Viime torstaina minulle annettiin etuoikeus kertoa meidän perheen tarina, minulle annettiin paikka kertoa kuinka kiitollinen olen. Lastenklinikan osaston 7 sairaanhoitajien koulutuspäivässä viimeisenä osuutena oli aiheena ”Kuolleen lapsen vanhempien kohtaaminen”. Meitä äitejä oli paikalla viisi. Kaikilla oma tarinansa, yhtä liikuttava, mutta niin erilainen. Kerroimme oman kokemanne ja yritimme sen avulla kertoa minkä olemme kokeneet heidän toiminnassaan hyväksi, kehitettäväksi tai epäoikeudenmukaiseksi. Ja kai tärkeintä meidän tarinoissamme oli näyttää se, että ihminen voi selvitä lapsensa kuolemasta. Asia, joka hoitajan pitää tietää sisimmässään, vaikka sitä ei voikaan sanoa niille vanhemmalle ääneen, jotka ovat menettäneet juuri kaikkein tärkeimmän elämässään. Mutta se ajatus hoitajan pitää pitää mielessään tukiessaan vanhempaa. Sen, että kyllä siitä loppuen lopuksi selviää. Jokainen omalla tavallaan. Siitä ei koskaan pääse yli, mutta elämää voi jatkaa.
Tarinat olivat erilaisia, koskettavia ja voin sanoa, että huoneessa ei ollut kyllä yhtään kuivaa silmää tilaisuuden päätyttyä. Rankkoja tarinoita, mutta jokainen kovin luonnollinen. Ja todellinen. Ja niin puhutteleva. Ja epäreilu. Ja jokainen äiti ei voinut sanoa muuta kuin sitä, että ei vaihtaisi lastaan pois. Eikä ottaisi ketään tilalle.
Se oli terapeuttinen hetki, ei se, että sai kertoa, vaan se, että sai kertoa olevansa kiitollinen annetusta hoidosta lasten tehohoitoyksikössä. Niissä vanhanaikaisissa tiloissa annetaan maailman huippuluokan hoitoa, mikä on uskomatonta, kun miettii todella niitä olosuhteita. Siellä jokaisella on oma hoitajansa, joka keskittyy vain siihen yhteen pienokaiseen. Se elämä on tärkeintä mitä työvuorossa on. Onneksi asiat etenevät ja K7-osasto pääsee muuttamaan pian uusiin tiloihin. Tiloihin, joka on tarkoitettu sille potilasmäärälle ja tiloihin, jotka mahdollistavat vielä paremman hoidon kuin tänä päivänä.
Elämä jatkuu ja sen pitää jatkua. Suru kulkee mukana, elämässämme. Osana sitä, ei dominoiden vaan tukien. Siitä pitää tehdä vahvuus, osa elämää, joka on erityinen muisto. Sellainen, jota ei halua kerätä enempää määrällisesti vaan haluaa vaalia omanaan.
Elämää pitää siis jatkaa. Tänä viikonloppuna sain kunniallisen vastuutehtävän. Minut valittiin kansainvälisen vaihto-oppilasjärjestön hallitukseen. Olen toiminut ko. järjestössä vuosikymmenen, erilaisissa tehtävissä. Palkallisissa ja palkatta. Työntekijänä ja vapaaehtoisena toimijana. Sydämessäni järjestöllä ja sen aatteella on ollut aina tärkeä paikka. Siellä toimivat ihmiset ovat samanhenkisiä, vaikka tulevatkin kaikki erilaisista taustoista. Mutta meitä kaikkia yhdistää saman aiheen ympärille koottu kokemus: vuosi ulkomailla vaihto-oppilaana. Vuosi tuntemattomassa, missä piti selvitä, joskus hampaita purren, joskus hymyillen. Olemme päätyneet vuoden jälkeen erilaisiin opinahjoihin, työpajoihin ja elämäntilanteisiin. Mutta aina kun näemme, voimme todeta olevamme niin samanlaisia. Olemmehan me niitä maailman valoja, joita järjestömme perusajan Rachel Andresenin alunperäinen ajatus vaihto-oppilaista oli. Maailman valoja, jotka tekevät yksilö kerrallaan maailmasta paremman paikan.
