torstai 23. joulukuuta 2010

Joulurauhaa

Tämän vuoden joulu on tullut minun sydämeeni kirkkokonserttien myötä. Kolme konserttia joulukuussa on täyttänyt sydämeni kauniilla musiikilla, tunnelmalla ja sillä rauhalla, mitä tähän aikaan vuodesta tarvitaan.

Ehdoton ykkönen tänä vuonna on ollut YL:n kuoro. Olen kasvanut YL:n parissa, tai ainakin sen vaikutteen alaisena, kun enoni lauloi useamman vuoden kuorossa. Aina sain kuulla, kuinka he kiersivät konserttien myötä ympäri maailmaa ja Suomen kaupunkeja. Oli erilaisia konsertteja, yksin ja orkesterien kanssa. Tämän päivän YL on hieman eri miehistä koostunut, mutta ääni soi vieläkin yhtä kauniisti. Vai pitäisikö sanoa komeasti. Sen verran hienoa on tuo miesääni kuorossa!

Konserteista sain nauttia Tuomiokirkossa sekä Johanneksen kirkossa. Hyvin erilaisia ympäristöjä, mutta YL ei pettänyt kummallakaan kertaa. Konsertin loppuosan intensiivinen ja voimakas laulu toi kylmiä väreitä iholleni ja sen tunteen, kuinka musiikki voi tuoda joulun tunnelmaa. Konserttien jälkeen sosiaalisessa mediassa on käyty keskustelua, että mistä ihmeestä niitä basso-laulajia tulee ja missä he viettävät vapaa-aikaansa. Lisätietoja tästä saa kommentoida kirjoitukseeni!

Viimeisimmässä konsertissa omat sormeni oli pelissä, ei siis ääni, vaan sormet vain. Musiikin juhla oli järjestömme organisoima joulukonsertti, joka valloitti lähes tuhatpäisen kansan Agricolan kirkossa viime sunnuntaina. Paikalla oli perinteisiä jouluisia elementtejä ja niiiin kaunista naisääntä. Uskomattoman hienoa! Jos YL loisti hienoudessaan voimakkaalla ja monipuolisella mieslauluäänellä, tässä konsertissa nousi etuoikeutetusti esille kaunis naisääni. Niin herkkää ja kaunista!

Nyt on aika hiljentyä. Ottaa Sherry-pullo käteen ja alkaa marinoimaan lampaanpotkaa. Leipoa muutama joulukakku ja sytyttää usea kynttilä. Toivoisin kaikille rauhaa, enkä sitä katkeruutta, joka niin usein nousee tällaisena kiireisenä vuoden aikana esille. Eilen todistama episodi bussipysäkillä oli oiva esimerkki moisesta. En tiennyt, että Helsinkiläisillä bussipysäkeillä on jonotussysteemi, vaikka olen täällä jo 30 vuotta asunut. En tiennyt, että ensimmäisen odottajan tulisi asettua siihen kohtaan, mihin bussin ovet aukeavat. En myöskään tiennyt, että seuraavien tulisi muodostaa jonoa siihen taakse. Sivuttain tietenkin, reilu väli seuraavaan odottajaan nähden. Olin ostoksilla ja asetuin odottamaan bussia pysäkille ja läheisyydessäni oli kaksi katkeraa mummoa (=vanhempaa naista), jotka tuskastelivat kovaan ääneen nuorten ihmisten asettuvan jonomuodostelmassa väärään kohtaan. He jäivät odottamaan tulevaa bussia pysäkin toiselle puolelle, katoksen alle, eivätkä osanneet ”oikeiden tapojen” mukaan jono perälle. Seuraavan pahennuksen sai neljän keski-ikäisen naisen joukko, jotka nauroivat ja iloiten kertoivat kokemuksia toisilleen ostosreissulta. Eihän bussipysäkillä saa olla iloinen tunnelma! Parasta kaiken tämän manailun jälkeen on se, että nuoret ”ohittelijat” istuivat bussin takaosaan, jättivät mummoille heidän paikat vapaaksi, eli mitään harmia ei tapahtunut. Mutta ”rankaisuna” kaikesta tästä sadattelusta mummot saivat kaverikseen viimeisenä bussiin nousseen ”kylähullun”, joka huuteli kummallisuuksia ja sadatteli koko bussimatkan etuosan väen iloksi. Mietin takaosassa istuessani, että saiko paha palkkansa? En usko, että katkeruudella, haukkumisella tai arvostelulla pääsee kovinkaan pitkälle.

Työt on ennen joulua tehty, nyt voi vain nauttia hyvillä mielin tehdyistä asioista ja unelmoida tulevista. Voi miettiä minkälainen joulu tulee olemaan ensi vuonna, vaikka tätäkään ei ole koettu. Keskittyä tulevaan eikä murehtia menneitä. Uudessa omassa kodissa on ihana olla ja nauttia! Lämpimiä jouluajatuksia teille kaikille!

torstai 16. joulukuuta 2010

Talvea, lunta ja kinoksia

Vaikka joulu onkin jo melkein ovella, haluan palata kirjoituksessani takaisin Itsenäisyyspäivään. Siihen rentouttavaan viikonloppuun, joka kesti kaksi, eikun kolme päivää. Lomailimme tuon viikonlopun Keski-Suomen maisemissa, ihanassa lapsiperheen viikonlopussa. Ensimmäisen aamuna makuuhuoneen ovi aukesi ja sieltä tuli 3,5-vuotias pikkuneiti. Hetki kului, kun 2 vuotta vanhempi isoveikka seurasi perässä. Meidän pedissä nukkui yht’äkkiä neljä kahden sijaan. Tai siis en usko, että kukaan meistä oikeasti nukkui. Aikuiset yrittivät näytellä, lapset uskalsivat olla ihan avoimesti hereillä.Pian yksi kerrallaan heistä lähti isän kanssa aamupalalle, ja me jatkoimme unia, tällä kertaa todellisia. Liian kauan, olettaisin kommentista, jonka kuulin herättyäni ”Mitä jos ne nukkuu siihen asti kun tulee seuraavien unien aika?”. Lasten suusta se totuus yleensä tulee…

Parasta viikonlopussa oli ehkä tädin ensimmäinen hiihtokoulu. Laajavuoren rinteiden lastenmäki tarjosi oivan harjoittelupaikan tuleville kallepalandereille sekä tanjapoutiaisille. Mentiin hissillä alas sekä kaksin ja lopulta yksin, ja mäkeä laskettiin hienosti omin käännöksin. Ja tädillä tuli hiki. Niin huikeaa se oli.

Viiden mäen jälkeen pienempi ilmoitti haluavansa mehulle. Ihan itsenäinen päätös onnistuneiden laskujen päätteeksi. Kyllähän mehu ja myöhemmin nautitut kaakaot kuuluvat mäkikulttuuriin (ei mäkkikulttuuriin)! Päivä kruunattiin vielä kylpylässä lilluessa.

Matkamuistoksi saimme mukaan pari vuotta sitten tehdyn videon meidän äidistä. Sitä katselimme viimeksi tänään muistaen äidin hienoa elämää, jonka loppumisesta tuli tänään kaksi vuotta täyteen. Muistot elävät ikuisesti, niitä ei kukaan meistä halua poistaa. Minulla on ollut onni saada niin hieno ihminen elämääni kun oma äitini oli. Toivottavasti voin olla joku päivä yhtä aurinkoinen, iloinen, välittävä ja rakastava äiti Petjan pikkuisille sisaruksille. Joku päivä. Kiitos äiti kun annoit minulle mallin.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Valoa elämään

Viime torstaina minulle annettiin etuoikeus kertoa meidän perheen tarina, minulle annettiin paikka kertoa kuinka kiitollinen olen. Lastenklinikan osaston 7 sairaanhoitajien koulutuspäivässä viimeisenä osuutena oli aiheena ”Kuolleen lapsen vanhempien kohtaaminen”. Meitä äitejä oli paikalla viisi. Kaikilla oma tarinansa, yhtä liikuttava, mutta niin erilainen. Kerroimme oman kokemanne ja yritimme sen avulla kertoa minkä olemme kokeneet heidän toiminnassaan hyväksi, kehitettäväksi tai epäoikeudenmukaiseksi. Ja kai tärkeintä meidän tarinoissamme oli näyttää se, että ihminen voi selvitä lapsensa kuolemasta. Asia, joka hoitajan pitää tietää sisimmässään, vaikka sitä ei voikaan sanoa niille vanhemmalle ääneen, jotka ovat menettäneet juuri kaikkein tärkeimmän elämässään. Mutta se ajatus hoitajan pitää pitää mielessään tukiessaan vanhempaa. Sen, että kyllä siitä loppuen lopuksi selviää. Jokainen omalla tavallaan. Siitä ei koskaan pääse yli, mutta elämää voi jatkaa.

Tarinat olivat erilaisia, koskettavia ja voin sanoa, että huoneessa ei ollut kyllä yhtään kuivaa silmää tilaisuuden päätyttyä. Rankkoja tarinoita, mutta jokainen kovin luonnollinen. Ja todellinen. Ja niin puhutteleva. Ja epäreilu. Ja jokainen äiti ei voinut sanoa muuta kuin sitä, että ei vaihtaisi lastaan pois. Eikä ottaisi ketään tilalle.

Se oli terapeuttinen hetki, ei se, että sai kertoa, vaan se, että sai kertoa olevansa kiitollinen annetusta hoidosta lasten tehohoitoyksikössä. Niissä vanhanaikaisissa tiloissa annetaan maailman huippuluokan hoitoa, mikä on uskomatonta, kun miettii todella niitä olosuhteita. Siellä jokaisella on oma hoitajansa, joka keskittyy vain siihen yhteen pienokaiseen. Se elämä on tärkeintä mitä työvuorossa on. Onneksi asiat etenevät ja K7-osasto pääsee muuttamaan pian uusiin tiloihin. Tiloihin, joka on tarkoitettu sille potilasmäärälle ja tiloihin, jotka mahdollistavat vielä paremman hoidon kuin tänä päivänä.

Elämä jatkuu ja sen pitää jatkua. Suru kulkee mukana, elämässämme. Osana sitä, ei dominoiden vaan tukien. Siitä pitää tehdä vahvuus, osa elämää, joka on erityinen muisto. Sellainen, jota ei halua kerätä enempää määrällisesti vaan haluaa vaalia omanaan.

Elämää pitää siis jatkaa. Tänä viikonloppuna sain kunniallisen vastuutehtävän. Minut valittiin kansainvälisen vaihto-oppilasjärjestön hallitukseen. Olen toiminut ko. järjestössä vuosikymmenen, erilaisissa tehtävissä. Palkallisissa ja palkatta. Työntekijänä ja vapaaehtoisena toimijana. Sydämessäni järjestöllä ja sen aatteella on ollut aina tärkeä paikka. Siellä toimivat ihmiset ovat samanhenkisiä, vaikka tulevatkin kaikki erilaisista taustoista. Mutta meitä kaikkia yhdistää saman aiheen ympärille koottu kokemus: vuosi ulkomailla vaihto-oppilaana. Vuosi tuntemattomassa, missä piti selvitä, joskus hampaita purren, joskus hymyillen. Olemme päätyneet vuoden jälkeen erilaisiin opinahjoihin, työpajoihin ja elämäntilanteisiin. Mutta aina kun näemme, voimme todeta olevamme niin samanlaisia. Olemmehan me niitä maailman valoja, joita järjestömme perusajan Rachel Andresenin alunperäinen ajatus vaihto-oppilaista oli. Maailman valoja, jotka tekevät yksilö kerrallaan maailmasta paremman paikan.

Nyt sytytän oman elämäni varaliekin kynttilään ja muistelen, kuinka vuosi sitten ympärilläni oli minulle tärkeitä ihmisiä oman poikamme hautajaisissa. Alttarilla, jonne en toivoisi kenenkään vanhemman joutuvan. Mutta kun jouduin, en onneksi joutunut olemaan siellä yksin, en kaksin, vaan yhdessä. Rakkaiden ympäröimänä. Rakkamme äärellä. Juhlistamassa kokonaista elämää.

”Ei elämän arvo riipu sen pituudesta,
eikä ihmisen merkitystä
mitata hänen saavutustensa määrällä.
Lyhytkin elämä on kokonainen.
Päivänkin matkalla voi nähdä olennaisen.
Elämä on arvokas sen itsensä tähden.”
-Anna-Mari Kaskinen-

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Normipäivä

Herätyskello soi klo 5.40. Pakko herätä ensimmäisestä kerrasta, ei torkutusta. Jotta ei ihan koko talo heräisi tuohon epäinhimilliseen aikaan. Tukka kuntoon, meikit naamaan ja vaatteet päälle. Aamiainen eväinä laukkuun ja bussipysäkille.

