Surun ja muutoksen viikko

Nyt on alkanut viikko, joka tulee olemaan raskas, henkisesti ja fyysisesti. Muutto painaa lauantaina päälle. Koti näyttää vielä kevyeltä kaaokselta, vaikka TOSI paljon on saatu aikaan. Se helpottaa, kun katsoo kuvia remontin alkuvaiheista. Silloin tajuaa, että omilla käsillään on saatu paljoa aikaan. Vielä pitäisi asennella osa keittiötä, listoitukset ja muutama muu juttu. Mutta kyllä kaikki aikanaan valmistuu.

Viime vuonna tähän aikaan vitsailtiin siitä, että huomenna tulee ensimmäinen kuukausi naimissa täyteen. Ensimmäistä "hääpäivää" mietittiin. Ja uskottiin onneen, joka elämässä oli tarkoituksena.

Kaikki muuttui yhdessä hetkessä, yhdessä päivässä. Päivässä, jota ei voi kuvitellakaan. Pelkkä ajatuskin itkettää nyt. Onnen kyyneleitä ihanasta pienestä pojastamme, taas toisaalta surun kyyneleitä menetyksestä. Siitä ihmetyksestä, että niin pienen pojan tarinan piti olla niin lyhyt. Että hän kävi meitä tarvehtimässä, olemassa ja tekemässä elämästämme suuremmoisen. Petjan matka jatkui, meidän pysähtyi.

Anna-Mari Kaskisen runot ovat tulleet tutuiksi menneen vuoden aikana ja hänen seuraava tekstinsä kuvaa tunnetta, jonka voimalla olen elänyt niinä heikkoina hetkinä:
"Kun luulemme olevamme yksin,
ovat luonamme ne,
joita olemme rakastaneet."

Ajatuksia viikosta varmasti myös myöhemminkin tällä viikolla.

Kiitosta ja rauhoittumista

Torstaina töissä tuli tunne, että nyt kaikki ei ole hyvin. Hytisin, heikotti, eikä ruoka maistunut. Tiesin olevani kipeä. Kuumetta. Ei muuta. Yllätyin mittarin näyttämästä lukemasta. Istuin pöytäni ääressä ja tajusin, että en voi tehdä mitään. Kiire loppui siihen. Istuin ja tajusin kuinka rauha tuli mieleeni. Tiesin, että nyt oli aika lähteä. Suljin koneeni ja lähdin. Ei ollut sellaista asiaa, jota olisi vielä pitänyt suorittaa. Tärkeintä oli se, että pääsisin kotiin lämpimän peiton alle teekuppi kädessä.

Meidän keho on ihmeellinen asia. Asia, jonka monimuotoisuutta ihailen aina kun se yllättää. Kun pitää jaksaa tehdä, löytyy jostain ihmeellistä ylimääräistä energiaa. Sitä jaksaa valvoa vaikka koko yön, jos on ehdoton pakko. Sitä jaksaa nukkua 15 tuntia putkeen, jos siihen on mahdollisuus. Ja kun on liikaa elämässä, keho kertoo sen. Nostaa kuumeen ja pakottaa hidastamaan tahtia. Viimeksi samanlainen tilanne oli pari päivää ennen äitienpäivää toukokuussa. Olin aloittanut uudessa työpaikassa, kaikki oli uutta. Edellä mainittu juhlapäivä jyskytti taustalla koko ajan. Se, että olin edellisenä vuonna sekä haudannut oman äitini, että minusta oli tullut pienen enkelipojan äiti, tekivät päivästä jotenkin mahdottoman hankalan. Tai ainakin siltä se tuntui edeltävällä viikolla. Inhotti jo etukäteen se, että miten tuollainen päivä pitäisi viettää. Onneksi keho vastasi huutooni, nostatti kuumeen ja pakotti minut sängyn pohjalle tuoksi päiväksi. Olin vain, enkä tehnyt mitään.

Viimeiset viikot töissä ja remontissa on olleet hektisiä. Paljon iltajuttuja ja enkä muista milloin olisin ollut kotona koko iltaa. Joka aamu väsytti, iltaisin kävin kierroksilla, että en nukahtanut. Ja koko ajan mielessä pyörii viime syksyiset tapahtumat. Niin, kun taaskaan ei tiedä miten tulevaan vuosipäivään pitäisi suhtautua. Onneksi kehoni oli mieltäni viisaampi ja sanoi itsensä irti torstaina ja pakotti makaamaan peiton alle. Ja vaan olemaan. Syvä hengähdys ja elämän arvostaminen. Ne ovat olleet teemana tässä sairastamisessa. Puhuin pitkän puhelun hyvälle ystävälleni Turkkiin, se piristi. Niin kun ystävät yleensäkin. Sain sairaskaveriksi hyvän vinkin turkkilaisesta sivustosta, josta löytyy kaikki maailman tv-sarjat ja niiden tuotantokaudet. Olenkin viettänyt tunnin jos toisenkin niiden parissa. Ihanaa hömppäviihdettä tällaiseen päivään.