Nyt sytytän oman elämäni varaliekin kynttilään ja muistelen, kuinka vuosi sitten ympärilläni oli minulle tärkeitä ihmisiä oman poikamme hautajaisissa. Alttarilla, jonne en toivoisi kenenkään vanhemman joutuvan. Mutta kun jouduin, en onneksi joutunut olemaan siellä yksin, en kaksin, vaan yhdessä. Rakkaiden ympäröimänä. Rakkamme äärellä. Juhlistamassa kokonaista elämää.
”Ei elämän arvo riipu sen pituudesta,
eikä ihmisen merkitystä
mitata hänen saavutustensa määrällä.
Lyhytkin elämä on kokonainen.
Päivänkin matkalla voi nähdä olennaisen.
Elämä on arvokas sen itsensä tähden.”
-Anna-Mari Kaskinen-
maanantai 22. marraskuuta 2010
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
Normipäivä
Herätyskello soi klo 5.40. Pakko herätä ensimmäisestä kerrasta, ei torkutusta. Jotta ei ihan koko talo heräisi tuohon epäinhimilliseen aikaan. Tukka kuntoon, meikit naamaan ja vaatteet päälle. Aamiainen eväinä laukkuun ja bussipysäkille.
Pysäkillä on muitakin. Vaikka kello on vasta hieman yli kuuden. Kuka käy töissä oikeasti näin aikaisin? Ai niin, on olemassa laji nimeltään ”aamuihmiset”, joihin en koskaan ole itse kuulunut. Bussimatka menee horroksessa, kohta ollaan jo Sörnäisissä. Sieltä pieni happihyppely toimiston ovelle, hälytyksen purku ja aamutervehdys pari tuntia aiemmin saapuneelle vapaaehtoiselle, joka on tullut päivystämään auttavassa puhelimessa klo 5 -9. Silloin kuunnellaan, kun kukaan muu ei kuule.
Klo 7 avaan oven puhelinpäivystäjäharjoittelijalle. Avainta hänellä ei ole, mutta minähän hoidan sen homman. Luovutan harjoittelijan päivystäjän hoiviin ja keitän kahvia. Käyn hakemassa pakastimesta kakkua ja sulatan sen. Jaan kakun osiin ja vien sen eri ryhmiä varten kerhotiloihin. Kun juon aamukahvia, syön aamiaista ja puran sähköposteja, kollega tulee ennen kahdeksaa juttelemme yhteisen kollegamme sairausloman aikaisista hommista. Kuinka ne jaetaan.
Otan kahvikupin ja jaan kuulumiset työkaverin kanssa käytävällä. Saan tietää hänestä tulevan vaari ensi kesänä – ei tosin ihan ensimmäistä kertaa. Mutta ilouutinen aamuun. Kivaa. Käyn vielä oman pöydän ääressä hoitamassa muutaman homman, ennen kuin harjoittelija odottaa opastusta. Kun se on hoidettu, tulee vapaaehtoinen sovittuun tapaamiseen ja juttelemme hänen suoritettuaan yliopiston pedagogisten opintoja. Onnistunut virikeryhmä palvelutalossamme herättää keskustelua ja tulevasuuttakin suunnitellaan. Kello 10 olen vihdoin yksin huoneessani. Koneen ääressä, päivä olisi alkamassa.
