Arki on tullut tännekin ja asiat alkavat sujumaan omalla painollaan. Oppaana teen töitä kuusi päivää viikossa, mutta suksilla olen saman päivä määrän. Kummallista. Viikko alkaa sunnuntaista ja loppuu samaan päivään. Kunpa viikossa olisikin yksi ylimääräinen päivä. Mutta ei ole.
Sunnuntaiaamuna ei minun aikataululla ehtisi kirkkoonkaan, kun herätyskello soi jo ennen kuutta, kun pitää olla hotelleilla jo seitsemältä hakemassa asiakkaita bussilla lentokentälle. Seuraava ryhmä saapuu jo kirkon kellon aikoihin Salzburgiin ja siitä alkaa uusi viikko. Onneksi uusien ja vanhojen asiakkaiden väliin jää mukava puolituntinen muiden kohteiden kollegoiden kanssa vietettyä aikaa. Juodaan kahvia ja syödään herkkuja lentokentän penkeillä ja juorutaan kuulumiset. Se on yksi viikon helmistä. Se on sitä, kun tekee töitä pienessä porukassa (meitä on täällä kaksi), niin muiden kohteiden kollegoita on todella mukava nähdä. Vaikka onhan tuo omakin kollega oikein mukava. Mutta kukapa ei pitäisi vaihtelusta?
Uusi porukkaa kuljetetaan bussilla pikaisesti meidän kylään. Matka menee nopeasti tietoa jakaen ja hissilippuja myyden. Olen kehittänyt päässälaskutaitoani, bussin käytävällä tasapainoilua ja ISOJEN seteleiden ihastelua. Oletteko monesti pidelleen 500 € seteliä käsissänne? Kahdensadan setelit on jo ihan arkisia…
Sunnuntain kruunaa nahkahousuissa pidetty tervetulotilaisuus ja hyvä ruoka meidän kylän yli 450v. vanhassa ladossa. Tunnelmallinen menomesta (ei monomesta) on oikein viihtyisä paikka ja itävaltaa parhaimmillaan.
Viikon ensimmäiset kolme laskupäivää menee asiakkaiden kanssa laskiessa nyt jo tuttuja rinteitä pitkin. Samat lounas- ja kahvipaikat käyvät jo tutuiksi ja henkilökunta alkaa tunnistamaan oppaan asemani ja hinnat ovat hieman huokeammat. AfterSkit tulee vietettyä aina viikon samoina päivinä samoissa paikoissa. Ja parasta (tai pahinta) tässä on se, että musiikkikin on aika samaa kaikissa paikoissa. Kauden jälkeen en varmasti kuuntele alppihumppaa… tai voihan olla, että tulee kulttuurishokki Suomeen palatessani ja kuuntelen pelkkää itävalta-musiikkia. Mistä sitä tietää? Ennen toimistopäivää herkutellaan vielä keskiviikko iltana ladon vintille järjestetyssä maalaisbuffeessa ja humpataan live-bändin tahdissa maitohapot pois jaloista.
Torstaina ahkeroidaan toimistolla päivä ja illalla kelkkaillaan asiakkaiden kanssa glühweinin voimalla alas kylän hienointa kelkkamäkea puukelkoilla. Kuulemma vuoden 1922 olympiakelkoista on kyse. Tai ainakin malli on sama. Hurjaa menoa!
Perjantaina koittaa oppaan vapaapäivä. Silloin pitäisi kai nukkua, pyykätä ja käydä kaupassa. Ladata akkuja ja käydä vaikka kylällä kahvilla. Mutta eihän puuterin ystävä sellaista tee. Tuolloin puetaan oma laskuasu päälle ja suunnataan alueen takamaastoihin pöllyttelemään lunta hyvässä porukassa. Ilman asiakkaita. Se on pääasia. Siinä on sitä akkujen lataamista kerrakseen. Lumen suhina suksien alla hiljaisessa luonnossa on sitä parhainta mitä minä tiedän. Uskomaton tunne. Euforiaa..
- Onnellinen vapaalaskija ;o)Lauantaina lasketaan vielä asiakkaiden kanssa ja syödään illalla fondueta. Ja sunnuntaina alkaa uusi viikko. Tätä on hiihtävän oppaan elämä Alpeilla.
