Unelmia tulevaisuudesta menneisyydestä

Kymmenen vuotta sitten kiersin autolla ympäri Espoota ja nostin maljan ystävien valkolakeille. Aurinko paistoi, tunnelma oli sanoinkuvaamaton. Vaikka tiesinkin, että itse kuluttaisin koulunpenkkejä vielä vuoden. Sama kirous kun muillakin maailmalla vuoden viettäneillä. Lukio kestäisi neljä vuotta, eikä sille mahtanut mitään. Mutta se oli sen arvoista.

Vuosi meni aika nopeasti – suurin osa siitä kului kirjastossa. Lakkiaisaamu aloitettiin kotona järjestelyillä minkä jälkeen perheen naiset siirtyivät kampaajalle kaunistautumaan. Muistan vieläkin kuinka onnellinen olin. Puin päälleni Amerikasta tuodun mekon ja olin päivänsankari. Yhdessä muiden 90 valkolakitettavien kanssa. Kummitätini sanoja lainaten ”kerran elämässään vaan pääsee laulamaan Ooperaan”. Oopperan lämpiössä kuultiin puheita, jaettiin stipendejä, kuultiin lisää puheita ja lopuksi saatiin todistukset, lakit ja ruusu.

Iltapäivän juhlia juhlittiin kotipihallamme. Kaunis vihreä nurmi, kukkivat pensaat ja iloinen mieli – mitä parempaa sitä voisikaan toivoa päivältään. Päivän akana vieraita kävi lähes sata, mikä teki päivästä erityisen! Ylioppilasjuhlissa tunnelma on kohdallaan. Sankari on juuri käynyt koulun loppuun, uusi elämä edessä ja elämä on täynnä pelkkiä unelmia.

Istuin tänään kauppareissun päätteeksi syömässä jätskiä torin laidalla, kun uusia ylioppilaita valui valkolakkeineen ulos koulurakennuksesta. Tämä toi mieleeni oman päiväni, josta on kulunut jo kunnialliset 9 vuotta. Yritin miettiä, mitkä olivat ne unelmat minulla; minkälaisia ajatuksia minun päässäni vilisi tuolloin. Uskon ja tiedänkin, että moni niistä on toteutunut. Juuri niin kuin silloin ajattelin. Mutta taas toisaalta tiedän, että kaikki ei ole mennyt niin kuin piti. Elämästäni on lähtenyt ihmisiä, joista olisin halunnut pitää kaksinkäsin kiinni. Mutta heidän ”tilalleen” on tullut uusia, hekin kovin rakkaita. Elämää kun ei voi suunnitella etukäteen, mutta unelmoida pitää. Unelmoida tulevaisuudesta, huomisesta ja tästä päivästä. Unelmat pitävät meidän liikkeessä ja siinä ajatuksessa, että elämä on hyvä paikka olla.

Matkalla

Työmatkoja pitää vaihdella. Siis tapaa, miten pääsee kotiovelta työpaikan ovelle. Reittiä, matkustusvälinettä, ajankohtaa. Se on hienous Helsingissä, se on mahdollista. Aamuisin tulee sorruttua liian usein helpoimpaan ja nopeimpaan. Vaikka kyllähän ne työt siellä odottaisivat. Minulle tuo vaihtoehto on metro. Kävely metroasemalle kestää alle 10 minuuttia ja siihen saa yleensä siipasta seuraa. Metromatka on 9 minuuttia ja kävely asemalta töihin 5 minuuttia. Tehokasta, jokainen askel suunniteltu. Ei turhia mutkia matkassa.

Illalla töistä kotiutuessani usein vaihtelen kulkuvälinettä. Raitiovaunu tuo matkaan eloa. Näkee mitä maan päällä tapahtuu ja kaupungin katujen vilskeen. Raitiovaunulla pääsee ihan saman matkan kuin metrollakin, mutta vaan hieman hitaammin. Tosin se on sen arvoista. Ikkunasta ihailu tuo mieleen ulkomailla kiertoajelut uudessa kaupungissa. Omaa kotikaupunkiakin voi katsoa uusin silmin, jos haluaa. Ajelu läpi kaupungin on sitä omaa aikaa – aikaa jolloin päästä tyhjentyy työajatukset ja tilalle siirtyy ajatukset vapaa-ajasta ja muusta elämästä kuin työstä. Näitä ajatuksia pitää olla, jotta elämän tasapaino ei nojaudu liikaa siihen mitä tekee ansaitakseen elannon. Elämän täytyy sisältää ajatuksia siitä mikä tekee elämästä elämisen arvoisen.

Kesän tullen kaupungin kadut ovat täyttyneet. Kuka istuu aurinkoisella terassilla, kuka työntää lastenvaunuja. On miehiä, lapsia, naisia. Erilaisia ihmisiä - heitä yhdistää sama yhteinen kaupunki. Helsingissä on paljon asioita, joita ei muualta löydy. Parempi paikka tämä ei ole, mutta ainutlaatuinen.

Kruunaan usein raitiovaunumatkani hyppäämällä pois kyydistä muutamaa pysäkkiä aiemmin kuin kotipysäkki ja teen kävelyretken hautausmaalle. Hiljaisuus, meren muodostama kaunis näkymä ja erityinen tunnelma rauhoittaa. Katselen vanhoja hautoja ja niitä uudempia ja mietin niitä useita tarinoita, joita kaikkiin niihin ihmisiin kuuluu. Hienoja hetkiä elämässä, vaikeita haastavia kokemuksia. Niitä kaikkia asioita, jotka ovat muodostaneet heidän elämänsä. Heidän kokonaisen elämänsä. Päädyn aina lopuksi meidän Petjan Kuusilehtoon. Siellä olen paikassa, jossa on hyvä olla. Nyt kun lehdon muistopaasiin on saatu kiinnitetyksi muistolaatta, on paikasta tullut oma. Vaikka onhan siellä kymmeniä muitakin nimiä. Mutta se on silti oma, ihan niin kuin asunto kerrostalossa. Jokaisella meillä on oma paikkamme talossa, vaikka emme sitä kokonaan omistakaan. Petja on siellä muiden kanssa. Vuoden päästä varmaankin osaan muiden muistolaattoihin kirjoitetut nimet. Ihan niin kuin oikeassa elämässä.

Joku voi ajatella, että onpa ”hullu tyttö” kun kirjoittelee tällaisista asioista. Mutta nämä asiat ovat juuri osa sitä kokonaisuutta, jotka tekevät minun elämästäni elämisen arvoisen. Olenhan myös se, joka lukee lehdestä tarkimpaan kuolinilmoitukset. Hullu tyttö, mutta ylpeä siitä.