Pysäkillä on muitakin. Vaikka kello on vasta hieman yli kuuden. Kuka käy töissä oikeasti näin aikaisin? Ai niin, on olemassa laji nimeltään ”aamuihmiset”, joihin en koskaan ole itse kuulunut. Bussimatka menee horroksessa, kohta ollaan jo Sörnäisissä. Sieltä pieni happihyppely toimiston ovelle, hälytyksen purku ja aamutervehdys pari tuntia aiemmin saapuneelle vapaaehtoiselle, joka on tullut päivystämään auttavassa puhelimessa klo 5 -9. Silloin kuunnellaan, kun kukaan muu ei kuule.

Klo 7 avaan oven puhelinpäivystäjäharjoittelijalle. Avainta hänellä ei ole, mutta minähän hoidan sen homman. Luovutan harjoittelijan päivystäjän hoiviin ja keitän kahvia. Käyn hakemassa pakastimesta kakkua ja sulatan sen. Jaan kakun osiin ja vien sen eri ryhmiä varten kerhotiloihin. Kun juon aamukahvia, syön aamiaista ja puran sähköposteja, kollega tulee ennen kahdeksaa juttelemme yhteisen kollegamme sairausloman aikaisista hommista. Kuinka ne jaetaan.

Otan kahvikupin ja jaan kuulumiset työkaverin kanssa käytävällä. Saan tietää hänestä tulevan vaari ensi kesänä – ei tosin ihan ensimmäistä kertaa. Mutta ilouutinen aamuun. Kivaa. Käyn vielä oman pöydän ääressä hoitamassa muutaman homman, ennen kuin harjoittelija odottaa opastusta. Kun se on hoidettu, tulee vapaaehtoinen sovittuun tapaamiseen ja juttelemme hänen suoritettuaan yliopiston pedagogisten opintoja. Onnistunut virikeryhmä palvelutalossamme herättää keskustelua ja tulevasuuttakin suunnitellaan. Kello 10 olen vihdoin yksin huoneessani. Koneen ääressä, päivä olisi alkamassa.

Tunnin vastaan viesteihini, puhun muutaman puhelun (esim. neuvottelen siitä kuinka monta joulutorttua joulun tapahtumiin tarvitaan, milloin joulupuuroa keitetään virikeryhmille ja kuinka 160 hengen joulujuhlan ruokapuoli hoidetaan), teen joulukonserttiin kutsulistaa. Onneksi kollega houkutteli lounaalle. Ihanaa, ruokaa. Lounastauko, minkä jälkeen tajuan tekemättömien töiden määrän. Alan tekemään rakastamaani to do-listaa, osa pitää tehdä joulun aikaan, osa tänään. Se jää kesken, kun sopimani palaveri kollegan kanssa koskien joulukonserttiamme alkaa. Suunnittelemme lippumyynnin, koodaamme liput, leikkaamme ne ja jaamme ne eri osioihin. Tämän jälkeen kello on kuusi. KUUSI. 11 tunnin jälkeen luovutan ja suljen oven perässäni. Olen kuin unessa, uneliaana ainakin. Tehtävälistaan jää kaikki ne kohdat, jotka siihen lounaan jälkeen koodasin. Yhtään en saanut tehtyä. Tiesin kävellessäni kadulla, että huomenna uudestaan, kello soi taas ennen kuutta.

Vapaaehtoistyön koordinaattorin normipäivä. Lähes 100 lähetettyä yksilöityä sähköpostia, useita puheluita, muutama palaveri ja paljon juttuja, jotka ei aina ihan vastaa omaa koulutusta. Mutta taas tuli parannettua maailmaa. Vapaaehtoisten välityksellä. He menevät ohjaamaan joulukorttipajoja, joissa tehdään kortteja yksinäisille vanhuksille. He ohjaavat ryhmiä, joissa vanhukset virittävät sosiaalista osaa elämässään. He toimivat auttavassa puhelimessa, jotta vanhukset voivat puhua huolistaan. He toimivat ystävinä heille, joilla elämässä ei ole välttämättä ketään muuta kun oma peilikuva ja valo jääkaapissa. He tulevat toteuttamaan joulujuhlan, jossa yli sata vanhusta saa joululounaan tarjoiltuna pöytiin. Tiedostan tekemäni työn arvon ja tiedän olevani oikeutettu niin mielekkääseen työhön. Mutta myönnön välillä miettiväni, voisinko pestautua linjastotyöhön, jossa ei tarvitsisi tehdä tehtävä-listoja ja miettiä öisin tekemättömiä juttuja.

Mutta tämä on minun normityöelämää. Ei kenenkään muun, vaan minun.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Isänpäivää

Viime vuonna tämä päivä oli hankala. Itkin, kun posti toi kortin. Itkin kun tajusin, että en pystynyt tekemään miehestäni isää. Manittaan tähän väliin, että tämä on yksi niistä ainoista itsesyytöksen hetkistä koskien Petjaa ja tapahtunutta. Mieheni onneksi totesi, että eihän muuten korttia meille olisi lähetetty, jos en olisi kantanut ja synnyttänyt vauvaamme tuona vuonna. Ja sehän teki hänestä isän.

Tänä vuonna päivä on ollut jo helpompi. Se joka sanoo, että aika ei tee tehtävää, on mielestäni väärässä. Suru on yhä läsnä, suru on yhä päivittäistä. Mutta se ei ole niin läsnä, tai niin satuttavaa kuin vuosi sitten. Ennemminkin suru tuo lisäarvoa elämään, on oppinut arvostamaan vanhemmuutta. On oppinut arvostamaan elämän kokemuksena. Rikkautena. Vahvuutena. Osana meidän elämää.

Tämän päivän merkitys on monimuotoinen. Olen onnekas, kun voin viettää isänpäivää onnitellen miestäni, isääni ja isoisääni. Viimeisin on 92-vuotias. Nähnyt isänpäiviä 40-luvun lopusta asti. Kokenut elämää, nähnyt isyyttä, isoisyyttä ja iso-isoisyyttä. Tuorein lapsenlapsenlapsi syntyi eilen. Nyt heitä on 8 elossa olevaa ja yksi enkeli. Hyvä saavutus, sanoisin. Sukupolvittain neljä (lasta), 12 (lastenlasta) ja nuo 9 viimeisintä.

Olen onnekas, että minulla on oma isäni. Isä, joka on ollut läsnä aina elämässäni. Ollut läsnä, valmentanut, riidellyt, nauranut, luovuttanut minut häissäni aviomiehelleni ja ollut mukana sekä iloissa että suruissa. Harva ihminen on niin keskeisessä osassa elämää. Taidan olla hieman isin tyttö. Sillai hyvässä mielessä.

Tänään tehtiin yhdessä ruokaa isovanhempieni luona. Laitettiin, syötiin ja juhlittiin. Oltiin läsnä. Oltiin yhdessä. Se on tärkeintä tällaisena ”juhlapäivänä”. Päivän kruunasi kävely hautausmaalla lainakoiran vauhdittamana. Kynttilän liekki pimeässä illassa on sitä kauneinta.

torstai 11. marraskuuta 2010

Uuden kodin ja tyhjän sylin hetki

Paljon on taas sattunut ja tapahtunut. Painavin hetki koko vuonna meni kunnialla, siis ne kaksi lokakuun päivää. Ensin vietettiin Petjan 1. syntymäpäivää (remontoidessa) ja kuolinpäivää (remontoiden). Mitäpä muuta tuolla viikolla olisikaan voinut ennustavansa tekevän, kun remontoida? Kolmen kuukauden kodinrakennusprojekti oli huipentumassa viikonlopun muuttoon ja kaikki oli saatava valmiiksi. Tai niin sitä luuli. Kaikki olisi muka pitänyt saada valmiiksi. Onneksi syntymäpäivänä ei tarvinnut tehdä palkkatöitä, vaan sai viettää omaa kotia rakentaessa. Onneksi. Mitään parempaa ei voisi olla, siis terapeuttisessa mielessä. Olisi ollut aika hurjaa, jos olisi pitänyt pyrkiä tekemään töitä normaalitahdilla.

Muutto meni mukavasti. Jos tuolla adjektiivilla sitä voisi kuvata. Kivuton, sellainen kun pitikin, ja nopea. Pakkasin kotimme 50 vihreään laatikkoon 7,5 tunnissa ja samalla kävin kaupassa, laitoin ruokaa ja siivosin. Tuli sellainen suorittajan mieliala. Kaikki oli saatava laatikoihin, jotta seuraavana aamuna pystyi muuttamaan. Muutossa oli 10 kantajaa, 80 laatikkoja ja eri määrä erilaisia urheiluvälineitä. Leikimme pieniä palomiehiä, vaikka tulta ei ollutkaan, vaan kannoimme osissa portaita, muodostaen laatikkoviestin. Tämä toimi, varsinkin kun piti kantaa 5. kerrokseen ullakolle kaikenlaista. Ja ilman hissiä, tietenkin.

Uusi koti on kyllä ihana. Vaikka eihän meillä aluksi ollut sähköä suurimmassa osassa asuntoa, ei vettä kuin vessan kraanassa ja keittiön työtaso oli irti. Asiat muokkaantuvat päivä päivältä – nyt pystyy jo elämään suht’ normaalia elämää. Jääkaapissa on ruokaa, hellalla voi keittää ja tiskit puhdistuvat koneellisesti.

Vanhan talon ihmeellisyyksiä on nyt tunnusteltu ja kuunneltu jo melkein parin viikon ajan. Eniten ihmetystä on aiheuttanut sähköt. Telkkariruudusta huomaa kun keittiössä laittaa vedenkeittimen päälle, imuri pamauttaa sulakkeet kun pyykkikone on päällä. Niin ja lyhyesti mainitakseni liesiepisodimme 3 päivää ennen muuttoa.

Sähkömies totesi, että hankkimaamme hienoa uutta liettä ei voi käyttää asunnossa, koska se vaatii liikaa sähköä. No, lisäsähköä ei kannata vetää (maksaisi maltaita) ja liettä ei voinut muuttaa. Ja asunto ilman liettä olisi aika hankala. Eli vaihtoehtona oli vierailu elektroniikkaliikkeessä. Siis luulin meneväni liikkeeseen, jossa myyjän ammattitaitoon kuuluisi ymmärtää asioista, eikä vaan olla töissä siellä. Tuloksena katsoimme liikkeen nettisivuilta liesivaihtoehtoja ja kun kysyin myyjän suosituksista, että sopivatko ne sähkörajoituksiimme, hän totesi: ”enhän minä ole sähkömies”. Viimeinen niitti kauppa-arkkuun ja vaihdoin paikkaa perinteisempään, hiemankalmpaan elektroniikkamyymälään. Siellä sain myymäläpäälliköltä palvelua, jonka seurauksena olin ostanut meille sekä lieden (jonka tiesin toimivan) ja jääkaappi-pakastimen (myyntivalttina vähäinen energiankäyttö).

On jääkaappia, liettä, uusi koti ja paljon muuta, mutta silti joskus tuntuu siltä, että on tyhjä syli. Tyhjä syli, jota ei täytä muru, ei lainakoirat, ei mikään. Se ei ole konkreettista tyhjyyttä, enemmänkin menetyksen surua. Suomenlinnan kirkossa on 10 vuoden ajan vietetty Tyhjän sylin rukoushetkiä marraskuun toisena päivänä. Se ei ole mielivaltainen päivävalinta, vaan ikivanha vainajien muistopäivä eli kaikkien sielujen päivä. Hetkessä vietetään silloin myös niiden sielujen päivänä, jotka kuolivat ennen kuin syntyivät tai kuolivat pian syntymänsä jälkeen. Silloin muistetaan myös niitä, jotka eivät koskaan päässeet äidin kohtuun asti, mutta joita odotettiin – ja odotetaan ehkä yhä. Tämä kaunis rukoushetki kynttilöineen oli koskettava ja sieltä tuliaisena haluaisin jakaa laulun ”Muista niitä” (säv. Pekka Simojoki, san. Anna-Mari Kaskinen) sanoituksen:

Muista niitä, jotka hiljaa, muista niitä, jotka hiljaa, jotka hiljaa kärsivät, hiljaa kärsivät.
Muista niitä, jotka hiljaa, muista niitä, jotka hiljaa, jotka hiljaa itkevät, hiljaa itkevät.
Muista niitä, jotka hiljaa, muista niitä, jotka hiljaa, jotka hiljaa kestävät, hiljaa kestävät.
Muista niitä, jotka hiljaa, muista niitä, jotka hiljaa, jotka hiljaa kaipaavat, hiljaa kaipaavat.
Muista niitä, jotka hiljaa, muista niitä, jotka hiljaa, jotka hiljaa toivovat, hiljaa toivovat.

maanantai 25. lokakuuta 2010

Surun ja muutoksen viikko

Nyt on alkanut viikko, joka tulee olemaan raskas, henkisesti ja fyysisesti. Muutto painaa lauantaina päälle. Koti näyttää vielä kevyeltä kaaokselta, vaikka TOSI paljon on saatu aikaan. Se helpottaa, kun katsoo kuvia remontin alkuvaiheista. Silloin tajuaa, että omilla käsillään on saatu paljoa aikaan. Vielä pitäisi asennella osa keittiötä, listoitukset ja muutama muu juttu. Mutta kyllä kaikki aikanaan valmistuu.