Yhdessä jaksossa vietettiin amerikkalaista kiitospäivää. Tajusin, kuinka kiitollinen itse olen keholleni, joka niin selkeästi näyttää minulle hetken kun pitää hidastaa tahtia. Jos vaikka itse oppisin seuraamaan paremmin ja osaisin hidastaa jo ennen kun kuume nousee mittarissa. Se on tulevan tavoitteeni vuosipäivän kohdatessani, remonttia viimeistellessäni sekä muuton suhteen. Saa sitä hengähtää muutenkin kun sairaana!

Kauheasti

Niin paljon olisi kirjoitettavaa. Mutta aina se jää. Kun ei tiedä mistä lähtisi purkamaan. Kertoisiko onnistuneesta häämatkasta, vai remontista. Vai olisiko aiheena sittenkin syksy tai vaikkapa pikkuneidin visiitti sunnuntaina. Vai miettisikö työasioita? Tai niitä asioita, joista kukaan ei uskalla puhua. Joille itse on antanut kasvot, tai ainakin yrittänyt. Vai pohtisiko ystävyyttä – sitä mikä on niin tärkeää tässä elämässä.

Tykkään puhua siitä elefantista, jonka kaikki näkevät, mutta eivät puhu. Se, joka aiheuttaa niitä hankalia hiljaisia hetkiä, keinotekoisia puheenaiheenvaihtoja, ihan vaan siltä varalta, jos puheenaihe lähestyy elefanttia. Joku lapsensa menettänyt on joskus kirjoittanut, että äiti elää loppuelämänsä kuplassa – mistä katselee ulkomaailmaa, josta ei saa ihan sitä otetta minkä on tottunut. Ja kuplassa, jonne kukaan muu ei uskalla lähestyä, jotta se ei rikkoudu. Siltä aina välillä tuntuu. Tai aika useinkin. Kai itse sitä osaltani aiheutan, mutta taas tuli elävä todiste tilanteesta. Hyvä ystäväni Sveitsissä laittoi Facebook kuviinsa kuvia pienestä pojasta. Ensiajatukseni oli se, että nyt on joku hänen ystävistään saanut lapsen. Onpas mukavaa. Hetken kuvia ihasteltuani tajusin, että lapsihan on hänen. Ja syntynyt kesäkuussa, mikä tarkoittaa sitä, että raskaus on alkanut viime syksynä. Koko asiasta minulla ei ole tietoakaan. No, eihän sitä olisi uskaltanut minulle kertoa, olisinhan voinut särkyä. Toisaalta viime syksy ei ollut vauvauutisten parasta aikaa elämässäni, mutta kesäkuussa olisin osannut varsin innostua asiasta. En kai saisi olla itsekeskeinen vaan siirtyä onnitteluihin, kyseisen ihmisen kohdalla.

Häistä on kulunut vuosi. Sitä juhlistettiin häämatkalla Kreikan ihanaan saaristoon, jossa meri välkehti turkoosina ja ruoka oli niin herkullista. Miksi kukaan ei ole esitellyt minulle aiemmin noita välimerellisiä herkkuja? Koulun moussakasta on lähinnä karmivat muistot eikä suomessa myytävät mauttoman oliivitkaan puhu kreikkalaisen ruoan puolesta. Kreikkalaisia herkkuja voisi syödä aina. Ja sitä turkoosia merta, joka jatkuu saari toisensa taakse yhtä kirkkaana ja värikkäänä. Tähän sopii sanonta ”Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella”. Mutta matka oli hieno. Oli ihana päästä pois tästä arjesta hetkeksi, nähdä tärkeitä ystäviä (ex-kollegoita) ja nauttia lämmöstä. Ajella jeepeillä jyrkillä hiekkateillä, upottaa varpaat rantahiekkaan ja ottaa vastaan kaikki se auringon tarjoama d-vitamiini, minkä irti sai.

Arjessa ei ole mitään valittamista. Joskus vaan toivoisi, että asiat olisi enemmän järjestyksessä. Varmuutta kai sitä elämään kaipaa. Töissä hoidan tärkeimmät asiat ja vaikka siellä viihdynkin, eletään koko ajan murroksessa. Henkilöstövaihdoksia, rahoitusennustuksia jne. Sellaista epävarmuutta, jossa itsensä tuntee niin pieneksi. Mutta pitäisi olla kiitollinen, että olen tuollaisessa paikassa töissä, jossa on hyvä tunnelma ja arvot kohdallaan.

Remontti on edennyt lattian asennukseen ja tulevana viikonloppuna oma keittiö saapuu varastosta. Vitsit kun odotan sitä, kun saa laittaa astiat paikoilleen ja istua uuden kodin sohvalla ja ihastella oman käden aikaansaannoksia. Seinät kiiltävät uutuuttaan, mutta 50-luvun tunnelmaa ei kuitenkaan ole täysin kadotettu. Sillä tunteella pärjää eteenpäin ja se antaa voimaa seuraaviin viikkoihin kun pitää tsempata. Tai sitten se, kun saa opettaa veljen tytölle parvekkeelta, kuinka poikia katsellaan. Turvallinen etäisyys ja parvekkeen rako muodostavat hyvän lähtökohdan!