Mamma-aikaa

Ne joita mamma-asiat eivät kiinnosta, voivat lopettaa lukemisen ensimmäiseen riviin. Mutta yleisön pyynnöstä (oma peilikuva ainakin) kirjoitan odotuksesta tämän kirjoituksen. Masu kasvaa hurjaa vauhtia, neljä lisäkiloa kropassa eivät tunnu missään, lukuun ottamatta ajoittaista alaselän kipua. Mutta vain ajoittaista, koska onhan minulla oma hovihieroja, joka pitää huolen selkäni kunnosta. Olo on ollut hyvä ja ainoa mitä odotan tällä hetkellä on potkuja pikkuiselta.
Viikolla 20 mennään nyt, eli raskaus on perjantaina puolessa välissä ja nyt pitäisi kohta pienokaisen potkaista. Mutta voihan se olla se onkin jo epätoivoisesti yrittänyt potkia, mutta äiti ei vain tunne niitä. Tai ei tiedä, miltä sen pitäisi tuntua. Niin on monen muunkin asian kanssa, kun ei vaan tiedä, miltä asioiden pitäisi tuntua ja mitä pitäisi odottaa. Kaikki on yhtä vierasta kuin pikkulapselle ensimmäinen kerta huvipuistossa. Paljon on kuullut asiasta, kuvitelmat ovat omanlaiset, mutta pettymys tietyissä asioissa on taattu. Se, että vauva ei nukukaan kahdeksaa tuntia putkeen (joo, en oikeasti edes kuvittele sellaisen tapahtuvan) tai hymyile joka päivä äidille herttaisesti voivat aiheuttaa hetkistä pettymystä. Mutta uskon, että kuten tuon ensimmäisen huvipuistopäivän päätteeksi lapsinkin voi todeta, että uskomaton kokemus kaiken kaikkiaan.

Nyt on masukilla odotusnimi. Kollegat pistivät fiksut päänsä yhteen ja nyt meidän masukkia kutsutaan Jarkoksi. Jarkko on poika-tyttö, jonka elämää on jo pitkälle suunniteltu. Perjantaina juhlittiin Jarkon ensimmäisiä nimipäiviä, jonne nimen kummitäti ehdotti ilmapalloja ja pillimehua tarjolle, mutta vanhemmat varastivat juhlan yhteisellä lounaalla ja jätskillä. Jarkko on loistava nimi ja sopii meidän poika-tytölle oikein hyvin. Mutta sen voin jo pelästyneille luvata, että ei pienokaisesta loppuen lopuksi tule Jarkkoa. Eli kaikki innostuneet käsityökirjailijat, älkää vielä kirjailko niihin lukuisiin käsitöihin Jarkon nimeä :o) Nimiprojekti on muuten jo 99 % valmis, mikä on jo saavutus, kun kaikki muu on aika kesken. Ei ole kotia, yhteistä sukunimeä, kotimaata, töitä… mutta nimi on, jotta pienokainen ei tuntisi itseään nimettömäksi.

Kyselyt siitä tuleeko sieltä tyttö vai poika voidaan lopettaa tähän päivään. Ensi viikolle olisi tarkoitus saada toinen ultra-aika ja siellä isä ja äiti sulkevat silmänsä kun tohtori tarkastelee pikkuista kriittisistä paikoista. Eli yllätyksiä elämään ja saatte sitten 20.11. tietää kumpi sieltä on tulossa. Vaatteita ostaville tiedoksi: meidän Jarkko käyttää oikein mielellään kaikenvärisiä vaatteita (ei siis ole tekosyytä jättää sitä söpöä vauvanvaatetta kauppaan sillä verukkeella, kun ei tiedä kumpi sieltä tulee).

Kaikki siis tällä saralla kunnossa. Jatkan kuvassa olevan vauvamasun ihailua ja odottelen ensimmäistä potkua.

Ootko tosissas? lunta ja muistoja

Luontoäiti järkkäsi mielenkiintoisen ilman tämän viikon asiakkaille. Ulkona sataa vettä, pilvet roikkuvat lähestulkoon kyläkorkeudella ja ulkona on keskipäivällä +7C. Ei ihan turhaan esitteessä mainita siitä, että säät saattavat vaihdella Itävallan kesässä. Tänään aamulla kaipasin hanskojani, jotka olin tietenkin jättänyt kotiin, kun pyöräilin käymään ensimmäisellä hotellilla. Tarkastelin matkalla vuoria ja siellä olevaa säätilaa. Ja ne harvat huiput, jotka näkyivät, olivat saaneet kauniin lumipeitteen yön aikana. Paikallisilta saamani tiedon mukaan lumiraja on 1700 metrissä, vain 500m kylää korkeammalla. Ja lämpötila tuolla ylhäällä on -2C.