Viime vuonna tähän aikaan vitsailtiin siitä, että huomenna tulee ensimmäinen kuukausi naimissa täyteen. Ensimmäistä "hääpäivää" mietittiin. Ja uskottiin onneen, joka elämässä oli tarkoituksena.

Kaikki muuttui yhdessä hetkessä, yhdessä päivässä. Päivässä, jota ei voi kuvitellakaan. Pelkkä ajatuskin itkettää nyt. Onnen kyyneleitä ihanasta pienestä pojastamme, taas toisaalta surun kyyneleitä menetyksestä. Siitä ihmetyksestä, että niin pienen pojan tarinan piti olla niin lyhyt. Että hän kävi meitä tarvehtimässä, olemassa ja tekemässä elämästämme suuremmoisen. Petjan matka jatkui, meidän pysähtyi.

Anna-Mari Kaskisen runot ovat tulleet tutuiksi menneen vuoden aikana ja hänen seuraava tekstinsä kuvaa tunnetta, jonka voimalla olen elänyt niinä heikkoina hetkinä:
"Kun luulemme olevamme yksin,
ovat luonamme ne,
joita olemme rakastaneet."

Ajatuksia viikosta varmasti myös myöhemminkin tällä viikolla.

lauantai 16. lokakuuta 2010

Kiitosta ja rauhoittumista

Torstaina töissä tuli tunne, että nyt kaikki ei ole hyvin. Hytisin, heikotti, eikä ruoka maistunut. Tiesin olevani kipeä. Kuumetta. Ei muuta. Yllätyin mittarin näyttämästä lukemasta. Istuin pöytäni ääressä ja tajusin, että en voi tehdä mitään. Kiire loppui siihen. Istuin ja tajusin kuinka rauha tuli mieleeni. Tiesin, että nyt oli aika lähteä. Suljin koneeni ja lähdin. Ei ollut sellaista asiaa, jota olisi vielä pitänyt suorittaa. Tärkeintä oli se, että pääsisin kotiin lämpimän peiton alle teekuppi kädessä.

Meidän keho on ihmeellinen asia. Asia, jonka monimuotoisuutta ihailen aina kun se yllättää. Kun pitää jaksaa tehdä, löytyy jostain ihmeellistä ylimääräistä energiaa. Sitä jaksaa valvoa vaikka koko yön, jos on ehdoton pakko. Sitä jaksaa nukkua 15 tuntia putkeen, jos siihen on mahdollisuus. Ja kun on liikaa elämässä, keho kertoo sen. Nostaa kuumeen ja pakottaa hidastamaan tahtia. Viimeksi samanlainen tilanne oli pari päivää ennen äitienpäivää toukokuussa. Olin aloittanut uudessa työpaikassa, kaikki oli uutta. Edellä mainittu juhlapäivä jyskytti taustalla koko ajan. Se, että olin edellisenä vuonna sekä haudannut oman äitini, että minusta oli tullut pienen enkelipojan äiti, tekivät päivästä jotenkin mahdottoman hankalan. Tai ainakin siltä se tuntui edeltävällä viikolla. Inhotti jo etukäteen se, että miten tuollainen päivä pitäisi viettää. Onneksi keho vastasi huutooni, nostatti kuumeen ja pakotti minut sängyn pohjalle tuoksi päiväksi. Olin vain, enkä tehnyt mitään.

Viimeiset viikot töissä ja remontissa on olleet hektisiä. Paljon iltajuttuja ja enkä muista milloin olisin ollut kotona koko iltaa. Joka aamu väsytti, iltaisin kävin kierroksilla, että en nukahtanut. Ja koko ajan mielessä pyörii viime syksyiset tapahtumat. Niin, kun taaskaan ei tiedä miten tulevaan vuosipäivään pitäisi suhtautua. Onneksi kehoni oli mieltäni viisaampi ja sanoi itsensä irti torstaina ja pakotti makaamaan peiton alle. Ja vaan olemaan. Syvä hengähdys ja elämän arvostaminen. Ne ovat olleet teemana tässä sairastamisessa. Puhuin pitkän puhelun hyvälle ystävälleni Turkkiin, se piristi. Niin kun ystävät yleensäkin. Sain sairaskaveriksi hyvän vinkin turkkilaisesta sivustosta, josta löytyy kaikki maailman tv-sarjat ja niiden tuotantokaudet. Olenkin viettänyt tunnin jos toisenkin niiden parissa. Ihanaa hömppäviihdettä tällaiseen päivään.

Yhdessä jaksossa vietettiin amerikkalaista kiitospäivää. Tajusin, kuinka kiitollinen itse olen keholleni, joka niin selkeästi näyttää minulle hetken kun pitää hidastaa tahtia. Jos vaikka itse oppisin seuraamaan paremmin ja osaisin hidastaa jo ennen kun kuume nousee mittarissa. Se on tulevan tavoitteeni vuosipäivän kohdatessani, remonttia viimeistellessäni sekä muuton suhteen. Saa sitä hengähtää muutenkin kun sairaana!

maanantai 4. lokakuuta 2010

Kauheasti

Niin paljon olisi kirjoitettavaa. Mutta aina se jää. Kun ei tiedä mistä lähtisi purkamaan. Kertoisiko onnistuneesta häämatkasta, vai remontista. Vai olisiko aiheena sittenkin syksy tai vaikkapa pikkuneidin visiitti sunnuntaina. Vai miettisikö työasioita? Tai niitä asioita, joista kukaan ei uskalla puhua. Joille itse on antanut kasvot, tai ainakin yrittänyt. Vai pohtisiko ystävyyttä – sitä mikä on niin tärkeää tässä elämässä.

Tykkään puhua siitä elefantista, jonka kaikki näkevät, mutta eivät puhu. Se, joka aiheuttaa niitä hankalia hiljaisia hetkiä, keinotekoisia puheenaiheenvaihtoja, ihan vaan siltä varalta, jos puheenaihe lähestyy elefanttia. Joku lapsensa menettänyt on joskus kirjoittanut, että äiti elää loppuelämänsä kuplassa – mistä katselee ulkomaailmaa, josta ei saa ihan sitä otetta minkä on tottunut. Ja kuplassa, jonne kukaan muu ei uskalla lähestyä, jotta se ei rikkoudu. Siltä aina välillä tuntuu. Tai aika useinkin. Kai itse sitä osaltani aiheutan, mutta taas tuli elävä todiste tilanteesta. Hyvä ystäväni Sveitsissä laittoi Facebook kuviinsa kuvia pienestä pojasta. Ensiajatukseni oli se, että nyt on joku hänen ystävistään saanut lapsen. Onpas mukavaa. Hetken kuvia ihasteltuani tajusin, että lapsihan on hänen. Ja syntynyt kesäkuussa, mikä tarkoittaa sitä, että raskaus on alkanut viime syksynä. Koko asiasta minulla ei ole tietoakaan. No, eihän sitä olisi uskaltanut minulle kertoa, olisinhan voinut särkyä. Toisaalta viime syksy ei ollut vauvauutisten parasta aikaa elämässäni, mutta kesäkuussa olisin osannut varsin innostua asiasta. En kai saisi olla itsekeskeinen vaan siirtyä onnitteluihin, kyseisen ihmisen kohdalla.

Häistä on kulunut vuosi. Sitä juhlistettiin häämatkalla Kreikan ihanaan saaristoon, jossa meri välkehti turkoosina ja ruoka oli niin herkullista. Miksi kukaan ei ole esitellyt minulle aiemmin noita välimerellisiä herkkuja? Koulun moussakasta on lähinnä karmivat muistot eikä suomessa myytävät mauttoman oliivitkaan puhu kreikkalaisen ruoan puolesta. Kreikkalaisia herkkuja voisi syödä aina. Ja sitä turkoosia merta, joka jatkuu saari toisensa taakse yhtä kirkkaana ja värikkäänä. Tähän sopii sanonta ”Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella”. Mutta matka oli hieno. Oli ihana päästä pois tästä arjesta hetkeksi, nähdä tärkeitä ystäviä (ex-kollegoita) ja nauttia lämmöstä. Ajella jeepeillä jyrkillä hiekkateillä, upottaa varpaat rantahiekkaan ja ottaa vastaan kaikki se auringon tarjoama d-vitamiini, minkä irti sai.

Arjessa ei ole mitään valittamista. Joskus vaan toivoisi, että asiat olisi enemmän järjestyksessä. Varmuutta kai sitä elämään kaipaa. Töissä hoidan tärkeimmät asiat ja vaikka siellä viihdynkin, eletään koko ajan murroksessa. Henkilöstövaihdoksia, rahoitusennustuksia jne. Sellaista epävarmuutta, jossa itsensä tuntee niin pieneksi. Mutta pitäisi olla kiitollinen, että olen tuollaisessa paikassa töissä, jossa on hyvä tunnelma ja arvot kohdallaan.

Remontti on edennyt lattian asennukseen ja tulevana viikonloppuna oma keittiö saapuu varastosta. Vitsit kun odotan sitä, kun saa laittaa astiat paikoilleen ja istua uuden kodin sohvalla ja ihastella oman käden aikaansaannoksia. Seinät kiiltävät uutuuttaan, mutta 50-luvun tunnelmaa ei kuitenkaan ole täysin kadotettu. Sillä tunteella pärjää eteenpäin ja se antaa voimaa seuraaviin viikkoihin kun pitää tsempata. Tai sitten se, kun saa opettaa veljen tytölle parvekkeelta, kuinka poikia katsellaan. Turvallinen etäisyys ja parvekkeen rako muodostavat hyvän lähtökohdan!

maanantai 13. syyskuuta 2010

Reikä lattiassa, ei sydämessä

Intiassahan miljoonat ihmiset asioivat päivittäin lattiareiän äärellä, kun ei ole vaihtoehtoja. Tämähän on yleistä. Ja kun se tulee arkipäivään, tietää kuinka pieni asia tekee elämästä hankalampaa. Meillä on kohdattu tämä kun remontti on edennyt siihen vaiheeseen. Meillähän tietenkin on vaihtoehto käymälälle. Mutta todella pistää miettimään elämän realiteetteja ja oman elämän arvostusta. Ja helppoutta. Ja kuinka oikeasti omassa elämässä kaikki on loppuen lopuksi hyvin. Yksi reikä lattiassa saa näin monta ajatusta liikkeelle...

Remontissa ollaan siis siinä vaiheessa, että pohjatyöt on jo voitonpuolella. Ensin tosiaan purettiin, siivottiin, purettiin lisää ja siivottiin. Nyt ollaan rakennettu ja tasoiteltu. Ja aina lisää purettavaa löytyy matkalta. Välillä on jopa purettu jo uudelleen rakennettua. Heh. Näin se menee. Nyt on onneksi ammattilaiset tekemässä kylpyhuonetta, ja viime viikolla pyörähti vesimies (tunnetaan myös termillä putkimies) ja sähkömies. Kauheasti on kaikkia valkoisia johtoja kaikkialla. Pelottaa, että niistä tulisi iskuja, vaikka sähköä ei ole lähimaillakaan.. onneksi ei sentään ole valkotakkeja kaikkialla… sitten en ihmettelisi niitä sähköiskuja.

