Vuosisadan rakkaustarina

Lehdistä aina lukee siitä, miten kuninkaalliset juhlistavat rakkauttaan menemällä naimisiin, lomailemalla hienoissa lomakohteissa, rakentamalla luksustaloja eripuolille maailmaa. Aiemmin mietin, että näin voi tapahtua vain lehdissä, muiden elämässä – ei missään tapauksessa omassani. Näin uskoin, mutta niin kun olen todennut aiemmin kirjoituksessani, elämä yllättää sekä positiivisesti että negatiivisesti.

Sunnuntaina 29.11.2009 tulee vuosi siitä, kun oma elämäni muuttui. Ja voisin sanoa, että oman elämäni vuosisadan rakkaustarina alkoi. Vaikka eihän sitä voinut silloin uskoa. Ja oma yltiörealistinen asenne elämään ei aina anna tilaa unelmoinnille. Ainakaan rakkaudesta. No mutta, elämä yllätti ja toi elämääni ihmisen, joka tänä päivänä tunnetaan sielun kumppaninani ja aviomiehenäni.

Viime lauantaina minulta kysyttiin rakkaustarinamme syntyä. Facebookista oli kuulemma tätä tarinaa seurattu kuvien avulla, mutta synnyn historiasta oltiin kiinnostuneista. Niin, tarinahan ei virallisesti alkanut kun vasta uutena vuotena, mutta ensi tapaaminen oli tuolloin marraskuun lopulla. Paikka Helsinki-Vantaan lentoasema. Meidän hiihto-opasporukka oli suuntaamassa kohti Alppeja kouluttautumaan. Puolikas viikko Alpeilla kylvi hyvän siemenen suhteellemme – siis tuolloin työsuhteelle. Tarina saa jatkoa sitten uuden vuoden aikaan, kun tulee vuosi täyteen tämän rakkaustarinan osalta.

Elämä todella yllättää. Niin kun hääkutsussamme kirjoitimme, kahden kulkijan polut kohtasivat. Matkaa käymme yhdessä ja meidän matkallemme saimme mukaan hetkeksi Petja-pojan. Petja jatkoi matkaansa odotettua aiemmin omalle polulleen. Kulkija hänkin, niin kuin äitinsä ja isänsä. Hän on nyt lähetetty ikuiselle matkalleen, jonka määränpäätä minä en voi tietää. Mutta uskon, että määränpää on kaunis ja se oikea, mikä Petjalle on joku muu määritellyt puolestani. Siellä hänen on hyvä olla ja katselle meitä, jotka kuljemme polkuamme täällä maanpäällä – yleensä yhtä tietämättöminä matkamme määränpäästä.

Hello, goodbye

Where's the Navigator of your destiny?
Where is the Dealer of this hand?
Who can explain life and its brevity
'Cause there is nothing here that I can understand

You and I have barely met
And I just don't want to let go of you yet

Noah, hello, goodbye
I will see you on the other side
Noah, sweet child of mine
I will see you on the other side

And so I hold your tiny hand in mine
For the hardest thing I've ever had to face
Heaven calls for you before it calls for me
When you get there, save me a place

A place where I can share your smile
And I can hold you for more than just a while
- Michael W. Smith-

Käy kuuntelemassa:
http://www.youtube.com/watch?v=7KEGhfdhiNw

Keskustan kotirouva

Päivärytmini kotirouvana on muotoutumassa. Ihmisellä on tarve rutiineihin ja kun ei ole palkkatyötä, pitää niitä luoda itse. Muuten sitä jää helposti kotiin, eikä päivä ala koskaan. Tai siltä tuntuu. Ja yht’äkkiä onkin jo ilta.

Aamuni alkaa yhteisellä aamiaisella kotona, minkä jälkeen suuntaan kohti aamuruuhkia. On uskomatonta tehdä aamulenkkiä kaduilla, jotka moni tuntee vain Monopolipelin laudalta. Kaunista arkkitehtuuria, kaupunkisuunnittelua ja merellinen tunnelma. Aamu alkaa huipusti reilun tunnin mittaisen kävelyn jälkeen. Kotiin paluu on mukavaa ja on valmis tekemään mitä tahansa kun tulee takaisin sisälle.

Kotona on vielä laitettavaa. Laatikoita on vielä muutamia ympäri kotia. Verhot on ompeluprojektin alla ja keittiön kaapeissa vallitsee vielä hallittu epäjärjestys. Mutta koti tuntuu jo kodilta ja se on tärkeintä.

Kotona ollessaan sitä miettii, että miten elämä on muuttunut. Vuosi sitten asustelin Teneriffalla, elin suht huoletonta elämää ja unelmoin tulevasta Alppi-kaudesta. Nyt elän unelmaani. Oma yhteinen koti, vapaus olla kotona ja monia muita asioita. Toki paljon on tapahtunut, mitä ei unelmiinsa osaa sisällyttää etukäteen. Mutta kaikenlaiset tapahtumat muodostavat elämän.

