Oman elämänsä sankari, osa II

Viikonloppu takana. Mukava sellainen. Antoi aihetta miettiä oman elämäni arvoja ja sitä mitä arvostan. Mietin paljon sitä, kuinka oman itsensä arvostaminen on yksi niistä elämässä pärjäämisen perustoista. Uskon, että jos ei arvosta itseään, on vaikea myös rakastaa muita. Aidosti.

Oman itsensä arvostamiseen kuuluu myös se, että pitää huolen siitä, että ympärillä olevat ihmiset arvostavat sinua. Uskon, että itse tietää, missä menee arvostelun, kommenttien yms. raja. Itseään pitää osaa suojella, jotta ei satuta itseään. Joskus päätökset ovat vaikeita, mutta uskon, että niistä kiittää itseään jälkikäteen useaan otteeseen.

Lauantaina alkoi virallinen joulun odotus. Olimme nauttimassa Helsingin kulttuuritalolla Club For Fiven joulukonsertista. Ja sinnehän meni se ”konsertti-itkuneitsyys”. Kymmenen vuotta sitten en vielä ollut muistoissani itkenyt julkisesti. Tähän ei lasketa niitä lapsuuden itku-raivokohtauksia, josta olen kuuluisa. Vaihto-oppilasvuoden loppuminen ja kotiinpaluu oli itkumuurin murtaja. Siitä lähtien itkua on tullut, tosin hillitysti. Yleensä yhdistettynä nauruun. Siitä olenkin kuuluisa. Mielestäni kyyneleet ovat kaunis asia, jota ei pitäisi hävetä. Mutta itku yleensä tuo tullessaan punoittavat silmät ja nenän, mikä ei ole kaikista edustuksellista. Itkun parantavaa voimaa olen tutkiskellut lähiaikoina niin paljon, että voisin kirjoittaa siitä enemmänkin. Mutta paluu lauantai-iltaan. Kaiken kaikkiaan konsertti oli uskomattoman hieno, mutta nostaisin sieltä oman suosikkini, joka varmaankaan ole kaikkien konsertissa olleiden huippuhetki. Olen pitänyt seuraavaa joululaulua ennenkin kauniina, mutta sanat kolahtivat ja tiedän, että tämä on meidän perheen joululaulu tästä eteenpäin. Näihin sanoihin ja tunnelmiin: nauttikaa talvisesta tunnelmasta ja jakakaa joulun alla omastanne sitä tarvitseville.

Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa,

järvenaalto jäätynyt talvipakkasessa,

varpunen pienoinen syönyt kesäeinehen,

järvenaalto jäätynyt talvipakkasessa. Pienen pirtin portailla oli tyttökulta:

Tule varpu, riemulla, ota siemen multa!

Joulu on, koditon varpuseni onneton,

tule tänne riemulla, ota siemen multa! Tytön luo nyt riemuiten lensi varpukulta:

Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta.

Palkita Jumala tahtoo kerran sinua.

Kiitollisna siemenen ota kyllä sulta. En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta.

Olen pieni veljesi, tulin taivahasta.

Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,

pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.

Oman elämänsä sankari

Nykypäivänä ihmiset ovat monen eri alan ammattilaisia. Tai niin ainakin uskotaan. On trendikästä suunnitella omat lomamatkat ja  remontoida kodit. Vaikka siihen ei ole minkäänlaista koulutusta tai kokemusta. 

Lomamatkojen suunnittelu alkaa sillä, että luetaan tuntikaupalla nettisivustoja muiden matkakokemuksista. Tai kuunnellaan ystävien tarinoita matkoista ja päädytään samaan matkakohteeseen. Kun kohde on päätetty, seuraavana tehdään hintavertailua lennoista. Reittivaihtoehtoja on useita, mietitään onko fiksumpaa maksaa hieman enemmän ja lentää suoraan kohteeseen vai ollaanko valmiita uhraamaan lomapäiviä lentokentillä istuskeluun. Sopivan lennon löydyttyä alkaa hotellimetsästys. Ja mietintä millä lentokentältä pääsee hotellille, mitä loman aikana tehdään yms. Vierailut kirjakauppojen matkailukirjojen parissa on yleistä. Kohteesta ostetaan kirja, jotta siellä selvitään loman aikana. Yleensä matkan aikana sattuu ja tapahtuu. Mutta sitä vartenhan maassa on suurlähetystö, johon voi turvautua pahimman sattuessa. Joskus tulee mieleen, että onko omalla ajalla rahallista arvoa? Onko mahdollista, että itse järjestetty loma onkin loppuen lopuksi kalliimpi kuin valmismatka, jonka alan ammattilaiset järjestävät? Mutta eihän tuolloin voisi kertoa ystävilleen, että on itse järjestänyt kaiken…