Nyt on tosin loman aika. Aika sille, että kääntää kylkeä uima-altaan lepotuolissa, katselee turkoosia merta laivan kannelta ja maistelee välimeren herkkuja. Loma tulee aikaan, jota en tiennytkään niin sopivaksi maaliskuussa varatessamme matkaa. Se tulee hetkeen kun töissä aloin käymään ylikierroksilla, kun remontissa tehdyt viikot alkoivat painamaan ja kun suru ja ahdistus yllättivät tämän kaiken keskellä. Yllättävinä hetkinä, joihin en osannut varautua. Kai se kuuluu siihen, että ympäristössä tule yllättäviä uutisia, sellaisia jotka tuovat tunteet pintaan. Kai se myös johtuu siitä, että vuosi on täyttymässä. Vuosi siitä kun kaikki tapahtui. Se laittaa miettimään.

Minun on monesti pitänyt kirjoittaa siitä mitä rakkaus on. Mitä on sen takana, kun sanoo rakastavansa toista. Miten tunne eroaa muista tunteista. Onhan rakkaus tärkein tunteista, mutta sellainen, mitä on vaikea selittää. Siis silloin, jos ei ole kokenut sitä. Monia muita tunteita pystyy kuvittelemaan: vihaa, kateutta, iloa… mutta rakkautta on vaikea kuvitella.

Oma elämäni on todistanut, että rakkaus on sitä, että haluaa rakastamalleen sitä mikä on parasta juuri sille ihmiselle. Eikä sitä mitä itse haluaisi. Tämä on toteutunut todeksi sekä ikävissä että onnellisissa asioissa. Toisten elämässä ja omassa elämässä.

Uskon, että olen toiminut sydämellä usein, siksi että rakastan. Mietin usein sitä miksi en ole katkeroitunut menetettyäni ensin äitini ja sen jälkeen pienen poikani. Mutta nyt olen tajunnut. Ainakin osittain. Moni läheisensä, erityisesti lapsensa menettänyt kertoo kuinka häneltä on viety jotakin. Äidiltä ja isältä. Kuinka heitä kohtaan on tehty vääryyttä. Kuinka heidän elämänsä on pilalla, koska heidän lapsensa ei ole heidän kanssaan. Uskon, että oma ajatukseni menee toisinpäin. Uskon, että koska lapsemme oli sairas, oli hänelle parempi lähteä pois tästä maailmasta taivaaseen. Taivaan Isän luokse. Koska rakastin poikaani enemmän kuin kukaan voi tajuta, halusin hänelle sitä parasta mikä hänen kohdallaan olisi. Siinä pienessä, mutta niin kokonaisessa elämässä. Hänen on parempi olla kun pääsi täältä pois. Niin uskon äidinkin kohdalla. Joskus elämä vaan on ihmeellinen asia, johdattaa meitä suuntaan, jota ennalta on vaikea kuvitellakaan.

Tällaisia ajatuksia. Rakkaudesta, lähimmäisyydestä. Mutta eihän tätä kaikkea jaksaisi ilman omaa rakastaan, tai todella paljon vaikeampaa se olisi. Tunnetun suomalaisen laulajan sanoin: ”Tyydyn vastaukseen. Joku keksi rakkauden. Ja sinä toit minulle sen.” Näissä tunnelmissa on hyvä lähteä viettämään ensimmäistä hääpäivää. Sitä honeymoonia.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Couldn’t connect to database

Avasin aamulla työkoneeni ja nettiselaimen. Tekstinä ruudulle tuli ”Couldn’t connect to database”. Turhaannuin ja valitin. Ja kerroin siitä työkavereilleni. He ihmettelivät ja kummastelivat. Mutta kun istuin alas harmistuksissani, tajusin, että joskus itsellänikin on tuollainen tunne. Silloin kun tuntuu, että mikään ei toimi, kun ei huvita tai kun ei vaan jaksa. Joku kutsuu sitä ”pää on jäässä”, ”väsyttää”… voisiko silloin laittaa otsaan tekstin ”Ei saanut yhteyttä tietokantaan”. Varsinkin aamuisin moinen viesti voisi helpottaa kommunikaatiota ihmisten kanssa. Voisi luvallisesti olla poissaoleva, miksi ei? Jos se on koneille sallittua, niin miksi ei meille ihmisille?

Työssäni on haasteena (kun ongelmia ei ole) se, että tapaa ihmisiä hurjan paljon. Sellaisia, jonka nimi pitäisi jäädä muistiin parin ensi tapaamisen jälkeen. Jos joskus käy tuuri ja onnistun muistamaan jo heti ensimmäisellä kerralla nimen, ihmettelee vapaaehtoinen sitä suuresti. Mutta jos kolmannellakaan kerralla nimi ei ole jäänyt muistiin, on se noloa. Ihmisen oma nimi on niin tärkeä asia ja varsinkin kun sen nimen takana oleva ihminen ”uhraa” omaa vapaa-aikaansa tekemällä asioita järjestöllemme (itse asiassa vanhuksille, mutta joskus, varsinkin kun on ongelmia, työ kohdistuu järjestöön ja meidän heikosti hoitamiin juttuihin) pitäisi järjestön edustajan  (=minun) tunnistaa/muistaa hänen nimensä. Onneksi nimimuistini on kehittynyt aiemmassa työssäni ja työstän aktiivisesti nimien kanssa pyörimistä.

Tuttuja kasvoja näkyy aamuruuhkassa. Joskus mietin, milloin olen yksityisminä ja milloin laitan ”roolin” työminä päälle. Olenko aamumetrossa jo töissä? Olenko aamiaispöydässä töissä, jos puhelin sattuu pirahtamaan. Linjaveto on niin vaikeaa, kun tekee töitä ihmisten parissa. Jos olisin koe-eläinlaboratoriossa töissä, ei tarvitsisi pohtia moista. Tuskin ne rotat kävelisivät kadulla vastaan. Ja jos kävelisivät, niin sitten ois asiat jo hieman heikommin. Mutta ei saa valittaa, jos saa tehdä ihmisten parissa töitä. Kyllä mielummin koordinoin vapaaehtoisia kun markkinoin maustesuolaa (lainaus vanhalta työkaveriltani, jolla oli kokemusta molemmista). Tosin maustesuolassa on tuote, vakioitu asia mitä myydä. Vapaaehtoishommissa on aina poikkeuksia, jokainen tapaus on erilainen ja joskus olisi kiva pystyä vakioimaan asioita. Mutta se kai on toisaalta työni suola (todellinen maustesuola), että yksikään työpäivistä ei ole samanlainen. Rutiineista ei tarvitse huolehtia, kunhan muistaa elää kalenterissa samanaikaisesti kuluvassa päivässä sekä pari viikkoa tai kuukautta edellä ja tai seuraavan kauden aikaisessa ajassa. Suorittamista, suunnittelua ja kaavailua. Samanaikaisesti. Se on työtäni. Punaisia lankoja on monia, ja niitä pitää pitää käsissä. Jokaiselle sormelle riittää lanka tai useampikin.

Tänä aamuna löysin oman ”muistipaikkani” ja sain työpäivän alkamaan hyvin. Aamulla lähtiessäni hieman aikaisemmin kuin yleensä tajusin taas kuinka rakastan aamun tunnelmaa. Siinä on jotain erityistä. Kuten Pepe sanoo biisissään: ”Ei saa tätä tunnelmaa kun vain aamuisin. Näin aloittaa mä päiväni tahdonkin.” Tyyni meri, nouseva aurinko, seesteinen tunnelma jopa metrossa ja hiljaiset kadut, jotka täyttyvät askelista pikkuhiljaa. Jokaisella on suuntansa, kukaan ei vielä harhaile. Aamukahvi kädessä, sanomalehti toisessa. Osa lukee kirjaa, toiset vasta haukottelevat ja heräilevät. Aamu on sitä parasta hetkeä päivästä. Silloin kaikki on vielä edessä – kaikki mikä mahdollistaa päivästä tulevan sellainen kun siitä on unelmoinut. Herätkää ihmiset aamuun, nauttikaa raikkaista syyshetkistä. Niistä hiljaisista hetkistä, jotka vain aamuisin on mahdollisia. Jokainen päivä luo uuden mahdollisuuden ja aamu mahdollistaa sen alkamisen!

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Musiikkia korville ja sielulle

Moniin elämänhetkiin liittyy eri biisejä, musiikkia, jotka liittyvät sen tietyn elämäntilanteen tunnelmaan. Laulun soidessa myöhemmin, pystyy palaamaan muistoissa kauas menneisyyteen - tai edelliseen päivään. Näitä lauluja itselläni on monia. On muistoja useiden vuosien takaisiin tapahtumiin tai vain viime syksyn juttuihin.

Uusi ilmiöni on voimabiisit. Ne on kappaleita, joista saan voimaa. Niihin hetkiin kun kaipaan sitä. Joku voisi rukoilla, toinen lukea tiettyä mantraa. Minä kuuntelen musiikkia. Mutta vain yhden biisin. Tämä saattaa tapahtua ruuhkabussissa, työpöydän ääressä tai kotona. Yksi viime aikaisin biisi on Michael W. Smithin "Hello, Goodbye" Lyriikkaa jaoinkin kanssanne aiemmin. Saimme tämän lahjaksi Petjan hautajaispäivänä Petjan tädiltä ja sedältä. Kaunis melodia, niin kauniit sanat. Kokonaisuus, joka saa soittamaan sitä kerrasta toiseen. 

Nyt sain toisen voimabiisin samasta aiheesta. Se on Jenni Vartiaisen "Missä muruseni on". Taas niin ihana laulu, kaunis melodia ja koskettavat sanat. Jotenkin niin elämäntilanteeseeni tulkittava biisi. Se on soinut koneellani aina vapaina hetkinä ja uskon, että toimistonikin täyttyy näistä sävelistä tulevina viikkoina. Pakko jakaa biisin sanat kanssanne (alla).

Musiikkia on muuallakin. Perjantaina ystäväni miehensä kanssa ilahdutti yli sataa mummoa ja pappaa (ja minua) niin kauniilla ja komeilla äänillä. Uskomaton taito tuo laulaminen. On niin ilo kuunnella laulajaa, joka oikeasti osaa sen. Taidetta, jota voisin kuunnella tunnista toiseen. Onneksi itse en osaa laulaa, niin pääsen aina kuuntelemaan. Nauttimaan toisten tuottamasta taiteesta. 

Jenni Vartiainen: Missä muruseni on
Yöllä taas mä menin parvekkeelle nukkumaan,
jotta lähempänä mua ois hän
Pediltäni taivas näkyy, ryhdyin oottamaan,
että näen tähden lentävän
Sanovat jos jossain huomaa tähdenlennon niin
toivoa voit silloin mitä vaan
Yöllä ylös taivaalle mä pyynnön kuiskasin
Kävisipä pian tuulemaan

Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan

Tyyni oli eilen yö
mut kohta kuitenkin
Tuuli henkäisi ja tuntee sain
Joku liikkui lähelläni
koski poskeain
Tutun käden tunsin ihollain

Enkä enää epäillyt
vaan tiesin, että voin
Niin kuin pieni lapsi nukahtaa
Ilma jota hengitämme samaa ilmaa on
Ja jalkojemme alla sama maa

Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Petjan koti

Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, tässä lepää pieni enkelimme (Kuusilehto, Hietaniemi):

torstai 5. elokuuta 2010

Remonttia

Uusi kotimme sijaitsee vastapäätä asuntoamme, jossa asuimme muutettuamme Suomeen viime syksynä. Samasta kodista lähdettiin synnyttämään, samaan kotiin palattiin sairaalasta - kahdestaan. Paikkaan liitty surua, itkua, mutta myös muistoja - jotka ajan kanssa muuttuvat ahdistuksesta suruksi, jota kannamme koko elämän matkan ajan.Tapahtumista on vähitellen tulossa muisto ja tapahtunut saa oikean merkityksen. Sen, kuinka olen äiti ja sen, että pienelle Petja-pojalle voisi joskus tulla pienempiä sisaruksia. Ei uutisia, vielä. Mutta ajatuksen tasolla se tuntuu jo mahdolliselta.

Remonttia on tehty viikko, pinnat on siivottu ja seiniä aletaan kaatamaan ensi viikolla. Oikein hyvällä mallilla siellä ollaan. Ihanaa tehdä itselle jotakin omaa. Innolla menen sinne työpäivien jälkeen, vaikka edessä on tapetin irrottamista tai ikkunalautojen hiomista. Kai tämä on sitä oman kodin rakentamista.

Töissä joku kommentoi, että tämä remontti on hurja testi uudelle avioparille. No uskon kuitenkin, että viime syksy oli huomattavasti rankempi testi. Sellainen testi, jonka koettua ei voi kokea enää mitään rankempaa yhdessä. Remontti on aika pieni juttu siihen verratttuna.  Mutta onhan tuo projekti, sellainen mitä tehdään yhdessä.