Lauantaina vietämme pienen enkelipoikamme jäähyväisiä. Hietaniemen uusi kappeli luo puitteet meidän oman kultaharkon siunaamiselle. Lainatakseni rakkaan veljeni sanoja hääjuhlastamme: Onnellisin täällä se on paikan hiljaisin, kun on kaks noin rakastavaa vanhempaa. Sisko kantaa sylissänsä kultaharkkoa, morsiusparin omaa Jarkkoa.

Uusi koti, uusi alku

Uusi koti on kyllä hieno asia. Sen hehkussa unohtuu muuton kauheus. Ja todellisuus. Muutimme kaksi viikkoa sitten uuteen kotiimme. Lähtökohtana tavaroita oli Ylöjärvellä, Lahdessa, Espoossa ja Helsingissä. Nyt on 90 % tavaroista saatu tuotua kotiin ja melkein kaikki laatikotkin on purettu. Jos ottaa huomioon, että niitä oli yhteensä n. 40 kpl, on tehtävä jo melkein suoritettu.

Uuden kodin hienouksia on upea näköala merelle. Pieniä keltaisia miehiä unohtamatta. Ne ovat siis läheisen siltatyömaan työntekijät, jotka viihdyttävät meidän aamuja. Ja vastapäinen yritys, jonka taukohuoneen valkoinen sohva ihmetyttää minua päivä päivältä enemmän ja enemmän.

Kotirouvana on aikaa aistia ympäristön tunnelmaa. Kyse ei ole siis tarkkailusta, naapureiden seuraamisesta tms. Ihan väärä kuvitelma. Ai miten niin on väärin tietää, että meidän hissiä käytti joku talon asukkaista klo 05.00?

Ympäristön vaihtaminen on helpottanut tilannettamme hyvinkin paljon. On ollut helpompi aloittaa paraneminen ja jatkaa suruprosessia kun on ollut fyysinen tapa, jolla työstää sitä. Siivousrätin kanssa voi surra, sen olen todennut.

Asuntomme piriste on aniliininpunainen seinä, joka on hieno! Kuvia uudesta kodistamme tulossa lähiaikoina!

Lokakuu 2009

Kuukausi, joka jää mieleeni ikuisesti. Muistoihin, joista en voi, enkä haluakaan luopua. Kuukausi, joka muutti elämäni ja teki minusta äidin.

Elämä on ihmeellistä.. 27.10.09, klo 7.19 meille syntyi hätäsektiolla pieni poika. Poika syntyi maailmaan yllättäen, 3,5 viikkoa ennen laskettua aikaa. Luonto ilmoitti, että kaikki ei ole kunnossa ja päätti aloittaa synnytyksen aamuyöstä. Yllätys oli suuri, kun poika kantoi kyljessään reppua; isoa, ärhäkkää ja mystistä verisuonikasvainta.

Lastenklinikasta tuli hänen ensimmäinen kotinsa ja siellä annettu tehohoito oli uskomattoman hienoa. Sairaus oli kuitenkin se verran vaativa, että päädyimme hätäkasteeseen, jossa pienokainen sai nimen Petja Tuisku Hermann Kauhanen.

Hän taisteli 30 tuntia tehohoidossa iloksemme. Saimme katsella Petjan hienoa olemustaan, kunnes hän menehtyi syliimme ikuiselle matkalleen. Hetki oli hienoin mitä olemme koskaan kokeneet. Oman pojan sylissä pitäminen on jotakin mitä ei sanoilla voi kuvata, eikä tunteilla mitata.

Surumme ja ikävämme on äärettömän suuri. Mutta elämää tulee jatkaa. Polkua pitää talloa eteenpäin, askel askeleelta. Vaikka se joskus tuntuukin raskaalta, on se tehtävä. Onneksi en käy tätä matkaa yksin, vaan voin jakaa sen rakastamani mieheni kanssa ja myös yhdessä läheisten ja ystävien kanssa. Kiitos teille tuesta ja ymmärryksestä. Olette rakkaita! Ja käymme elämämme matkaa toki myös yhdessä Petjan kanssa. Pieni enkelipoikamme on paikassa, jossa hänen on parempi olla. Taivaan Isän luona. 4-vuotiaan kummipoikani sanoja lainatakseni: ”Nyt mamilla on pieni vauva hoidettavana”. Viime joulukuussa pois nukkunut äitini kantoi nimitystä mami lastenlastensa keskuudessa ja nyt hänellä on meidän pieni Petja hoidettavana. Äiti, pidäthän hyvää huolta meidän pikkuisesta! Olette molemmat niin rakkaita ja minulla on niin kova ikävä teitä!