Tunnin vastaan viesteihini, puhun muutaman puhelun (esim. neuvottelen siitä kuinka monta joulutorttua joulun tapahtumiin tarvitaan, milloin joulupuuroa keitetään virikeryhmille ja kuinka 160 hengen joulujuhlan ruokapuoli hoidetaan), teen joulukonserttiin kutsulistaa. Onneksi kollega houkutteli lounaalle. Ihanaa, ruokaa. Lounastauko, minkä jälkeen tajuan tekemättömien töiden määrän. Alan tekemään rakastamaani to do-listaa, osa pitää tehdä joulun aikaan, osa tänään. Se jää kesken, kun sopimani palaveri kollegan kanssa koskien joulukonserttiamme alkaa. Suunnittelemme lippumyynnin, koodaamme liput, leikkaamme ne ja jaamme ne eri osioihin. Tämän jälkeen kello on kuusi. KUUSI. 11 tunnin jälkeen luovutan ja suljen oven perässäni. Olen kuin unessa, uneliaana ainakin. Tehtävälistaan jää kaikki ne kohdat, jotka siihen lounaan jälkeen koodasin. Yhtään en saanut tehtyä. Tiesin kävellessäni kadulla, että huomenna uudestaan, kello soi taas ennen kuutta.
Vapaaehtoistyön koordinaattorin normipäivä. Lähes 100 lähetettyä yksilöityä sähköpostia, useita puheluita, muutama palaveri ja paljon juttuja, jotka ei aina ihan vastaa omaa koulutusta. Mutta taas tuli parannettua maailmaa. Vapaaehtoisten välityksellä. He menevät ohjaamaan joulukorttipajoja, joissa tehdään kortteja yksinäisille vanhuksille. He ohjaavat ryhmiä, joissa vanhukset virittävät sosiaalista osaa elämässään. He toimivat auttavassa puhelimessa, jotta vanhukset voivat puhua huolistaan. He toimivat ystävinä heille, joilla elämässä ei ole välttämättä ketään muuta kun oma peilikuva ja valo jääkaapissa. He tulevat toteuttamaan joulujuhlan, jossa yli sata vanhusta saa joululounaan tarjoiltuna pöytiin. Tiedostan tekemäni työn arvon ja tiedän olevani oikeutettu niin mielekkääseen työhön. Mutta myönnön välillä miettiväni, voisinko pestautua linjastotyöhön, jossa ei tarvitsisi tehdä tehtävä-listoja ja miettiä öisin tekemättömiä juttuja.
Mutta tämä on minun normityöelämää. Ei kenenkään muun, vaan minun.
Pysäkillä on muitakin. Vaikka kello on vasta hieman yli kuuden. Kuka käy töissä oikeasti näin aikaisin? Ai niin, on olemassa laji nimeltään ”aamuihmiset”, joihin en koskaan ole itse kuulunut. Bussimatka menee horroksessa, kohta ollaan jo Sörnäisissä. Sieltä pieni happihyppely toimiston ovelle, hälytyksen purku ja aamutervehdys pari tuntia aiemmin saapuneelle vapaaehtoiselle, joka on tullut päivystämään auttavassa puhelimessa klo 5 -9. Silloin kuunnellaan, kun kukaan muu ei kuule.
Klo 7 avaan oven puhelinpäivystäjäharjoittelijalle. Avainta hänellä ei ole, mutta minähän hoidan sen homman. Luovutan harjoittelijan päivystäjän hoiviin ja keitän kahvia. Käyn hakemassa pakastimesta kakkua ja sulatan sen. Jaan kakun osiin ja vien sen eri ryhmiä varten kerhotiloihin. Kun juon aamukahvia, syön aamiaista ja puran sähköposteja, kollega tulee ennen kahdeksaa juttelemme yhteisen kollegamme sairausloman aikaisista hommista. Kuinka ne jaetaan.
Otan kahvikupin ja jaan kuulumiset työkaverin kanssa käytävällä. Saan tietää hänestä tulevan vaari ensi kesänä – ei tosin ihan ensimmäistä kertaa. Mutta ilouutinen aamuun. Kivaa. Käyn vielä oman pöydän ääressä hoitamassa muutaman homman, ennen kuin harjoittelija odottaa opastusta. Kun se on hoidettu, tulee vapaaehtoinen sovittuun tapaamiseen ja juttelemme hänen suoritettuaan yliopiston pedagogisten opintoja. Onnistunut virikeryhmä palvelutalossamme herättää keskustelua ja tulevasuuttakin suunnitellaan. Kello 10 olen vihdoin yksin huoneessani. Koneen ääressä, päivä olisi alkamassa.