Viikonloppu tulee ja edessä on hyvän ystävän hääjuhla. Ihanaa, kun on kesäjuhlat!

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Elinehto

Kaikkea saa tehdä.
Kaikkea pitää tehdä.
Kaikkia ovia täytyy tempoa,
kaikkia kuita kurkotella.
On vain yksi ehto,
elinehto:
Värisevää sielua
ei saa tallata.
Tommy Tabermann, 1980

Luettuani tuon runon iltapäivälehdestä, tunsin sen kuuluvan minulle. Se on ollut elämäni idea ja uskon tuohon joka sanalla. Elämässä pitää elää hetkessä ja tarttua siihen onnen otsatukkaan, josta olen jo aiemmin kirjoituksissani puhunut. Pitää mennä, kokeilla ja kurkotella.

Runon elinehto kohdan allekirjoitan myös. Olen saanut kokea tuon tunteen viime aikoina elämässäni. Pienetkin piikittelyt, arvostelut, aiheettomat kommentit saavat minut herkäksi – muistuttamaan siitä kuinka herkässä olotilassa loppuen lopuksi olenkaan. Miten sanotut sanat kolahtavat syvemmälle, ”ihon alle”, syytöksinä – vaikka niitä ei sellaisiksi ole tarkoitettukaan.

Kesällä on ollut aikaa ajatella ja pohtia, hyviä ja välillä hieman turhiakin asioita. Mutta on kesällä muutakin tehty kuin pohdittu. Olen viimeisen kolmen viikon aikana saanut nauttia kesäpäivistä ja –illoista maalla, lämpimästä järvivedestä, herkullisesta grilliruoasta ja aina niin kauniista ruukkimiljööstä. Kaikkea tätä sopivassa määrin. Nyt on tosin aika siirtyä takaisin kaupunkiin ja aloittaa loppukesän ja alkusyksyn viettäminen. Kauniita hetkiä tältä ajalta odotankin. Edessä on hyvän ystävän hääjuhla, vapaita viikonloppuja ja tietenkin sitä remonttia.

Maaliskuussahan me mentiin ja ostettiin asunto. Ensimmäinen asuntonäyttö, alakanttiin tehty tarjous ja tarjouksen hyväksyminen. Hassu tilanne, mutta kai se oli jotenkin tarkoitettu meille, siis se asunto. Näytöllä ollessa asunnosta ei saanut oikein todellista kuvaa kun omistajalla oli niiiiin paljon tavaraa. Kaikkialla oli jotakin. Oli muistoja ulkomaanmatkoilta ja kotimaasta. Kai siinä käy niin kun asuu samassa asunnossa lähes 30 vuotta, niin kodista tulee tietyllä lailla museo. No, nyt siellä ei ole enää kuin joitakin vanhan omistajan juttuja ja paljon suunnitelmia ja unelma omasta kodista. Sellaisesta omasta sopesta, jonne on työpäivän jälkeen ihana mennä ja tunne siitä, että se on elämän tukikohta. Sanonnan ”Home is where your heart is” voisi kääntää sanonnaksi ”Heart is where your home is”.

lauantai 5. kesäkuuta 2010

Unelmia tulevaisuudesta menneisyydestä

Kymmenen vuotta sitten kiersin autolla ympäri Espoota ja nostin maljan ystävien valkolakeille. Aurinko paistoi, tunnelma oli sanoinkuvaamaton. Vaikka tiesinkin, että itse kuluttaisin koulunpenkkejä vielä vuoden. Sama kirous kun muillakin maailmalla vuoden viettäneillä. Lukio kestäisi neljä vuotta, eikä sille mahtanut mitään. Mutta se oli sen arvoista.

Vuosi meni aika nopeasti – suurin osa siitä kului kirjastossa. Lakkiaisaamu aloitettiin kotona järjestelyillä minkä jälkeen perheen naiset siirtyivät kampaajalle kaunistautumaan. Muistan vieläkin kuinka onnellinen olin. Puin päälleni Amerikasta tuodun mekon ja olin päivänsankari. Yhdessä muiden 90 valkolakitettavien kanssa. Kummitätini sanoja lainaten ”kerran elämässään vaan pääsee laulamaan Ooperaan”. Oopperan lämpiössä kuultiin puheita, jaettiin stipendejä, kuultiin lisää puheita ja lopuksi saatiin todistukset, lakit ja ruusu.

Iltapäivän juhlia juhlittiin kotipihallamme. Kaunis vihreä nurmi, kukkivat pensaat ja iloinen mieli – mitä parempaa sitä voisikaan toivoa päivältään. Päivän akana vieraita kävi lähes sata, mikä teki päivästä erityisen! Ylioppilasjuhlissa tunnelma on kohdallaan. Sankari on juuri käynyt koulun loppuun, uusi elämä edessä ja elämä on täynnä pelkkiä unelmia.

Istuin tänään kauppareissun päätteeksi syömässä jätskiä torin laidalla, kun uusia ylioppilaita valui valkolakkeineen ulos koulurakennuksesta. Tämä toi mieleeni oman päiväni, josta on kulunut jo kunnialliset 9 vuotta. Yritin miettiä, mitkä olivat ne unelmat minulla; minkälaisia ajatuksia minun päässäni vilisi tuolloin. Uskon ja tiedänkin, että moni niistä on toteutunut. Juuri niin kuin silloin ajattelin. Mutta taas toisaalta tiedän, että kaikki ei ole mennyt niin kuin piti. Elämästäni on lähtenyt ihmisiä, joista olisin halunnut pitää kaksinkäsin kiinni. Mutta heidän ”tilalleen” on tullut uusia, hekin kovin rakkaita. Elämää kun ei voi suunnitella etukäteen, mutta unelmoida pitää. Unelmoida tulevaisuudesta, huomisesta ja tästä päivästä. Unelmat pitävät meidän liikkeessä ja siinä ajatuksessa, että elämä on hyvä paikka olla.

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Matkalla

Työmatkoja pitää vaihdella. Siis tapaa, miten pääsee kotiovelta työpaikan ovelle. Reittiä, matkustusvälinettä, ajankohtaa. Se on hienous Helsingissä, se on mahdollista. Aamuisin tulee sorruttua liian usein helpoimpaan ja nopeimpaan. Vaikka kyllähän ne työt siellä odottaisivat. Minulle tuo vaihtoehto on metro. Kävely metroasemalle kestää alle 10 minuuttia ja siihen saa yleensä siipasta seuraa. Metromatka on 9 minuuttia ja kävely asemalta töihin 5 minuuttia. Tehokasta, jokainen askel suunniteltu. Ei turhia mutkia matkassa.

Illalla töistä kotiutuessani usein vaihtelen kulkuvälinettä. Raitiovaunu tuo matkaan eloa. Näkee mitä maan päällä tapahtuu ja kaupungin katujen vilskeen. Raitiovaunulla pääsee ihan saman matkan kuin metrollakin, mutta vaan hieman hitaammin. Tosin se on sen arvoista. Ikkunasta ihailu tuo mieleen ulkomailla kiertoajelut uudessa kaupungissa. Omaa kotikaupunkiakin voi katsoa uusin silmin, jos haluaa. Ajelu läpi kaupungin on sitä omaa aikaa – aikaa jolloin päästä tyhjentyy työajatukset ja tilalle siirtyy ajatukset vapaa-ajasta ja muusta elämästä kuin työstä. Näitä ajatuksia pitää olla, jotta elämän tasapaino ei nojaudu liikaa siihen mitä tekee ansaitakseen elannon. Elämän täytyy sisältää ajatuksia siitä mikä tekee elämästä elämisen arvoisen.

Kesän tullen kaupungin kadut ovat täyttyneet. Kuka istuu aurinkoisella terassilla, kuka työntää lastenvaunuja. On miehiä, lapsia, naisia. Erilaisia ihmisiä - heitä yhdistää sama yhteinen kaupunki. Helsingissä on paljon asioita, joita ei muualta löydy. Parempi paikka tämä ei ole, mutta ainutlaatuinen.

Kruunaan usein raitiovaunumatkani hyppäämällä pois kyydistä muutamaa pysäkkiä aiemmin kuin kotipysäkki ja teen kävelyretken hautausmaalle. Hiljaisuus, meren muodostama kaunis näkymä ja erityinen tunnelma rauhoittaa. Katselen vanhoja hautoja ja niitä uudempia ja mietin niitä useita tarinoita, joita kaikkiin niihin ihmisiin kuuluu. Hienoja hetkiä elämässä, vaikeita haastavia kokemuksia. Niitä kaikkia asioita, jotka ovat muodostaneet heidän elämänsä. Heidän kokonaisen elämänsä. Päädyn aina lopuksi meidän Petjan Kuusilehtoon. Siellä olen paikassa, jossa on hyvä olla. Nyt kun lehdon muistopaasiin on saatu kiinnitetyksi muistolaatta, on paikasta tullut oma. Vaikka onhan siellä kymmeniä muitakin nimiä. Mutta se on silti oma, ihan niin kuin asunto kerrostalossa. Jokaisella meillä on oma paikkamme talossa, vaikka emme sitä kokonaan omistakaan. Petja on siellä muiden kanssa. Vuoden päästä varmaankin osaan muiden muistolaattoihin kirjoitetut nimet. Ihan niin kuin oikeassa elämässä.

Joku voi ajatella, että onpa ”hullu tyttö” kun kirjoittelee tällaisista asioista. Mutta nämä asiat ovat juuri osa sitä kokonaisuutta, jotka tekevät minun elämästäni elämisen arvoisen. Olenhan myös se, joka lukee lehdestä tarkimpaan kuolinilmoitukset. Hullu tyttö, mutta ylpeä siitä.

maanantai 10. toukokuuta 2010

Se päivä

Vuosi sitten kerroimme pienokaisen tulosta suvulle – tänä vuonna kyynelehdin kotona jokaista puhelua, viestiä tai ajatusta, joita sain koskien äitien päivää. Jätin lähes tulkoon kaikki onnittelut toivottamatta, en vain voinut. En siksi, että en arvostaisi läheisteni äitiyttä, vaan kun en jaksanut puhua aiheesta. Jossain vaiheessa tulee mitta täyteen. Yhden päivän ajaksi. Nyt jo helpottaa.

Mutta heittäydyin kostoksi lapseksi taas. Aiheen mukaan kehoni heitti minut vauvaksi ja sairastui korvatulehdukseen. Jos lähes 30v. nainen kertoo saaneensa korvatulehduksen, useimmiten saa vastauksen ”eikö se ole lasten sairaus?”. No on, sen minäkin tiedän. Laitetaankohan minulle putket korviin? Hihii.

Mutta sairastumiselle on toinenkin selitys. Automme on huollossa, eikä missään vuosihuollossa. Vaan teini-ikäisen käyttäytymisen seurauksena se pistettiin kuivatukseen ja sähköremonttiin. Tosin, vakuutushan ei sitä korvaa. Jotenka, teini-ikäistä autoamme ei todellakaan myydä perheestä pois tämän jälkeen. Sitä pidetään lämmöllä seurassamme vielä (toivottavasti) monta vuotta. Niin siis oireilen pienen automme huolia, niin kuin äiti konsanaan.

Mutta siis jatkan tätä viikkoa korvakipuisena, sohvakolossani. Tervetuloa maailmaani.

maanantai 3. toukokuuta 2010

Kohtaamisia

On se jännää, kun ihmisiä kohtaa. Jo alun perin eri ihmisiä tapaa eri ympyröissä, eri syistä, erilaisina ajankohtina jne. Osan kohtaamisistaan ihmisistä sitä tuntee, osasta on kuullut ja osa on ihan ventovieraita. Ja kun siihen lisätään kaikki se mitä toiset tietävät minusta, on sekametelisoppa jo tarpeeksi sekavaa.

Tähän kaikkeen kun lisätään surevan kohtaamisen aiheuttama vaikeus, tulee tilanteesta erittäin mielenkiintoinen. Viime kuukausien aikana olen kokenut tämän kohtaamisen vaikeuden niin monesti. On niin monia tuttuja, joiden kanssa ei ole ehtinyt sen syvällisemmin puhua, jotka selkeästi tiedostavat tilanteen, mutta eivät puhu siitä. Läheisempien ihmisten kanssa voinkin nostaa kissan pöydälle ja puhua asioista. Mutta tilanne pitää osata ennakoida. Olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta olen huomannut, että koska asiasta ei puhuta kasvotusten, on mielestäni helpompi kirjoittaa asiasta ja te jotka tätä luette, saatte viestin.

