alkoi ja seurauksena oli aika mutkainen matka yöllä alas rinnettä ja taksilla loppumatka. Muutama mustelma muistuttaa siitä, että kengillä rinnettä on huomattavasti vaikeampi tulla alas kun suksilla. Hih. Mutta hauska ilta oli ja uusi vuosi tuli vaihdettua. Seuraavanpäivän aikana allekirjoittanutta ei saatukaan ylös sängynpohjalta kun vasta kebab-illalliselle paikalliseen kuppilaan. Nyt vielä viiden päivän rutistus ennen Suomen pikavisiittiäni. Huomenna olisi tarkoitus mennä kannustamaan tulomatkamme matkaseura (mäkihypyn maajoukkue) hienoihin hyppyiin Bischofshofenin mäestä ja loppuaika tutustua kylään, yhteistyökumppaneihin ja loppuihin rinteisiin. Suuren suuri uuden vuoden halaus kaikille. Minä kiitän menneestä ja unelmoin tulevasta. Tehkää te samoin.