Tunnin vastaan viesteihini, puhun muutaman puhelun (esim. neuvottelen siitä kuinka monta joulutorttua joulun tapahtumiin tarvitaan, milloin joulupuuroa keitetään virikeryhmille ja kuinka 160 hengen joulujuhlan ruokapuoli hoidetaan), teen joulukonserttiin kutsulistaa. Onneksi kollega houkutteli lounaalle. Ihanaa, ruokaa. Lounastauko, minkä jälkeen tajuan tekemättömien töiden määrän. Alan tekemään rakastamaani to do-listaa, osa pitää tehdä joulun aikaan, osa tänään. Se jää kesken, kun sopimani palaveri kollegan kanssa koskien joulukonserttiamme alkaa. Suunnittelemme lippumyynnin, koodaamme liput, leikkaamme ne ja jaamme ne eri osioihin. Tämän jälkeen kello on kuusi. KUUSI. 11 tunnin jälkeen luovutan ja suljen oven perässäni. Olen kuin unessa, uneliaana ainakin. Tehtävälistaan jää kaikki ne kohdat, jotka siihen lounaan jälkeen koodasin. Yhtään en saanut tehtyä. Tiesin kävellessäni kadulla, että huomenna uudestaan, kello soi taas ennen kuutta.
Vapaaehtoistyön koordinaattorin normipäivä. Lähes 100 lähetettyä yksilöityä sähköpostia, useita puheluita, muutama palaveri ja paljon juttuja, jotka ei aina ihan vastaa omaa koulutusta. Mutta taas tuli parannettua maailmaa. Vapaaehtoisten välityksellä. He menevät ohjaamaan joulukorttipajoja, joissa tehdään kortteja yksinäisille vanhuksille. He ohjaavat ryhmiä, joissa vanhukset virittävät sosiaalista osaa elämässään. He toimivat auttavassa puhelimessa, jotta vanhukset voivat puhua huolistaan. He toimivat ystävinä heille, joilla elämässä ei ole välttämättä ketään muuta kun oma peilikuva ja valo jääkaapissa. He tulevat toteuttamaan joulujuhlan, jossa yli sata vanhusta saa joululounaan tarjoiltuna pöytiin. Tiedostan tekemäni työn arvon ja tiedän olevani oikeutettu niin mielekkääseen työhön. Mutta myönnön välillä miettiväni, voisinko pestautua linjastotyöhön, jossa ei tarvitsisi tehdä tehtävä-listoja ja miettiä öisin tekemättömiä juttuja.
Mutta tämä on minun normityöelämää. Ei kenenkään muun, vaan minun.
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
Isänpäivää
Viime vuonna tämä päivä oli hankala. Itkin, kun posti toi kortin. Itkin kun tajusin, että en pystynyt tekemään miehestäni isää. Manittaan tähän väliin, että tämä on yksi niistä ainoista itsesyytöksen hetkistä koskien Petjaa ja tapahtunutta. Mieheni onneksi totesi, että eihän muuten korttia meille olisi lähetetty, jos en olisi kantanut ja synnyttänyt vauvaamme tuona vuonna. Ja sehän teki hänestä isän.
Tänä vuonna päivä on ollut jo helpompi. Se joka sanoo, että aika ei tee tehtävää, on mielestäni väärässä. Suru on yhä läsnä, suru on yhä päivittäistä. Mutta se ei ole niin läsnä, tai niin satuttavaa kuin vuosi sitten. Ennemminkin suru tuo lisäarvoa elämään, on oppinut arvostamaan vanhemmuutta. On oppinut arvostamaan elämän kokemuksena. Rikkautena. Vahvuutena. Osana meidän elämää.