Äitienpäivä on sunnuntaina. Jo pelkästään sen näkeminen kirjoitettuna alkaa ahdistamaan. Tai se herättää tunteita. Se, että on toisaalta niin äiditön, mutta taas toisaalta niin äidillinen. Oman äidin menetys juuri oman pienen pojan kuolemaa on muuttanut elämääni kovastikin. Oman äidin lähtö toi äitienpäivään selkeän tyhjyyden, mutta siihen kun lisään oman äidiksi tulemisen ja sen lyhyen konkreettisen ajan, tulee päivästä omalla lailla aika sekava. En tiedä kuinka pitäisi suhtautua. Ja jos minä en tiedä, en usko, että kukaan muukaan tietää. Se, että joku onnittelee minua äitiydestä tuntuu jotenkin oudolta (ja uudelta), mutta jos joku sen unohtaa, tuntuu se ikävältä. Toisaalta äitienpäivä on markkinahömpötyksen juhla, mutta minulle se tuo hyviä muistoja lapsuudesta. Siitä kun aamuvarhain lähettiin keräämään äidille valkovuokkokimppua, kun tehtiin aamiaista äidille valmiiksi ja kuinka se itse askarreltu kortti oli aina tehtynä. Äiti sai sinä päivänä sen kaiken huomion ja hänelle tehtiin kaikki valmiiksi. Kyllä äidit ansaitsevat päivän, jolloin heidän panoksensa tähän maailmaan huomioidaan!

Ensi sunnuntaina meidän olohuoneen pöydällä palaa kaksi kynttilää, äidin ja pienen poikamme muistoksi.

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Puoli vuotta

Siitä kaikesta on nyt puolivuotta. Siitä kun meidän pieni Petja-poika syntyi. Muistan sen kuin eilisen, vaikka välillä mietin, onko kaikki tapahtunut totta vai pelkkää unta. Niin epätodelliselta se silloin tuntui ja tuntuu yhä vieläkin.
Puolivuotta on pitkä aika. Tapahtuneesta uskaltaa puhua eri lailla, sekä minä, että muut minulle. Toisaalta moni uskoo, että siitä ei tarvitse enää puhua, kun akuutti suruaika on heidän mielestään ohi. Mutta taas toisaalta he, jotka asian ovat ottaneet puheeksi, ovat rohkeammin kysyneet aiheesta. Olen saattanut mainita aiemminkin, että mielestäni minulla on oikeus puhua omasta lapsestani ja hänen syntymästä yhtä lailla kun kenelläkään muulla äidillä on. Mutta tilannetajua se kyllä vaatii. Sellainen tunnelmantappaja on aiheen esille ottaminen. Viimeksi shokeerasin työterveyshoitajan. Töissä olen asian työhaastattelun jälkeen kertomatta. Ei se ole salaisuus, mutta olen ajatellut säästäväni ihmisiä olemalla kertomatta koko totuutta.

Luin ensimmäisen kokonaisen teoksen aiheesta nimeltään Surun vuosi. Sen on kirjoittanut Hilkka Olkinuora ja kuvittanut Jaakko Vuorenmaa tunnelmallisilla kuvillaan. Kirja on täynnä pienen poikansa menettäneen äidin ajatuksenjuoksua, mutta siitä oli helppo tunnistaa tuttuja tunnelmia. Uskon, että tulen palaamaan tuon kirjan pariin vielä useaan otteeseen. Jollain tavalla on hyvä tietää, että joku muukin tuntee niin kuin minä.

Eilen käveltiin taas hautausmaalla ja Petjan haudalla. Se on niin kaunis paikka, siellä havupuiden alla oleva lehto. Se on paikka, missä on aina rauhallista ja rauha maassa, vaikka ympärillä olisi kuka tahansa lenkkeilijä. Siellä on hyvä käydä, rauhoittua ja sytyttää se kynttilä. Ja ihana, että siellä on käynyt muutkin kuin me vanhemmat. Jos haluat, niin otan mielelläni sinut mukaasi iltakävelylleni hautausmaalle. Erikoinen kutsu, mutta se on kovin luonnollinen paikka. Ja ei Hietaniemi turhaan kanna mainetta Suomen kauneimpana hautausmaana.

Sekavaa ajatuksenjuoksua, niin kuin Hilkalla kirjassaan. Ajatukset puuroutuvat päässä, niitä on vaikea saada kirjoitetuksi. Ainakaan niin, että joku niistä saisi jotakin selvyyttä. Mutta yksi asia on selvää, vaikka Petjan syntymästä on kulunut jo puoli vuotta, on vaikea olla ajattelematta pientä poikaa päivittäin. Hänellä on erityinen paikka meidän sydämissämme.

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Kevät tulee

Ihanat tuparit takana. On hyvä pitää tuparit siinä vaiheessa, kun on asuttu asunnossa jo 6kk ja seuraava koti on hankittu. Muutto sinne (toivottavasti) seuraavan 6kk aikana. Puolivälituparit. Uusi termi tälle juhlalle. Oli ihana nähdä hyviä ystäviä ja uusia tuttavuuksia. Omat koti saa tällaisten kekkereiden jälkeen ihan uuden merkityksen ja arvon, kun ulkopuoliset ”arvioivat” sitä ääneen. Muistuu taas mieleen, miksi tämä oma koti on aika ihana. Ei tästä malttais luopua, mutta kaikki hyvä kestää aikansa.

Nyt parvekekausi on korkattu ja sitä koristaa uudet kauniit kukkaset. En ole koskaan elämässäni hankkinut omaan kotiini parvekekukkia ja ystävät pelastivat tälläkin kerralla: ei tarvitse tänäkään vuonna tehdä sitä. Tosin se taitanee riippua viherpeukalostani. Voi olla, että pitää salaa käydä täydentämässä kukkatarhaani kesän aikana.

Kaksi nykyistä teekkaria toivat meille wappulaatikon. Sieltä löytyy kaikki se, mitä ko. juhlana tarvitsee. Ihana survival kit, joka tulee kyllä käyttöön!

Mutta kaikkea ihanaa tuli ja tärkeintä oli nähdä hyviä ystäviä. Oli mukava juoruilla kevään tulosta ja tulevasta kesästä. Ja aavistan jo nyt, että kesästä tulee hieno. Erilainen kun edellisestä, mutta hieno silti. Läheisiä ihmisiä, hyviä hetkiä, auringon säteitä, pitkiä iltoja ja naurua. Sitä odotellessa. Ihanaa, että kevät tulee.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Uuden elämän alku

Kotirouva. Vanha nimike. Vapaaehtoistyön koordinaattori. Uusi nimike. Uusi työ, uusi elämä. Ainakin elämäntyyli. Jouduin luopumaa vapaudesta, liiasta ajasta ja sain tilalle mielenkiintoisen työn ja kivan haasteen. Tämä tosi tarina menee näin:

Pari viikkoa sitten olin työhaastattelussa, josta jäi tosi hyvä fiilis. Odottelin monen päivän ajan soittoa ja uutisia. Lopulta viikon odottelu palkittiin ja sain kutsun toiselle kierrokselle. Kyllä jännitti, mutta toisaalta tunsin varmuutta. Toinen haastattelu oli varsinainen tuomarit toisella puolella pöytää ja pieni poloinen työnhakija toisella puolella. Kun olin sulkenut oven haastattelun jälkeen, olivat kuulemma yhteen ääneen todenneet, että ”tämän oli tässä”.

Aloitin seuraavana päivänä työt. Keskelle vuoden kiireisintä viikkoa. Hurja alku. Päivisin yritin päästä töistä jyvälle ja iltaisin istuin koulutuksissa. Villiä ja paljon uutta tietoa. Ja niin kun totesin yhdessä suunnittelupalaverissa toiminnanjohtajalle kysymykseen ”Miltä ensimmäiset hetket ovat tuntuneet?” ”Oikein hyvältä, ja olen gerontologina tyytyväinen, että olen jopa nähnyt vanhoja ihmisiä… muitakin kun tämän pöydän ääressä istuvat.” Naurun takaa toivottavasti välittyi viesti siitä, että mielestäni on hienoa, että tehdään tärkeää työtä ruohonjuuritasolla.

Niin ja kaiken tämän hehkutuksen jälkeen, uusi työnantajani on HelsinkiMissio. Lisätietoja: www.helsinkimissio.fi

maanantai 22. maaliskuuta 2010

Jännityshymyilyä

Tunne ennen jonkun ison jutun tapahtumista on parasta. Vatsan pohjalla kutittelee, ajatus hyppii asiasta toiseen, eikä oikein pysty keskittymään mihinkään. Suorittaa sen mikä pitää, mutta muuhun ei kykene. Ajatukset palaa koko ajan tulevaan, vaikka kuinka yrittäisi siirtää niitä pois. Yllätykset ovat mukavia, mutta on myös ihana odottaa jotakin suunniteltua. Tai sellaista asiaa, minkä tietää tapahtuvaksi.

Sellainen tunnetila on juuri nyt. Tiedän, että tänään minulle soitetaan asiasta, josta en tiedä miten siinä käy. Tunne on kuin arpajaisissa. Osallistuminen on tärkeää, mutta voitto kruunaa kaiken. Urheilukilpailuissa tunne oli samanlainen. Joskus olen voittanut, mutta useimmiten karvaankin tappion jälkeen aika on tehnyt tehtävänsä ja näyttänyt kuinka osallistuminenkin on ollut hyödyllistä, kehittävää ja vienyt kohti myöhempiä onnistumisia.

Elämässä täytyy tarttua hetkeen. Pieniä asioita pitää osata arvostaa. Ja pienistä asioista tulee niitä helmihetkiä, -muistoja, joita on ihana muistella. Viikonloppuna niitä tuli useita. Lauantaipäivä kaupungilla hyvän ystävän kanssa oli huippu. Nähtiin SPR:n rasismin vastaisen viikon päätapahtumassa lavalla ihanaa ihanimmat Elli Valinoja ja Chike Ohanwe esittämässä elokuvasta Jos Rakastat tunnusmusiikkia. Ja oli lavalla Talentista tuttuja tanssijoita ja BB:n tähdet. Kaupungin tunnelmasta hehkui kevään saapuminen kaupunkiin. Kyllä me suomalaiset ollaan niin vuodenaika ihmisiä.

Pääsiäinen on ihan ovella, siitä tietää, että kevät tulee. Ihanuus. Kevät on rakkauden ja ilon aikaa. Ja jännityshymyilyn!

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Merkkipäiviä

Elämän aikana kertyy vuosipäiviä. On päivä, kun koulu alkoi. On päivä kun aloitin uudessa työpaikassani, tapasin mieheni, kihlaus, häät. Syntymäpäivät ovat perinteisiä. Yhdysvalloissa ollessani perheeni juhli adoptiopäivää. Päivä oli se, jolloin perheen poika oli saapunut heidän luokseen. Pidin sitä hieman erikoisena, mutta se oli heille kovin tärkeä.

Kun kulloinenkin vuosipäivä tulee kohdalle ensimmäistä kertaa, muistuu se paremmin mieleen, kun ehkä muutaman vuoden kuluttua. Muuten elämän jokaiselle päivälle voisi keksiä merkkipäivän. Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut aika paljon ja siitä johtuen säännöllisin väliajoin tulee näitä merkkipäiviä, jolloin voi miettiä, että vuosi sitten tapahtui jotakin.

Tänään tuli vuosi täyteen siitä kun tein positiivisen raskaustestin. Ehkä hieman kliseistä sanoa, mutta muistan sen hetken kun eilisen päivän. Tai paremmin kuin eilisen päivän, koska sillä on huomattavasti merkittävämpi asema elämässäni kun eilisellä päivällä. Pidin raskauden ajan ”päiväkirjaa”, jossa kerroin tulevalle pienokaiselle ajatuksia äidiksi tulemisesta. Siihen kuvasin hetkeä, kun positiivinen testitulos oli selvinnyt:

”Ajatukseni tyhjenivät ja olin hiljaa muutaman minuutin. Ainakin siltä se tuntui. Aloitimme uuden ajan isänä ja äitinä.”