Vaihtelevat kesäsäät ovat suomalaisille onneksi tuttuja, koska onhan Suomessakin nautittu aika sateisesta ja viileästä juhannuksesta. Mutta tälle säälle ei näy loppua täällä tällä viikolla, vaikkakin lämpötila saattaa hieman kohota. No, eipähän ainakaan tarvitse masukin kanssa hikoilla, kun tuolla ulkona liikkuu…

Tänään on äitini 60-vuotis syntymäpäivä. Ikkunalaudalla palaa kynttilä äidin kehystetyn kuvan vieressä ja ostin kaupasta kauniin purkkiruusun siihen kaveriksi. Juuri niin kun äiti toivoi tehtävän. Tämä päivä on ollut meidän perheen juhlapäivä niin monena vuotena. Muistan hyvin, kun 20 vuotta sitten puin kauniin sini-valkoraitaisen juhlamekon päälleni ja juhlimme isolla porukalla pihallamme äidin 40-v. juhlia. Silloin pystytettiin lipputankoa ja paikalla oli kvartetti laulamassa. Päivään kuului kaunis auringonpaiste ja perhosen muotoinen täytekakku. Kauniita muistoja. Seuraavia tasavuosia juhlistettiin ollessani Amerikassa vaihto-oppilaana. Päivä oli taas onnistunut ja juhlapaikkana sama kaunis pihamme, joka tähän aikaan vuodesta näytti parhaat puolensa. Paikalla oli monia sukulaisia ja ystäviä. Äiti osasi järjestää isoja juhlia. Tänään minulla on onneksi paljon noita kauniita muistoja, joita voin muistella ja katsella kaunista asetelmaa ikkunalla.

Juhannus Itävallassa

Yksi juhlapyhä lisää koettuna ulkomailla. Tänä vuonna uusi vuosi meni talvikauden aikana Itävallassa, vappu kevätkaudella Kreikassa ja nyt juhannus Itävallassa. Muutama kirkollinen pyhä on mahtunut väliin milloin missäkin. Erityispäivien viettäminen ulkomailla on aina kovin erilaista, koska ei ole traditioita. Tai onhan niitä, Suomesta tuotuina. Mutta ei paikalliseen kulttuuriin niinkään sopivia. Ainakaan ne ei ilman pientä muokkausta onnistu.

Tämän kertainen juhla vietettiin opasperinteitä kunnioittaen Zell am Seessä, jossa oppaat asustavat tilavassa vanhassa puutalossa. Makuuhuoneita on kolme ja keittiö-olohuonekin on riittävän tilava. Siellä meitä oli kaikki Itävallan viisi opasta ja sen lisäksi muutama suomalais-itävaltalais-saksalainen vahvistus. Oikein hauska kymmenen hengen kokoonpano ja ilta osoittautui pienestä vesisateesta huolimatta erinomaiseksi. Illan menu koostui hieman muokatusta suomalaisesta juhannusruoasta: grillissä paistui sekä nautaa että kalkkunaa ja kasviksista herkkusieniä ja munakoisoa. Uunissa paistui herkullinen kasvispaistos ja patonkeja. Tämän kaiken kruunasi tuore salaatti ja jälkkärinä herkullinen mansikkakakku. Ei voi sanoa, että ruokien kanssa olisi mennyt mikään pieleen!!

Juhannusaaton päivä meni Salzburgissa, mutta tällä kertaa vanha kaupunki jäi taakse mitä pikimmiten ja paikallisliikenne vei meidät esikaupunkialueella olevaan Ikeaan syömään lihapullia puolukkahillolla. Maittavan lounaan jälkeen kiertelimme tuossa jättimäisessä huonekalutavaratalossa, joka muistutti pelottavan paljon sisarliikkeitään kotisuomessa. Sieltä siirryimme sadetta pitelemään viereiseen jättimäiseen ostoskeskukseen, josta tuli matkamuistona muutama Mozartin levy mukaan. Julkinen liikenne isoissa kaupungeissa on kyllä kaikki kaikessa, kunhan uskaltaa lähteä vaan kokeilemaan. Voin sanoa, että harvoin bussit tai junat olisivat ajaneet pahasti ohi reitin ja aika on perille päästy. Olihan se hieman hupaisaa, kun paluubussissa turreilla oli tuomisinaan mozartin kuulia ja oppailla muovisia kippoja, kärpäslätkiä ja leikkuulauta.