Ensimmäinen virallinen vapaapäivä. Ihanuus. Neljän viikon työputki takana ja nyt on oikeus kokonaiselle vapaapäivälle, jos ei oteta lukuun muutamaa työjuttua mitkä tulee vielä illalla hoitaa. Se, että saa nukkua aamulla pitkään ja syödä kunnon aamiaisen ihan rauhassa ovat asioita joita arvostan. Ja on ihanaa, kun voi lähteä vapaapäivänä laskemaan ilman asiakkaita. Voi kurvailla rinteissä ilman ohjeistuksia ja pysähdyksiä. Antaa suksen kääntyä omaan tahtiin ja sillä vahdilla kun itse haluaa. Asiakkaiden kanssa hiihtämisessä on aina oma vastuunsa. Ja työnsä. Toisaalta nautin siitäkin todella paljon. Se on palkitsevaa ja mukavaa. Mutta itsenäinen laskeminen on kuitenkin oma juttunsa.
Käytiin tänään kokeilemassa hieman takamaastoja. Sainpahan taas todeta, että kunto ei ole vielä ihan kohdallaan siihen hommaan. On raskaampaa kääntää suksia hangessa puiden keskellä kun tasaisella rinteellä. Ja lumikin oli aika raskasta tänään. Unelma puuterista elää yhä ja usko on kova, että sellaista tännekin sataisi lähiaikoina. Sitten vaan toivotaan, että tällä oppaalla on vapaapäivä!
Täällä eletään suhteellisen rauhallista kyläelämää. Maallahan tämä on. Se pitää myöntää. Itävaltalaisen perinteen mukaan kylän keskustassa on katoja ja lanta haisee. Se kuuluu paikalliseen kylärakentamiseen. Meidän kylä on kyllä tunnelmallinen. Pääkatua kävellessä tuntuu niin kotoisalta. Tutut ravintolat ovat iltaisin täynnä iloisia lomalaisia, peltoreitillä voi ihailla tähtiä ja kylän toisella reunalla solisee joki. Tunnelmaa on ja viihdyn tällaisessa paikassa hyvin. Aamuisin, kun puen päälleni oranssin laskuasuni ja kävelen vuokraamolle, tiedän, että päivästä tulee hieno. Asiakkaita on helppo miellyttää kun tuntee reitit rinteillä ja vielä kun aurinko paistaa taivaalta, on lomalaisten tyytyväisyys ja kehut taattuja.
Nyt jatkan vapaapäivän viettoa. Ajatuksissa on jo ensi tiistain Schladmingin iltapujottelu, jota mennään jännäämään. Viime viikolla ihasteltiin naisten maailmancupin superkombi-kisaa, jossa naapurimaan Anja pärjäsi hurjan hyvin. Harmi kun Kalle ei ole ensi viikon kisassa mukana. Olisi ollut hienoa nähdä hänet pujottelurinteessä, mutta nyt täytyy tyytyä kannustaa muita suomalaisia ja muita maailmantähtiä kisassa. Sitä siis ensi tiistaina. Nyt kotiruoan pariin ja nauttimaan tästä vapaasta.
Ensimmäinen viikko asiakkaiden kanssa on sujunut hyvin vanhetessa- synttäreitä vietettiin eilen mukavissa tunnelmissa. Päivä meni rinteessä opastaen Saalbachin kollegaa alppihiihdon maailmancupin kisarinteiden tuntumassa. Upeita mäkiä ja totesin moneen kertaan, että tällä tavalla voisin vanheta vaikka joka vuosi.
Illastin komeassa miesseurassa oman ja naapurikohteen kollegan kanssa maukkaan ruoan ja hyvän viinin merkeissä. Illan kruunasi olohuoneemme, eli eräs kylän baareista, jossa on aina miellyttävä tunnelma. Ei ollenkaan harmittanut, että piti vanheta juuri eilen.
Asiakastyö tosiaan alkoi sunnuntaina, kun lensin Suomen pikavisiittini päätteeksi takaisin Itävaltaan. Parikymmentä innokasta lomalaista on ollut vieraanamme melkein viikon ajan ja kaikki on mennyt oikein mukavasti. Aurinkoa, hieman uutta lunta taivaalta ja mukavia hetkiä erilaisissa tapaamisissa on riittänyt. Kyllä tämä on mukavaa, kun saa tehdä tällaista työtä. Olen etuoikeutettu. Ja tiedän sen.