Tämän päivän merkitys on monimuotoinen. Olen onnekas, kun voin viettää isänpäivää onnitellen miestäni, isääni ja isoisääni. Viimeisin on 92-vuotias. Nähnyt isänpäiviä 40-luvun lopusta asti. Kokenut elämää, nähnyt isyyttä, isoisyyttä ja iso-isoisyyttä. Tuorein lapsenlapsenlapsi syntyi eilen. Nyt heitä on 8 elossa olevaa ja yksi enkeli. Hyvä saavutus, sanoisin. Sukupolvittain neljä (lasta), 12 (lastenlasta) ja nuo 9 viimeisintä.
Olen onnekas, että minulla on oma isäni. Isä, joka on ollut läsnä aina elämässäni. Ollut läsnä, valmentanut, riidellyt, nauranut, luovuttanut minut häissäni aviomiehelleni ja ollut mukana sekä iloissa että suruissa. Harva ihminen on niin keskeisessä osassa elämää. Taidan olla hieman isin tyttö. Sillai hyvässä mielessä.
Tänään tehtiin yhdessä ruokaa isovanhempieni luona. Laitettiin, syötiin ja juhlittiin. Oltiin läsnä. Oltiin yhdessä. Se on tärkeintä tällaisena ”juhlapäivänä”. Päivän kruunasi kävely hautausmaalla lainakoiran vauhdittamana. Kynttilän liekki pimeässä illassa on sitä kauneinta.
Tänä vuonna päivä on ollut jo helpompi. Se joka sanoo, että aika ei tee tehtävää, on mielestäni väärässä. Suru on yhä läsnä, suru on yhä päivittäistä. Mutta se ei ole niin läsnä, tai niin satuttavaa kuin vuosi sitten. Ennemminkin suru tuo lisäarvoa elämään, on oppinut arvostamaan vanhemmuutta. On oppinut arvostamaan elämän kokemuksena. Rikkautena. Vahvuutena. Osana meidän elämää.
Tämän päivän merkitys on monimuotoinen. Olen onnekas, kun voin viettää isänpäivää onnitellen miestäni, isääni ja isoisääni. Viimeisin on 92-vuotias. Nähnyt isänpäiviä 40-luvun lopusta asti. Kokenut elämää, nähnyt isyyttä, isoisyyttä ja iso-isoisyyttä. Tuorein lapsenlapsenlapsi syntyi eilen. Nyt heitä on 8 elossa olevaa ja yksi enkeli. Hyvä saavutus, sanoisin. Sukupolvittain neljä (lasta), 12 (lastenlasta) ja nuo 9 viimeisintä.
Olen onnekas, että minulla on oma isäni. Isä, joka on ollut läsnä aina elämässäni. Ollut läsnä, valmentanut, riidellyt, nauranut, luovuttanut minut häissäni aviomiehelleni ja ollut mukana sekä iloissa että suruissa. Harva ihminen on niin keskeisessä osassa elämää. Taidan olla hieman isin tyttö. Sillai hyvässä mielessä.
Tänään tehtiin yhdessä ruokaa isovanhempieni luona. Laitettiin, syötiin ja juhlittiin. Oltiin läsnä. Oltiin yhdessä. Se on tärkeintä tällaisena ”juhlapäivänä”. Päivän kruunasi kävely hautausmaalla lainakoiran vauhdittamana. Kynttilän liekki pimeässä illassa on sitä kauneinta.
torstai 11. marraskuuta 2010
Uuden kodin ja tyhjän sylin hetki
Paljon on taas sattunut ja tapahtunut. Painavin hetki koko vuonna meni kunnialla, siis ne kaksi lokakuun päivää. Ensin vietettiin Petjan 1. syntymäpäivää (remontoidessa) ja kuolinpäivää (remontoiden). Mitäpä muuta tuolla viikolla olisikaan voinut ennustavansa tekevän, kun remontoida? Kolmen kuukauden kodinrakennusprojekti oli huipentumassa viikonlopun muuttoon ja kaikki oli saatava valmiiksi. Tai niin sitä luuli. Kaikki olisi muka pitänyt saada valmiiksi. Onneksi syntymäpäivänä ei tarvinnut tehdä palkkatöitä, vaan sai viettää omaa kotia rakentaessa. Onneksi. Mitään parempaa ei voisi olla, siis terapeuttisessa mielessä. Olisi ollut aika hurjaa, jos olisi pitänyt pyrkiä tekemään töitä normaalitahdilla.