Nyt on paluu arkeen. Uusi viikko, uudet asiakkaat ja uudet haasteet. Taas ryhmästä tulee erottumaan ne muutamat, joiden kanssa vietän enemmän aikaa ja taas ne, joita en tule näkemään lähestulkoon koko viikon aikana. Ohjelmassa on taas vaellusta, pyöräilyä ja hieman bussimatkailua E-Saksassa. Tosin K-Euroopan kesäsää näyttää uhkaavan puolensa: ennuste kertoo sadetta torstaihin asti ja lämpöasteet eivät yletä kertaakaan yli +20 C!! Eli tervetuloa Alpeille ja muistakaapa pakata mukaan lämpökerrasto ja pipo :o) Pitänee kokeilla, mahtuuko bikinit gore-tex asun päälle, jotta saisin joskus edes pukea ne päälle kesän aikana…

Äiti

Äitiys on niin monimuotoinen asia ja rooli. Yleensä se on mielletty biologisena roolina äidiltä lapselle, mutta moni muukin voi toimia ”vara” äitinä. Tietenkään kukaan ei voi korvata 100 %:sti lapsen äitiä, mutta voi tarjota tärkeän aikuisen roolin lapselle tai vanhemmallekin ihmiselle.

Olen onnekas kun olen saanut elämääni oikean äidin lisäksi monia ”vara” äitejä. Heitä on ympäri maailmaa ja uskon, että he välittävät minusta kuin omasta lapsestaan. Heidän puoleensa olen voinut kääntyä heikkoina hetkinä ja heidän kanssaan olen voinut jakaa elämäni parhaimmat hetket. On uskomattoman hienoa tajuta kuinka moni ihminen on ollut vaikuttamassa elämääni. Nyt saan huomata, että nämä kaikki ”vara” äidit ovat tulossa ”vara” mummoiksi ja ovat ottaneet roolinsa innolla vastaan. Omalle lapselleni haluan olla äiti, joka on läsnä, mutta en aio missään hetkessä omia häntä. Maailmassa on niin paljon jo nyt häntä rakastavia ihmisiä, että eiköhän kaikille riitä aikaa pienokaisesta.

Oma äitini poistui tästä maailmasta päivälleen puoli vuotta sitten. Tuntuu siltä, kun se olisi ollut eilen, kun vastasin puhelimeen Teneriffalla ja veljeni kertoi äitimme poisnukkumisesta. Taas toisaalta tuntuu kun siitä olisi ikuisuus kun tunsin tuon kauhean menettämisen tunteen. Ne jotka tietävät tarinan, tietävät, että olet jo pidemmän ajan olen elänyt ilman äitiä. Raskas elämänkokemus, jonka muisteleminen ei ole enää tarpeellista, mutta on kuitenkin osana laajaa muistojen kirjoa. Elämä ajoi siihen tilanteeseen, että äitini ei ollut enää osana elämääni. Se suuri tyhjyyden tunne, joka lapselle jää siitä, kun oma äiti on poissa, on suunnaton. Mutta nyt tilanne on muuttunut. Useasti kun vaellan vuorilla, muistelen äitini toteamaa suunnitelmaa siitä, että hän tulee muuttamaan Alpeille kun on eläkkeellä. Uskon, että hän olisi viihtynyt täällä. Olisi nauttinut vuorien uskomattoman kauniista luonnosta, viihtynyt paikallisten ihmisten kanssa ja luonut itselleen elämän, josta on kauan unelmoinut. On surullista ajatelle, että tämä unelma ei koskaan konkretisoitunut. Mutta toisaalta itse koen, että täällä ollessani olen saanut äitini takaisin. Mielessäni hän kävelee kanssani vaelluspoluilla, ihailee kauniita maisemia, nauttii iltapäiväkahveista apfelstrudelin kera ja on läsnä kun elän hänen unelmoimaansa Itävallan Alpeilla. Pitkästä aikaa tunnen, että äitini on takaisin elämässäni. Osana tätä kaikkea ja läsnä silloin kun häntä eniten tarvitsen. Ei ole hetkeä, jolloin en voisi jutella hänelle tai sytyttää kappelissa kynttilää rakkaan äitini muistolle. Äitini on läsnä päivittäin elämässäni ja siitä voin vain olla iloinen ja kiitollinen.