Kävin tänään Petjan haudalla. Käyn siellä usein. En mitenkään säännöllisesti, silloin kun siltä tuntuu. Olen pyrkinyt siihen, että en muodosta mitään rituaaleja siellä käymiseen. En käy joka kerta kun tulee uusi viikko tai kuukausi täyteen kuolemasta, en käy kun, joku ulkopuolinen asia pakottaisi. Käyn silloin kun tuntuu siltä. Tänään tuntui siltä, että halusin viettää hetken siellä. Oli vaikea uskoa, että siitä on vasta vuosi, kun saimme tiedon Petjan tulosta ja käyn jo haudalla. Jotenkin niin epäreilua. Mutta olen äiti ja hoidan äitiyttäni tavalla, joka minulle on suotu.

Julkaisin aiemmin viikolla tekstin, jonka löysin netistä. Petjalla oli tehtävä ja hän sai aikaiseksi asioita, joita kukaan muu ei pysty tekemään. Olen äiti. Sitä ei kukaan voi viedä minulta pois.

maanantai 15. maaliskuuta 2010

Hän viipyi vain hetken

Taatusti hän kuulee.
Hän katselee sinua varmasti kaiken aikaa.
Ehkä hän on nyt onnellinen, ehkä joidenkuiden ei ole tarkoituskaan jäädä meidän elämäämme pysyvästi.
Ehkä jotkut ovat vain ohikulkijoita, vain läpikulkumatkalla.
Ehkä he täyttävät tehtävänsä nopeammin kuin muut.
Heidän ei tarvitse vitkutella täällä sataa vuotta saadakseen kaiken kuntoon.
He hoitavat hommansa tosi nopeasti.
Jotkut vain ikään kuin käväisevät elämässämme antamassa meille jotakin, tuovat lahjan tai opettavat meille jotakin tärkeää, ja se on heidän tehtävänsä meidän elämässämme.
Hän opetti sinulle varmasti jotakin.
Ehkä hän opetti sinua rakastamaan, antamaan ja välittämään.
Se oli hänen lahjansa sinulle.
Hän opetti sinulle paljon, ja sitten hän lähti.
Ehkä hänen ei yksinkertaisesti tarvinnut viipyä pitempään.
Hän antoi sinulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa, mutta häneltä saamasi lahjan sinä saat pitää ikuisesti.
-M.K-

Löysin tämän tekstin netistä ja halusin jakaa sen kanssanne. Petjaa on kova ikävä.

maanantai 8. maaliskuuta 2010

Oman kehon hallinta

Raskaus muuttaa kehoa. Sisäisesti ja ulkoisesti. Jää merkkejä, joita ei ole ihmisillä, jotka eivät ole olleet raskaana. Aiemmin pidin kehoani aina vähän heikkona, aina viallisena. Tai ainakin sellaisena, jossa oli aina jotakin parannettavaa. Katsoin muiden vartaloita, joitakin ihaillen, joissakin nähden erilaisia puolia, joita en kaivannut. Usein pyrin siihen ”unelmaani”, ainakin silloin kun oli kuntokuuri päällä. Olen aina tarkkaillut syömistäni. En koskaan sairaalloisesti, mutta miettien mitä ruoka sisältää. Ja kuinka paljon päivässä voi syödä, itseäni ajatellen.

Raskausaikana ollessani kaupassa tajusin, että ensimmäistä kertaa elämässäni en miettinyt mitä voin syödä. Oli aika, jolloin ravintoa piti nauttia säännöllisesti ja enemmän kuin aiemmin. Moni kokee raskausravinnon ahdistavaksi, kun pitää koko ajan miettiä niitä ravintoaineita, joita ei saisi syödä. Itselleni niiden välttely oli lisä allergioiden listaan ja voisin sanoa, että aika normaalia ruokaa sai syödä. Yksi ilta tosin jäi mieleen. Tuolloin juhlimme Rodoksella kreikkalaista pääsiäistä perinteisin menoin. Iltaan kuului sisäelinkeitto ja viiniä. Siinä sai hieman selitellä, varsinkin kun 15 hengen seurueesta vain yksi tiesi raskaudesta, ja hän ei ollut illan emäntä. Todella kiusallista ja tunsin loukkaavani emäntää valikoivalla ravintotottumuksillani. Vaikka kyse oli niinkin luonnollisesta asiasta kuin raskaus.

Raskaus jättää jälkensä naisen vartaloon, oli kyse kenestä tahansa. Äidillinen masu, leventynyt lantio… kaikki synnyttäneet tietävät tunteen. Toisaalta vihaan ylimääräisiä kilojani, kireitä housuja ja liian lyhyeltä tuntuvia paitoja. Mutta ne eivät ole syntyneet laiskuudestani, mutta ne eivät myöskään ole lähteneet ahkeruudellani. Se mikä on puuttunut viime kuukausien aikana.

Toisaalta ihailen äitejä, jotka kuntoilevat itsensä normaalimittoihin heti synnytyksen jälkeen. Toisaalta kummastelen, että miksi? Uusin ”kuntoileva äiti”, joka on vienyt tilanteen ääripäähän, on Jutta Gustafsberg. Muistattehan edesmenneen ternimaitokapselisankarin Petteri Jussilan, joka meni naimisiin Jutan kanssa. Tragediaa elämä täynnä, paljon lööppejä ja nyt on päädytty tilanteeseen, missä 36-vuotias treenattu keho on mieletön. Jos ihailee sellaisesta. Todiste siitä, että kovalla työllä voi päästä unelmiinsa.

Ajatukseni tämän kaiken takana on se, että ajatukseni kehosta on muuttunut. Olen ehkä armollisempi, ymmärtäväisempi ihmiskehoa kohtaan. Näen selkeämmin sen sisäisen kauneuden, enkä ihannoi urheilullista mallivartaloa enää niinkään voimakkaasti.

torstai 25. helmikuuta 2010

Kulttuuria

Eilen olin pitkästä aikaa oopperassa. Mahdanko käyneeni siellä lauludebyyttini jälkeen… tämä tapahtui siis vuonna 2001 kun lukiomme ylioppilaat lakitettiin oopperan lämpiössä. Pieniä kauniita etuja siitä, että kävi kaupungissa koulun. Silloin kajautettiin yhteislauluna ainakin Gaudeamus Igitur ja kai siellä Suvivirsikin soi.

Mutta oopperassa siis. Synttärilahjarahoilla ostin meille liput ja ainoana vaihtoehtona oli tietenkin Mozartin Don Giovanni. Ei sen takia, että moni on sanonut sen olevan kaikkien aikojen merkittävin ooppera, vaan sen takia, kun itävaltalainen säveltäjä on seikkailut elämässämme koko viime kesän. Illan tulos oli: hieno kokemus ja hieman unta. Ihan uskomatonta kun laitetaan pitkän päivän päätteeksi reiluksi kolmeksi tunniksi lämpimään hämärään tilaan istumaan. Tulos on tuo. Kauniita aarioita, voisin kutsua jopa unelmoitavin hienoiksi. Tiedättehän tuon tunteen, kun alkaa väsyttämään niin paljon, että silmät ei pysy auki? No tunne on aika autuas, kun nukahtaa, kunhan ei tipu tuolilta. Se ei olisi kovinkaan kohteliasta.

Kaiken kaikkiaan ooppera oli hieno kokemus: upeita asuja, mielenkiintoiset lavasteet, kaunista musiikkia ja laulua. Mutta voiko julkisesti todeta, että ei pidä oopperasta musiikkina. Tai siis, onhan se kaunista, mutta ei niin, että jaksaisin kuunnella kolmea tuntia. Kai joku voisi todeta, että ei pidä rock-musiikista niin paljoa, että menisi kuuntelemaan konsertillista ko. musiikkia. Ja ymmärtäisin mielipiteen, vaikka en olekaan samaa mieltä.

Ooppera on nyt koettu. Uskon, että annan vielä useaan kertaan taidemuodolle mahdollisuuden. Seuraavalla kerralla voisin mennä katselemaan balettia. Siitäkin on jo aikaa, kun sellaista on nähnyt. Kevään kulttuurielämyksiä odotellessa.

maanantai 22. helmikuuta 2010

Elämän uusia asioita

Äitiysloman loppu ja mahdollinen työ tai työttömyys. Paljon on taas tullut koettua lyhyessä ajassa. Mutta aloitetaan siitä mikä on oikeastaan jo loppu. Se on se, mitä olen kauan ”pelännyt”. Äitiysvapaani loppui virallisesti perjantaina. Nyt se on ohi. Nyt minun pitäisi olla valmis aloittamaan työt ja olla henkisesti tarpeeksi vahva, vaikka olen menettänyt pienen enkelipoikamme. Jännä ajatella, että siihen on asetettu aikataulu. Toisaalta on helpompi käsitellä asioita kun joku ulkopuolinen asettaa kehykset. Tiedän, että minun olisi parempi olla työllistettynä. Aamuisin olisi helpompi motivoitua uuteen päivään. Nyt herään ja ajatuksena on se, että mitäköhän sitä tänäkin päivänä tekisi. Vapaasta ei osaa nauttia niin kuin se olisi lomaa tai ansaittua vapaa-aikaa. Tietenkin on ollut ihanaa, kun on saanut antaa aikaa itselleen ja käsitellä asioita. Uskon, että olen tasapainoisempi, kun olisin ollut ilman tätä vapaata aikaa. En uskoisi, että olisin koskaan sanonut tätä ääneen, ”olisi niin ihanaa päästä töihin”.

Töiden haku on ollut yllättävän tuskaista. Ja aika tuloksetonta. Uskon, että hakijoita on monia, mutta miksi en erotu heistä. Se ihmetyttää välillä. Ehkä koulutukseni on tuntematon. Ja työkokemukseni vähäinen. Sen huomasin tänään kun kävin työkkärissä. Hakemassa sitä tärkeää lausuntoa, jotta tästäkin vapaasta saisi jotakin tukea. Siis rahallista. Työvoimatoimiston täti ei löytänyt koneelta tutkintoni nimikettä. Onkohan se niin, että muita terveystieteiden maistereita ei ole työttömänä?!? Ihanaa, kun maassamme koulutetaan kuitenkin meikäläisiä satoja ja työttömänä meille ei järjestelmässä löydetä paikkaa. Viimeksi kun kävin ko. paikassa, ehdottivat ammattinimikkeekseni terveystarkastajaa, kun nimike piti saada tiedostoon. Totesin, että ei kaikilla akateemisesti koulutetuilla voi olla ammattinimikettä eikä varsinkaan sellaista, johon en ole pätevä. Kai nimeäisin jo hakuvaiheessa itseni terveystarkastajaksi, jos minulla olisi siihen edes hieman pätevyyttä. Ymmärrän, että koulutus on uusi, eihän meitä ole koulutettu kun vasta reilut parikymmentä vuotta. Heh.

Nyt kohti uusia haasteita. Ja uutta elämää. Onneksi perusasiat elämässä on kunnossa, että voi rakentaa siihen päälle tukevasti uusia asioita. Nautin auringon säteistä ja jokaisesta edistysaskeleesta tässä elämässä.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Kauniita talvipäiviä

Ulkona on mitä kaunein talvisää. Olen kyllä talvi-ihminen. Se taitanee johtua tammikuisista synttäreistä. Voi kuinka ihana aika vuodesta. Kun muut päivittelevät kylmyyttä, itse lisään kerroksen vaatteita lisää ja lähden ulos. Vaikka en mikään eräihminen olekaan, on talvi silti ihanaa aikaa.

Kun juuri kävelin kaupasta kotiin, oli reppu ja kassi täynnä ostoksia, mietin, kuinka samanlaista tämä on kun Itävallassa edellistalvena. Samat vaatteet päällä taivalsin sielläkin pienen Flachaun kylän raittia pitkin, reppu selässä, ruokakaupasta tietenkin tulossa. Tunne oli tänään aika samanlainen, paitsi vuoret tietenkin puuttuivat ympäriltä, mutta täällä on meri. Kaksi elementtiä, jotka ovat minulle tärkeitä. Jos toinen on, toinen usein puuttuu. Tai ainakin näin on kahden minulle tärkeän maan kohdalla: Itävalta ja Suomi. Jostakin on luovuttava, että saa jotakin toista.