Muutto meni mukavasti. Jos tuolla adjektiivilla sitä voisi kuvata. Kivuton, sellainen kun pitikin, ja nopea. Pakkasin kotimme 50 vihreään laatikkoon 7,5 tunnissa ja samalla kävin kaupassa, laitoin ruokaa ja siivosin. Tuli sellainen suorittajan mieliala. Kaikki oli saatava laatikoihin, jotta seuraavana aamuna pystyi muuttamaan. Muutossa oli 10 kantajaa, 80 laatikkoja ja eri määrä erilaisia urheiluvälineitä. Leikimme pieniä palomiehiä, vaikka tulta ei ollutkaan, vaan kannoimme osissa portaita, muodostaen laatikkoviestin. Tämä toimi, varsinkin kun piti kantaa 5. kerrokseen ullakolle kaikenlaista. Ja ilman hissiä, tietenkin.
Uusi koti on kyllä ihana. Vaikka eihän meillä aluksi ollut sähköä suurimmassa osassa asuntoa, ei vettä kuin vessan kraanassa ja keittiön työtaso oli irti. Asiat muokkaantuvat päivä päivältä – nyt pystyy jo elämään suht’ normaalia elämää. Jääkaapissa on ruokaa, hellalla voi keittää ja tiskit puhdistuvat koneellisesti.
Vanhan talon ihmeellisyyksiä on nyt tunnusteltu ja kuunneltu jo melkein parin viikon ajan. Eniten ihmetystä on aiheuttanut sähköt. Telkkariruudusta huomaa kun keittiössä laittaa vedenkeittimen päälle, imuri pamauttaa sulakkeet kun pyykkikone on päällä. Niin ja lyhyesti mainitakseni liesiepisodimme 3 päivää ennen muuttoa.
Sähkömies totesi, että hankkimaamme hienoa uutta liettä ei voi käyttää asunnossa, koska se vaatii liikaa sähköä. No, lisäsähköä ei kannata vetää (maksaisi maltaita) ja liettä ei voinut muuttaa. Ja asunto ilman liettä olisi aika hankala. Eli vaihtoehtona oli vierailu elektroniikkaliikkeessä. Siis luulin meneväni liikkeeseen, jossa myyjän ammattitaitoon kuuluisi ymmärtää asioista, eikä vaan olla töissä siellä. Tuloksena katsoimme liikkeen nettisivuilta liesivaihtoehtoja ja kun kysyin myyjän suosituksista, että sopivatko ne sähkörajoituksiimme, hän totesi: ”enhän minä ole sähkömies”. Viimeinen niitti kauppa-arkkuun ja vaihdoin paikkaa perinteisempään, hiemankalmpaan elektroniikkamyymälään. Siellä sain myymäläpäälliköltä palvelua, jonka seurauksena olin ostanut meille sekä lieden (jonka tiesin toimivan) ja jääkaappi-pakastimen (myyntivalttina vähäinen energiankäyttö).