Ikääntymisen myötä pitää muistaa palkita sitä maailman parasta seuraa elämässään, eli omaa itseäni. Ja eilisen juhlapäivän kunniaksi repäisin ja ostin elämäni ensimmäiset nahkahousut. Mikä olisikaan sopivampi muisto Itävallan ajasta kuin aidot paikalliset nahkahousut? No nyt olen sellaisten omistaja. Aina kun katson tuossa tuolin selkänojalla olevia housujani, hymyilen ja tajuan olevani hienojen nahkahousujen omistaja. Varmasti tulette näkemään housut päälläni useasti, varsinkin jos tulette vierailemaan täällä luonani. Ne on niin hienot!!
Mutta näissä nahkahousuisissa tunnelmissa jatkan eloani täällä Itävallassa ja huomenna fiilistelen naisten alppihiihdon maailmancupin superkombin vauhdissa.
En tehnyt uuden vuoden yönä uusia lupauksia, koska olin tehnyt päätökseni jo aiemmin. Päätin, että vuonna 2009 olen oma itseni. Arvostan itseäni, elän aiemmin mainitsemiani unelmia ja pidän ystävät ja perheen lähellä. Läheisen menettäminen muuttaa ihmistä kummasti ja isoja asioita tulee mietittyä. Aika joulun jälkeen on mennyt ihan siivillä (ja suksilla). Lähtö Itävaltaan heti joulun jälkeen oli varsin piristävä asia ja olinkin odottanut sitä jo KAUAN. Pakkaukset ja pyykinpesu jäi tietenkin viimeiseen päivään ja oikein ihana hyvän ystävän vierailu luonani aiheutti sen, että yöuni jäi hieman lyhyeksi ja aamuyöstä soinut kello ei herättänytkään minua. Aamun lähtö oli ihan kauhea: kollegan puhelu lentokentältä herätyksenä, kamat ulos kämpästä ja taksiin. Lentokentällä olin 40min päästä puhelusta. Aika hyvä suoritus sanoisin, varsinkin kun taksimatka oli 27 min… ihana taksikuski saa ehkä vuoden palkinnon rauhoittelustani. Ilman häntä olisin ehkä voinut hieman hermostuakin. Kuskin viimeinen kommentti jäi mieleeni: ”Mielestäni sinun tulisi olla töissä stressaavassa työssä, selviytyisit siitä varmaan hienosti.” Naurahdin vastauksen takaisin: ”Minähän olen, kun olen matkaoppaana”. Silloin tajusin, että tässähän ollaan ihan oikealla alalla. Mutta tuollaista aamulähtöä en suosittele kenellekään. Onneksi kentällä odotteli ihanan tyynenä pysynyt kollegani, joka oli sopivasti jonottanut lentokentän pitkät jonot puolestani ja pääsimme selvittämään 10 matkalaukkuamme matkaan mukaan. Itävalta on ihana maa. Asuminen Alppien keskellä pienessä idyllissä kylässä saa minut hymyilemään. Aurinko on paistanut ja lunta on tähän asti riittänyt rinteillä. Kymmeniä rinnekilometrejä on laskettu, opeteltu paikkoja ja asioita. Paljon on vielä edessä, mutta kokemuksena näin ensimmäisen viikon jälkeen voin sanoa, että tämä on ollut huippua. Uusi vuosi vierähti ihanan paikallisissa tunnelmissa. Kävelyn, taksi- ja moottorikelkkakyydin jälkeen päädyimme vuoren rinteellä olevaan ravintolaan, jossa nautimme uuden vuoden illallisen mukavassa tunnemassa. Ruoan jälkeen seurueemme snapsientilausmaratoni alkoi ja seurauksena oli aika mutkainen matka yöllä alas rinnettä ja taksilla loppumatka. Muutama mustelma muistuttaa siitä, että kengillä rinnettä on huomattavasti vaikeampi tulla alas kun suksilla. Hih. Mutta hauska ilta oli ja uusi vuosi tuli vaihdettua. Seuraavanpäivän aikana allekirjoittanutta ei saatukaan ylös sängynpohjalta kun vasta kebab-illalliselle paikalliseen kuppilaan. Nyt vielä viiden päivän rutistus ennen Suomen pikavisiittiäni. Huomenna olisi tarkoitus mennä kannustamaan tulomatkamme matkaseura (mäkihypyn maajoukkue) hienoihin hyppyiin Bischofshofenin mäestä ja loppuaika tutustua kylään, yhteistyökumppaneihin ja loppuihin rinteisiin. Suuren suuri uuden vuoden halaus kaikille. Minä kiitän menneestä ja unelmoin tulevasta. Tehkää te samoin.
- Onnellinen vapaalaskija ;o)