Eläminen pienessä Alppikylässä oli ollut pitkään unelmani ja niin kuin olen aiemmin jo maininnut, sain toteutettua sen kahdesti. Ensin talvella ja sitten kesällä. Kumpikin kokemus vastasi juuri sitä kuvitelmaa, joka minulla oli siitä mielessä. Yhteisöllisyys, helposti hallittava kokonaisuus ja siihen kun vielä lisätään mausteeksi itävaltalainen kohteliaisuus, on resepti kohdallaan. Oli vaikea olla hymyilemättä. Ihmettelen usein, miten minunlainen kaupunkilaistyttö on voinut ihastua kyläasumiseen. Kai se on veressä saatu perimä vanhempieni Keski-Euroopan matkoista. Ja lasketteluharrastuksesta, johon minut on totutettu jo pienestä pitäen. Kyllä kai tytön voi laittaa suksille kun oppii kävelemään…

Eilen tuli kuusi kuukautta siitä päivästä kun tein viimeisimmän työpäiväni. Paikkana Itävalta ja paikkana Innsbruckin lentokenttä. Ei siitä päivästä voi olla jo puolta vuotta… toisaalta onhan tässä ehtinyt tapahtua aika monta asiaa. Kesä Itävallassa oli hieno kokemus ja kiitos loistavien työkavereiden, oli se vielä hienompi. Tosin odotan kyllä ensi kesää Suomessa, kun pääsee tekemään niitä asioita, jotka jäivät viime vuodelta väliin. Heräämään lauantaiaamuisin mökiltä ja juomalla aamukahvi terassilla. Tai viettämällä kesäiltoja ystävien seurassa puistoissa, meren hiomilla ratakallioilla, tai omalla parvekkeella. Yöttömät yöt, aurinkoiset päivät. Ystäviä, sukulaisia, Helsinkiä, Suomenmaata… kaikkea sitä odotan. Kyllä sitä saa kai kesääkin odottaa, vaikka olenkin perustalta se talvi-ihminen.

torstai 28. tammikuuta 2010

Jatkoa rakkaustarinalle

Kirjoitin 26.11. tarinaa vuosisadan rakkaustarinasta. Lupasin kertoa jatkoa tarinalle, kun vuosi tarinalle täyttyisi. Parempi nimitys tarinalle tosin olisi vuosikymmenen rakkaustarina, koska sitähän se ensimmäinen vuosi oli. Alkoi vuosikymmenen viimeisen vuoden kynnyksellä ja vuosi tuli täyteen kun siirryttiin seuraavalle vuosikymmenelle. Mutta tarina ei ole ohi. Se jatkuu ja kuka tietää, milloin se loppuu. En edes halua, eikä minun tarvitsekaan miettiä sitä. Niin onnellinen olen. Tai niin onnellisia me olemme.

Tarinaa olette saaneet seurata muun ohella näissä kirjoituksissa ja myös osa Facebookissa. Ne, jotka olette tunteneet rakkauden tunteen, tiedätte mistä puhun. Ei ole sanoja, joilla sitä voisi kuvata. Se on tunne. Ei sitä voi sanoiksi pukea. Jos joku kysyisi, että miltä suru tuntuu, en kykenisi kuvailemaan sitäkään. Mutta on tilanteita, jotka kuvastavat tunteita.

Yksinäisyys. Meistä jokainen on lähtökohdallisesti elämässään yksin. Koska ihminen on mielestäni luonnostaan laumaeläin, pyrimme kuulumaan johonkin yhteisöön: perheeseen, harrasteryhmään, työyhteisöön, uskonlahkoon, parisuhteeseen. Yhteisöjä on yhtä monta erilaista kun on yksilöä. Mutta elämässä saattaa tulla tilanne, jolloin ihminen on ”väliinputoaja”, yleensä ympäristön vaikutteista johtuen, eikä tuolloin kuulu mihinkään yhteisöön. On rankkaa huomata, että ei kuulu mihinkään. Vaikka olisi ihmisiä ympärillään, voi olla että tuntee itsensä yksinäiseksi. Tunne, jota ei voi selittää. Silloin ei auta, jos joku kannustaa ottamaan itseään niskasta kiinni.

Olen onnekas, olen etuoikeutettu, kun minun ei tarvitse tuntea yksinäisyyttä. Rakkaus tunteena tuo mukanaan tunteen siitä, että kuuluu johonkin. En tarkoita, että pitää olla rakastunut, jotta ei ole yksinäinen. Rakkauteen yleensä kuuluu yhteisöllisyys ja tunne siitä että kuuluu edellä puhumaani yhteisöön.

Matkamme ensimmäinen vuosi on ollut vuoristorataa. Välillä vuoristossa, välillä radalla. Matkaa on tehty pitkästi (ei pitkästyttävästi), mutta pitää myöntää, että viimeiset kolme kuukautta omassa yhteisessä kodissa on ollut mukavia. Asettuminen aloilleen on ollut sitä mitä kaipasimme. Toki ikävä vuoria on kova. Mutta yhdessä ikävöiminen on mukavampaa kuin yksin. Alppilajien kisoja on ihana jännittää yhdessä, kun voi ihastella samalla ympäröiviä vuoria.

Kolme kuukautta on kulunut siitä kun enkelipoikamme kävi tässä maailmassa. Kynttilä pöydällä kuvastaa sitä elämää, jonka Petja eli. Ja joka jatkuu sydämissämme, muistoissamme. Kokemuksemme kääntyy voimaksi vielä joku päivä. Uskon sen.

Matkamme jatkuu. Talvinen Helsinki on tuonut elämään kaikenlaista uutta, josta enemmän seuraavalla kerralla. Nyt puen untuvatakkini päälle ja lähden viettämään päivää ystävän luokse. Tarina jatkukoon toisena päivänä…  mutta sen lupaan, että tämä tarina on tosi.

lauantai 2. tammikuuta 2010

Vuosi 2009

Vuosi, jonka tulen muistamaan. Ne asiat, mitkä tänä vuonna eivät tapahtuneet, ovat vähäisiä. Voisin kutsua mennyttä vuotta ”Tapahtumien vuodeksi”. Kaikesta tästä on tullut kirjoitettua tänä vuonna, mutta tässä tiivistettynä merkittäviä hetkiä: 

Tammikuu
* Elämää Flachaussa. Hiihto-oppaan unelma täyttyi ja sinkkuelämäni päätös. Vaikka eihän sitä tietenkään asiakkaille kerrottu. Miesasiakkaille on tärkeää, että naisopas on ”tavoiteltavissa” ja ei eihän lomaunelmaa voi murtaa heti alusta lähtien. Kai joku tilanteen arvasi, mutta me emme ainakaan myöntäneet asiaa.
* Äidin hautajaiset. Kaunis tilaisuus, voimaannuttava, jos sanaa voi käyttää tuonlaisesta tilaisuudesta.
* Syntymäpäivät. Uusi ikäni vaihtui mukavassa herraseurassa illastaessa.

Helmikuu
* Elämä jatkui Flachaussa. Pieni alppikylä valloitti minut tunnelmallaan. Alpit painuivat muistikuviin paremmin ja paremmin. Takametsät tuli koluttua lumen tuiskutessa vuorenrinteitä vasten. After ski tuli tutuksi ja alpeilla olleet tietävät mitä tarkoitan Lassolla ja Fliegerillä…

Maaliskuu
* Vieraita Flachaussa. Perhettä oli käymässä ja olipa mukava laskea maailman cupin rinnettä takaperin 4v. kummipojan kanssa. Vitsikkäitä hetkiä!
* Kausi Flachaussa päättyi. Hieno kokemus sai arvoisensa päätöksen kun vietimme ihanan loman St. Antonissa laskiessa vielä kauden viimeiset neljä päivää. Suomessa vietimme vielä menevän viikonlopun Himoksen after skissä – tosin itse taisin olla muissa ajatuksissa.
* Vuoden uutisvuoto alkoi, kun raskaustesti näytti plussaa. Ensimmäisen 5 sekuntin ihmetyksen jälkeen uutiset muuttuivat onnellisiksi. Uskomatonta, mutta totta. Sieltä se Jarkko alkoi tehdä tuloaan.

Huhtikuu
* Kuukausi vierähti Kreikan Rodoksella turistien ja mainioiden kollegoiden, sekä omien ajatusten kanssa. Upeita historiallisia maisemia, aurinkoa ja maukasta ruokaa. Ja paljon suomalaisia turisteja.

Toukokuu - elokuu
* Ensin kouluttautumista Suomessa ja sitten kohti Itävallan kesää. Laukut oli pakattu taas ja tällä kertaa sisällössä oli kaikkien kausien kirjo: oli talvisia lämpökerrastoja ja hanskoja sekä kesäisiä hameita. Kesä oli ihanaa aikaa. Masu pyöristyi, junat kulkivat väliä Seefeld-Zell am See, vaelluskilometrejä tuli useita ja Saksassa vierailin useaan otteeseen.
* Heinäkuun alussa vastasin ”kyllä” tärkeään kysymykseen Achenseen kauniissa alppimaisemissa ja siitä eteenpäin seuraavat 12 viikkoa meni häitä suunnitellessa. Salzburgissa oleva nettikahvila toimi suunnittelutoimistona perjantaisin, muuten asiat hoidettiin työasioiden lomassa. Kaunis mekko löytyi Mittenwaldin kaupasta hyvän ystävän avulla ja olin valmis olemaan morsian – vaikkakin aika pyöreä masuinen sellainen.
* Elokuussa hankimme auton ja hurautimme kesäkauden päätteeksi kotiin Suomeen vieraillen ensin Stuttgartissa. Autossa oli matkalaukkujen lisäksi 9 laatikkoa viiniä häitä varten ja paljon muistoja.

Syyskuu
* Suomi, oi ihana kotimaa. Asutimme pientä yksiötäni ja järjestelimme häitä. Mökillä tuli käytyä parina viikonloppuna. Kaunis syksyinen sää kruunasi hääpäivämme 26.9. Päivä, jota voi muistella vain hymyillen. Heinolan kaunis ympäristö, uskomattoman ihanat vieraat ja kaunis sekä komea kaaso ja bestman tekivät päivästämme ikimuistoisen. Nahkahousut ja dirndl olivat oikein hienot juhla-asut!

Lokakuu
* Läpi repaleisen lokakuun… kuukausi häiden jälkeen alkoi tapahtua. 3,5 viikkoa etuajassa. Pieni poikamme Petja Tuisku Hermann syntyi kiireisellä sektiolla ja nukkui seuraavana päivänä pois äitinsä ja isänsä sylissä. Meitä otettiin jotakin meidän omaa pois. Niin epäreilua. Mutta siinä hetkessä opin, että kaikella tässä elämässä on tarkoitus ja kaikilla meillä on tehtävämme. Luulisin, että pienen enkelipoikamme tehtävänä oli tuoda isä ja äiti yhteen ja luoda meille yhteisen elämän perusta. Ja tehdä meistä perhe.

Marraskuu
* Muutto uuteen kotiin. Kaunis aniliininpunainen seinä ja uudet verhot. Meidän ensimmäinen yhteinen koti, jossa on minun ja sinun tavaroita ja yhteisiä tavaroita. Nuoren parin city-koti.
* Jotta elämä ei olisi yllätyksetöntä, rakas enoni nukkui pois syövän uuvuttamana kuukausi pienen poikamme perään. Nyt Petjalla oli taivaassa sekä mami, että iso-eno Ilkka.
* Erittäin kaunista poikamme muistotilaisuutta vietimme kuun lopulla Hietaniemen kappelissa. Kahdet hautajaiset samana vuonna, kaksi läheisintä, jota voi menettää. Muista läheisistä toivon saavani pitää kiinni paljon pidempään. Siunaustilaisuudessa kauniit sanat, kukat ja rakkaat ihmiset saattelivat Petjan ikuisella matkalleen Taivaan Isän luokse. Ikävä on suunnaton.

Joulukuu
* Aika juhlan. Valon juhlan. Joulua vietimme pitkällä kaavalla käyden muutamassa konsertissa, illallistaen meille tärkeiden ihmisten kanssa ja lopulta viettäen jouluaattoa perheeni kanssa. Joulun piti olla raskasta aikaa, mutta selviydyimme siitä hyvin. Ehkä ajatus tulevasta lomasta auttoi. Loma Alpeilla oli edessä vuoden viimeisellä viikolla. Palasimme sinne, missä kaikki sai alkunsa. Haimme voimia kauniista vuoristosta, raatelimme jalkamme kipeiksi suksilla ja venytimme mahalaukkua puolihoidon illallisilla hotellissa. Ihana loma, jonka ansiosta vuosi sai arvoisensa päätöksen!

Tämän kaiken lisäksi vietin lukuisia ihania hetkiä rakkaani, perheemme ja ystäviemme kanssa. Ja varmasti oli tapahtumia, joita ei tässä kirjoituksessa mainita. Kun tiedät sellaisen olevan, usko sen olleen minulle yhtä tärkeä kun sinulle. Vuoden aikana myös useat tervehdykset ulkomailla asuvilta ystäviltä ovat lämmittäneet mieltäni erittäin paljon!