Remontointi on toinen nykypäivän harrastus. Ikeat, Starkit ja K-raudat ovat täynnä remonttitarvikkeiden, huonekalujen ja muiden sisustuselementtien hankkijoita. Kodeissa kaadetaan seiniä, vaihdetaan lattioita tai maalataan seiniä. Ensimmäistä kertaa elämässä. Oman kodin kanssa harjoitellaan. Vaikka joskus saattaa tulla yllättäviäkin tilanteita. Jos joku remontoi kotiaan ammattilaisen voimin, joutuu sitä selittelemään ystävilleen, ettei häntä pidetä laiskana. Remonttiin käytetään usein työpäivien jälkeisiä iltoja tai pahimmassa tapauksessa lomia. Kuinka monta työpäivää nykyään pitää tehdä töitä, jotta ansaittu loma saadaan kerrytetyksi? Onko todella kannattavaa käyttää loma-aika remontoimiseen? Mitäs jos lähtisi lomalla pois kotoa nauttimaan ja rentoutumaan ja antaisi ammattilaisten hoitaa ammattitaidollaan kodin uudistus…

Ehkä tämä itse hoitamisen innostus on nykypäivän supersuorittaja-ihmisen tulos. Ihmisistä on tullut koneita, joilta vaaditaan jo työpaikalla uskomattomia ja kotiin vapaa-ajalle haalitaan erilaisia projekteja. Päädytään siihen tilanteeseen, että työpäivien aikana stressataan kotona odottavia projekteja ja kotona illalla työasioista on vaikea luopua. Ennen ansaittua lomaa käytetään viikkoja loman suunnitteluun ja tehdään töitä kahden ihmisen edestä, jotta voidaan ”hyvällä omallatunnolla” lähteä lomalle. Lomalla suoritetaan nähtävyydestä toiseen ja yritetään saada kaikki irti lomakohteesta. Niinhän se pitää tehdä. Viimeisinä lomapäivinä stressataan sitä, miltä tuntuu palata toimistoon ja mietitään kuinka monta sähköpostia työkoneella odottaa. Pahimmassa tapauksessa etsitään lomakohteessa nettikahvila ja käydään tarkastamassa se kuuluisa sähköpostilaatikko. Ihan vaan sen takia, että töihin palaaminen olisi helpompaa.

Tämän kaiken hullun myllyn keskellä ollaan selkeästi unohdettu, että elämässä voi joskus vain olla. Se ei vähennä ihmisarvoa, se on palvelus itsellesi. Ole oman elämäsi sankari ja pidä huolta itsestäsi, ennen kun se on liian myöhäistä.

Koskettaa

Olen kirjoittanut monesti siitä, kuinka moni on muistanut meitä menetyksen keskellä. Suru on äärettömän suuri, mutta sen jakaminen helpottaa oloa. Pientä Petjaa ja meitä vanhempia on muistettu niin monelta suunnalta, että en edes uskonut, että meillä on näin monia ystäviä.

Petjalle on sytytetty kynttilöitä mm. Yhdysvalloissa, Sveitsissä, Saksassa, Itävallassa, Ruotsissa ja useissa paikoissa ympäri Suomea. Petjan ”kotikylässä” Flachaussa on palanut kynttilä kylän kirkossa, se kosketti ehkä eniten. Petjahan on saanut nimen Hermann kylän oman pojan, alppihiihdon sankarin Hermann Maierin mukaan. Heitä kumpaakin yhdistää se, että he ovat taistelijoita. Appihiihtäjähän loukkaantui vakavasti vuonna 2001 moottoripyöräonnettomuudessa.