Odotusaikana olen pohtinut paljon äitiyttä ja tulevaa rooliani masussa kasvavalle pikkuiselle. Kuinka vaativa tehtävä äitinä oleminen itse asiassa on ja kuinka paljon arvostan jokaista äitiä, joka on käynyt läpi tuon suuren roolin elämässään. Kiitos kuuluu kaikille äideille ja erityisesti omalleni, jonka kanssa saan jatkaa vieläkin elämäni matkaa kaikesta huolimatta.

Ensimmäinen viikko ohi

Viime viikon sunnuntaina Finnairin kone AY 807 laskeutui Münchenin kentälle tuoden mukanaan minulle kauden ensimmäiset asiakkaat. Parin kymmenen hengen porukka viihtyi Tirolilaisessa kotikylässäni vallan mainiosti. Kaikenlaista mukavaa tehtiin yhdessä: käytiin katselemassa lähialueen maisemia hisseillä, ihasteltiin 1800-luvun saksalaislinnaa ja käytiin vaeltamassa upeissa Seefeldin lähimaastoissa. Kauniita muistoja jäi ensimmäisestä viikosta mieleen. Hassua ajatelle, että tuo viikko oli viimeinen ”ensimmäinen viikko” opasurallani. Ensimmäinen viikko menee aina harjoitellessa, ja sitten pääsee itse rutiiniin. Mutta hyvin kaikki meni ja pääsin jopa matkustelemaankin ensimmäisellä viikollani ja tutustumaan Itävaltaan enemmänkin.

Matkani suuntautui kohti itää ja siirsin viikon toimistopäiväni Zell am Seehen. Olen todennut, että toimiston voi siirtää läppärin avulla toiseen kohteeseen ja työskennellä etänä, mutta parisuhdetta on paljon vaikeampi hoitaa niin. Siksi hypäsin junaan ja siirryin Keski-Itävaltaan katselemaan paikallisia maisemia. Matkan aikana näin onneksi myös muutakin kuin läppärin ruudun; matkalla tuli vierailtua myös Itävallan kolmanneksi suurimmassa kaupungissa Salzburgissa ja Euroopan suurimmilla vesiputouksilla Krimmlissä.

Salzburg oli juuri niin kaunis kun kuvat kertovat sen olevan. Kuulistaan tunnettu Mozart syntyi tuossa historiallisessa kaupungissa, jossa on kyllä nähtävää enemmänkin kun yhdeksi päiväksi. Tietotaitoisen paikallisoppaan johdolla tehty kattava kaupunkikierros avasi hieman kaupungin historiaa ja nähtävyyksiä, mutta seuraavaankin kertaan jäi nähtävää. Päivän kruunasi yliopiston puistossa syöty piknik-lounas ja auringon polttamat poskipäät jäivät muistoksi hienosta retkipäivästä.

Krimmlin putoukset olivat toisen retken kohde - upea kokemus sekin. Uskomaton luonnonihme keskellä maaseutua. Korkeat putoukset laskeutuvat keskellä metsää ja niistä saa alkunsa Salzach-joki, joka virtaa mm. suomalaisille tutuissa ympäristöissä Saalbachin laskettelualueella. Hieman sateinen päivä ei haitannut kahden putouksia ihailevan oppaan innostusta. Uskomatonta miten sitä vettä voikaan olla noin paljon!

