Puoli vuotta

Siitä kaikesta on nyt puolivuotta. Siitä kun meidän pieni Petja-poika syntyi. Muistan sen kuin eilisen, vaikka välillä mietin, onko kaikki tapahtunut totta vai pelkkää unta. Niin epätodelliselta se silloin tuntui ja tuntuu yhä vieläkin.
Puolivuotta on pitkä aika. Tapahtuneesta uskaltaa puhua eri lailla, sekä minä, että muut minulle. Toisaalta moni uskoo, että siitä ei tarvitse enää puhua, kun akuutti suruaika on heidän mielestään ohi. Mutta taas toisaalta he, jotka asian ovat ottaneet puheeksi, ovat rohkeammin kysyneet aiheesta. Olen saattanut mainita aiemminkin, että mielestäni minulla on oikeus puhua omasta lapsestani ja hänen syntymästä yhtä lailla kun kenelläkään muulla äidillä on. Mutta tilannetajua se kyllä vaatii. Sellainen tunnelmantappaja on aiheen esille ottaminen. Viimeksi shokeerasin työterveyshoitajan. Töissä olen asian työhaastattelun jälkeen kertomatta. Ei se ole salaisuus, mutta olen ajatellut säästäväni ihmisiä olemalla kertomatta koko totuutta.

Luin ensimmäisen kokonaisen teoksen aiheesta nimeltään Surun vuosi. Sen on kirjoittanut Hilkka Olkinuora ja kuvittanut Jaakko Vuorenmaa tunnelmallisilla kuvillaan. Kirja on täynnä pienen poikansa menettäneen äidin ajatuksenjuoksua, mutta siitä oli helppo tunnistaa tuttuja tunnelmia. Uskon, että tulen palaamaan tuon kirjan pariin vielä useaan otteeseen. Jollain tavalla on hyvä tietää, että joku muukin tuntee niin kuin minä.

Eilen käveltiin taas hautausmaalla ja Petjan haudalla. Se on niin kaunis paikka, siellä havupuiden alla oleva lehto. Se on paikka, missä on aina rauhallista ja rauha maassa, vaikka ympärillä olisi kuka tahansa lenkkeilijä. Siellä on hyvä käydä, rauhoittua ja sytyttää se kynttilä. Ja ihana, että siellä on käynyt muutkin kuin me vanhemmat. Jos haluat, niin otan mielelläni sinut mukaasi iltakävelylleni hautausmaalle. Erikoinen kutsu, mutta se on kovin luonnollinen paikka. Ja ei Hietaniemi turhaan kanna mainetta Suomen kauneimpana hautausmaana.

Sekavaa ajatuksenjuoksua, niin kuin Hilkalla kirjassaan. Ajatukset puuroutuvat päässä, niitä on vaikea saada kirjoitetuksi. Ainakaan niin, että joku niistä saisi jotakin selvyyttä. Mutta yksi asia on selvää, vaikka Petjan syntymästä on kulunut jo puoli vuotta, on vaikea olla ajattelematta pientä poikaa päivittäin. Hänellä on erityinen paikka meidän sydämissämme.

Kevät tulee

Ihanat tuparit takana. On hyvä pitää tuparit siinä vaiheessa, kun on asuttu asunnossa jo 6kk ja seuraava koti on hankittu. Muutto sinne (toivottavasti) seuraavan 6kk aikana. Puolivälituparit. Uusi termi tälle juhlalle. Oli ihana nähdä hyviä ystäviä ja uusia tuttavuuksia. Omat koti saa tällaisten kekkereiden jälkeen ihan uuden merkityksen ja arvon, kun ulkopuoliset ”arvioivat” sitä ääneen. Muistuu taas mieleen, miksi tämä oma koti on aika ihana. Ei tästä malttais luopua, mutta kaikki hyvä kestää aikansa.

Nyt parvekekausi on korkattu ja sitä koristaa uudet kauniit kukkaset. En ole koskaan elämässäni hankkinut omaan kotiini parvekekukkia ja ystävät pelastivat tälläkin kerralla: ei tarvitse tänäkään vuonna tehdä sitä. Tosin se taitanee riippua viherpeukalostani. Voi olla, että pitää salaa käydä täydentämässä kukkatarhaani kesän aikana.

Kaksi nykyistä teekkaria toivat meille wappulaatikon. Sieltä löytyy kaikki se, mitä ko. juhlana tarvitsee. Ihana survival kit, joka tulee kyllä käyttöön!

Mutta kaikkea ihanaa tuli ja tärkeintä oli nähdä hyviä ystäviä. Oli mukava juoruilla kevään tulosta ja tulevasta kesästä. Ja aavistan jo nyt, että kesästä tulee hieno. Erilainen kun edellisestä, mutta hieno silti. Läheisiä ihmisiä, hyviä hetkiä, auringon säteitä, pitkiä iltoja ja naurua. Sitä odotellessa. Ihanaa, että kevät tulee.