Se kuinka menetyksemme on koskettanut niin montaa, on jotenkin uskomatonta huomata. Kai se osalta johtuu siihen, että lapset eivät vain Suomen kaltaisessa kehittyneessä yhteiskunnassa kuole. Ja sen vielä osaltaan osaa ymmärtää, että lähimmäiset välittävät, mutta kun tämä tilanne on pysäyttänyt vieraitakin: kun varasin siunauspaikkaa, uurnan tuhkausta, keskustelin lääkärin kanssa, neuvolassa – kaikkialla henkilökunta hiljeni kuullessaan tilanteesta. Lapsen menehtyminen selkeästi koskettaa. 

- Petjan siunaustilaisuudesta. Edessä Riikka-tädin tekemä uurna ja taustalla kori, joka toimi arkkuna.

Sain tänään puhelun. Se oli Hietanimen hautausmaalta. He kertoivat, että olivat tänään sirotelleet meidän pienen Petjan tuhkan Kuusilehdon muistolehtoon. Sinne tulee myös muistolaatta muistuttamaan Petjan lyhyestä, mutta kokonaisesta eletystä elämästä. Paikka on yksi kauneimmista paikoista Helsingissä ja sinne on hyvä mennä sytyttämään kynttilä pienokaisemme muistolle. Kun näin paikan ensimmäisen kerran, tuli minulle seuraava lastenlaulu mieleen. Luokoon tämä teksti teille kuvan meidän Petjan tarinasta:

"Korpikuusen kannon alla on mörrimöykyn pesä.
Siellä on koti ja siellä on kolo, ja peikolla pehmoinen olo.
Tiu-tau-tiu-tau-tili-tali-tittan, sirkat soittaa salolla.
Pikkuiset peikot ne piilossa pysyy kirkkaalla päivänvalolla.
Syksyn tullen sieniä kasvaa Karhunkankahalla.
Mörrimöykky se sateessa istuu kärpässienen alla.
Ottaisin minä mörrimöykyn, jos vain jostain saisin. 
Pieneen koriin pistäisin ja kotiin kuljettaisin.
Eipä taida meidän äiti peikkolasta ottaa. 
Eihän se edes usko, että mörrimöykky on totta."

Kyllä minä voisin pienen peikkolapsen ottaa, jos joku toisi pienokaisen takaisin kotiin.

Ulkomaille

Aloitin aamuni Kalastajatorpan hotellilla kuunnellen asiantuntijoiden puhetta luovuudesta ja voiko sitä lisätä ulkomailla. Tai kannattaako lähteä ulkomaille, jos haluaa lisätä luovuutta. Mielenkiintoisia asioita, loistava alustus ja yritysmaailman asiantuntijat paikalla.

Itse olen sitä mieltä, että ulkomaille kannattaa lähteä. Olen puhunut tästä monessa yhteydessä, olen työskennellyt aiheen parissa ja uskon, että ulkomaalaisten tulo Suomeen tuo kulttuurillemme suurimmaksi osaksi vain hyvää. Ja tässä mielessä olen elänyt niin kuin olen opettanut. Monesti olen lähtenyt, mutta aina myös palannut takaisin kotoiseen Suomeen. Ehkä hain jotakin matkoiltani. Olin kulkija, ilman varsinaista päämäärää. Lähdin osittain lähtemisen takia, osittain mahtavien mahdollisuuksien takia. Yhteiskunnassa ensimmäinen ulkomaan oleskeluni palkittiin ylimääräisellä lukiovuodella, toista ja kolmattani kertaa ihmeteltiin lähinnä sen takia, miten joku voi haluta olla ulkomailla töissä ilman palkkaa. Viimeinen kokemukseni oli palkallista ja yhteiskunnallisestikin hyväksyttävää, mutta ei millään tavalla arvostettavaa. Vai kuka palkkaa entisen matkaoppaan innolla töihin? Eikö ammattikuntaa pidetä maailmalle karanneista elämän nauttijoista…?