Tuleva viikko menee tutummissa Seefeldin maisemissa, kun vietän varmuudella seuraavan viikon ihan kotimaisemissa. Tosin vieraita on luvassa, ihan ulkomailta asti! Kolme sveitsiläistä ystävääni hurrauttavat autollaan kohti itää ja tulevat vierailemaan muutamaksi päiväksi luokseni loppuviikosta. Ihanaa saada uusia, mutta tuttuja kasvoja käymään. Onhan siitä jo 1,5 vuotta kun olemme viimeksi nähneet, niin se aikaa menee! Lukijoista muutama tuntee Washingtonissa toimivan B&B:n (lisätietoja: kirsusein.blogspot.com). Tuon menestyksekkään majan Alppi-versio avaa siis ovensa ensimmäisille vierailleen perjantaina :o)

Tänään tapahtuu merkittäviä asioita. Heti viikon aluksi pääsen onnittelemaan ISO-isääni 91v. syntymäpäivänä. On upeaa, kun elämässä on ihminen, joka on elänyt noin pitkän pätkän tällä maapallolla. Uskomaton suoritus voisin sanoa! Ne teistä, jotka tuntevat isoisäni tavat treenata muistiaan, tietävät kuinka ikää vastaan oikeasti voi taistella. Gerontologina voin todeta, että jos maailmassa on hyviä esimerkkejä ennaltaehkäisevästä käyttäytymisestä ikääntymisen suhteen, isoisäni on malliesimerkki tuossa toiminnassa! Paljon onnea Iso!!

Elämä siis jatkuu täällä Alpeilla. Säät vaihtelevat sateisesta aurinkoon, muutaman asteen lämpöasteesta helteeseen. Kaikkea on tarjolla! Ihmeellinen tämä Itävalta!

Matkalla aurinkoon, yhdessä.

Arvioitu ensi-ilta 20.11.2009. Yksi pääosan esittäjä. Monta sivuosaroolia. Kypsymisaika n. 40 viikkoa. Jäljellä noin 24,5 viikkoa. Osista valmiina suurin osa, valmistautuminen ensi-illan jälkeiseen elämään on aloitettu. Mitä odotamme? Uutta elämää, mutta emme vain itsellemme emmekä muillekaan, vaan tuolle pikkuiselle masukille, joka kasvaa vatsapeitteiden alla. Siellä missä pikkuisen on parasta olla, siellä minne se on siunattu, sinne minne hän vielä kuuluukin. Meidän oma pikkuinen; isovanhempien tuleva silmäterä; enon, sedän ja tätien sekä serkkujen uusi pieni sukulainen ja monien muiden pienokaine. Moni meistä saa uuden nimikkeen ja roolin. Mutta itsekkäästi pidän meidän tärkeimpinä: Äiti ja Isä.

Niin kun rakas ystäväni, myös pikkuprinsessan äiti, kuvasi tilannetta osuvasti:
”Se miten tuntuu niin erilaiselta ja sitten ei tunnu miltään. Pitää sisällään jotain jännittävää ja olla varma, että kaikki näkevät sen. Pelko ja odotus samaan aikaan. Jatkuva ajatus tulevasta, vaikka ei tiedä, mitä se voisi olla. Mahtavan jännittäviä aikoja elät.”

Ei ole niitä sanoja, jolla voisin kuvata äidiksi tulemista. Se on yhteys johonkin sellaiseen, jota ei koskaan ole nähnyt, mutta tuntee jo hyvin. Elämän ihmeellisyys siitä, kuinka meille annetaan aikaa valmistautua uuden elämän tuloon. Yhdeksän kuukauden aika on toki tärkeä pikkuisen kehitykselle, mutta myös tuleville vanhemmille ja läheisille. Aika on todella tarpeellinen, jotta kaikki tarvittava saadaan valmisteltua henkisesti ja fyysisesti. Mutta vaikka aikaa olisi ikuisuus, on mahdotonta valmistautua täysin. Ja uskonkin, että kukaan ei voi syntyä valmiiseen maailmaan. Mutta sen tiedät, että tulevana vanhempana, voin tarjota pikkuiselle yhdessä isän kanssa sen rakkauden, jonka tulokas ansaitsee ja jolla hän pärjää päivästä toiseen. Sen vanhempien rakkauden, jota on mahdoton mitata, jota on vaikea kuvailla, mutta on niin tärkeä pikkuiselle.

- Siellä se on, turvassa äidin masussa.

Elämän seikkailu jatkukoon. Naksun matka aurinkoon saa uusia jännittäviä käänteitä... Jatkossa on luvassa sekaisin (ei sekavia) tunnelmia sekä opaselosta kesäisessä Itävallassa että masukin tulosta ja siitä miten se vaikuttaa kun pieni elämä sykkii sisälläni. Tervetuloa mukaan uuteen seikkailuuni!