Yhteiskunnallinen palkitseminen ei olekaan ollut syynä matkoihini. Olen sielultani kulkija ja saamani kokemukset henkilökohtaisella tasolla ovat tehneet matkoistani arvokkaimpia asioita elämässäni. Kannan kokemuksia kunnialla ja muistot matkoista ovat sydämessäni ikuisesti.

Ennen viimeisintä matkaa hain töitä Suomesta. Silloin olin sitä mieltä, että on aika aikuistua ja asettua paikoilleen. Työhaastattelussa minulta kysyttiin ulkomaan oleskeluistani ja kysyttiin, olinko tyydyttänyt haluni lähtemiseen ja olisinko valmis panostamaan hakemaani työhön. Vastasin, että totta kai, en kai muuten olisi hakenut paikkaa. Lähtiessäni ulos tajusin, että olin valehdellut sekä haastattelijoille sekä itselleni. Tunsin piston sydämessäni, ja olen ikuisesti onnellinen ko. työpaikalle, että he eivät valinneet minua tehtävään ja avasivat yksinkertaisella kysymyksellä elämäni suunnan. Lähdin maailmalle, ja palasin sieltä onnellisempana kuin koskaan olen ollut. Minun polkuni kohtasi toisen kulkijan polun ja kuljemme tätä nyt yhdessä. Ei enempää siitä, koska siitä voitte lukea aiemmista blogikirjoituksista.

Onko ulkomaille lähteminen itseisarvo? Mielestäni ei. Minun kohdallani se on ollut tärkeää. Mutta en usko, että meitä kaikkia on tarkoitettu lähtemään. Enkä voi 100% allekirjoittaa väitettä, että se lisäisi luovuutta. Mielestäni luovuutta voidaan lisätä sillä, että kuuntelee omaa sydäntään. Ja tarttuu hetkestä kiinni. Olen aiemminkin täällä siteerannut hyvän ystäväni mottoa ”onnella on otsatukka. Jos antaa onnen mennä ohi, on siitä vaikea tarttua kiinni.” Mielessäni elämässäni tärkeintä on ollut se, että olen osannut tarttua hetkeen ja elää sitä. Joskus siihen on tarvittu suuria ponnisteluita, valmistautumista tai joskus se on ollut sekunneista kiinni. En olisi tässä elämän vaiheessa, jos en olisi aikanani lähtenyt ensimmäiselle matkalleni vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, en olisi tässä, jos en olisi toteuttanut unelmaani hiihto-oppaana Itävallassa.

Uskaltakaa tarttua hetkeen, neuvoisin nuorille tässä maailmassa. Olkaa valmiita siihen, että kaikki ei mene niin kuin kirjassa on kirjoitettu tai kuinka oletit sen menevän. Minä jos joku osaan todistaa sen viimeaikaisten tapahtumien perusteella. En tiedä todellista syytä miksi tunsin niin kovaa vetoa lähteä hiihto-oppaaksi tai voin sanoa, että vuosi sitten en osannut kuvitellakaan mihin kaikki johtaa. Mutta heittäytyminen hetkeen, unelmien toteuttaminen on elämäni suola. Joskus kaikki ei mene niin kun olen unelmoinut tai vastoinkäymiset tuntuvat siltä, että unelmat murtuisivat. Mutta niin ei ole, vaan unelmat muuttuvat. Elämääni ei ole kirjoitettu sanasta sanaan mihinkään unelmien kirjaan, vaan se on osa suurempaa muuttuvaa kokonaisuutta. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, eikä tarvitsekaan, se tekee elämästä pohjimmiltaan niin hienoa!

P.S. Kaikille toivottaisin hyvää maailman aids-päivää. Muistakaa, että meillä täällä pohjolassa asiat ovat loppuen lopuksi aika hyvin. On meilläkin omat kansansairautemme ja murheemme, mutta meitä sänkyihin kaatava H1N1-virusta ei mielestäni voi verrata millään tasolla hi-virukseen. Yhteiskuntamme ei pidä sitä ”meidän” juttuna, se on aina ollut ”niiden” sairaus. Mistä sitä tietää, kenellä se on? Ei kenenkään otsassa lue HIV tai AIDS. Antakaa tänä päivänä kolikko lippaaseen, jos näette kerääjiä kadulla. Tiedän, että se menee hyvään tarkoitukseen.