On jääkaappia, liettä, uusi koti ja paljon muuta, mutta silti joskus tuntuu siltä, että on tyhjä syli. Tyhjä syli, jota ei täytä muru, ei lainakoirat, ei mikään. Se ei ole konkreettista tyhjyyttä, enemmänkin menetyksen surua. Suomenlinnan kirkossa on 10 vuoden ajan vietetty Tyhjän sylin rukoushetkiä marraskuun toisena päivänä. Se ei ole mielivaltainen päivävalinta, vaan ikivanha vainajien muistopäivä eli kaikkien sielujen päivä. Hetkessä vietetään silloin myös niiden sielujen päivänä, jotka kuolivat ennen kuin syntyivät tai kuolivat pian syntymänsä jälkeen. Silloin muistetaan myös niitä, jotka eivät koskaan päässeet äidin kohtuun asti, mutta joita odotettiin – ja odotetaan ehkä yhä. Tämä kaunis rukoushetki kynttilöineen oli koskettava ja sieltä tuliaisena haluaisin jakaa laulun ”Muista niitä” (säv. Pekka Simojoki, san. Anna-Mari Kaskinen) sanoituksen:
Muista niitä, jotka hiljaa, muista niitä, jotka hiljaa, jotka hiljaa kärsivät, hiljaa kärsivät.
Muista niitä, jotka hiljaa, muista niitä, jotka hiljaa, jotka hiljaa itkevät, hiljaa itkevät.
Muista niitä, jotka hiljaa, muista niitä, jotka hiljaa, jotka hiljaa kestävät, hiljaa kestävät.
Muista niitä, jotka hiljaa, muista niitä, jotka hiljaa, jotka hiljaa kaipaavat, hiljaa kaipaavat.
Muista niitä, jotka hiljaa, muista niitä, jotka hiljaa, jotka hiljaa toivovat, hiljaa toivovat.
Muutto meni mukavasti. Jos tuolla adjektiivilla sitä voisi kuvata. Kivuton, sellainen kun pitikin, ja nopea. Pakkasin kotimme 50 vihreään laatikkoon 7,5 tunnissa ja samalla kävin kaupassa, laitoin ruokaa ja siivosin. Tuli sellainen suorittajan mieliala. Kaikki oli saatava laatikoihin, jotta seuraavana aamuna pystyi muuttamaan. Muutossa oli 10 kantajaa, 80 laatikkoja ja eri määrä erilaisia urheiluvälineitä. Leikimme pieniä palomiehiä, vaikka tulta ei ollutkaan, vaan kannoimme osissa portaita, muodostaen laatikkoviestin. Tämä toimi, varsinkin kun piti kantaa 5. kerrokseen ullakolle kaikenlaista. Ja ilman hissiä, tietenkin.
Uusi koti on kyllä ihana. Vaikka eihän meillä aluksi ollut sähköä suurimmassa osassa asuntoa, ei vettä kuin vessan kraanassa ja keittiön työtaso oli irti. Asiat muokkaantuvat päivä päivältä – nyt pystyy jo elämään suht’ normaalia elämää. Jääkaapissa on ruokaa, hellalla voi keittää ja tiskit puhdistuvat koneellisesti.
Vanhan talon ihmeellisyyksiä on nyt tunnusteltu ja kuunneltu jo melkein parin viikon ajan. Eniten ihmetystä on aiheuttanut sähköt. Telkkariruudusta huomaa kun keittiössä laittaa vedenkeittimen päälle, imuri pamauttaa sulakkeet kun pyykkikone on päällä. Niin ja lyhyesti mainitakseni liesiepisodimme 3 päivää ennen muuttoa.
Sähkömies totesi, että hankkimaamme hienoa uutta liettä ei voi käyttää asunnossa, koska se vaatii liikaa sähköä. No, lisäsähköä ei kannata vetää (maksaisi maltaita) ja liettä ei voinut muuttaa. Ja asunto ilman liettä olisi aika hankala. Eli vaihtoehtona oli vierailu elektroniikkaliikkeessä. Siis luulin meneväni liikkeeseen, jossa myyjän ammattitaitoon kuuluisi ymmärtää asioista, eikä vaan olla töissä siellä. Tuloksena katsoimme liikkeen nettisivuilta liesivaihtoehtoja ja kun kysyin myyjän suosituksista, että sopivatko ne sähkörajoituksiimme, hän totesi: ”enhän minä ole sähkömies”. Viimeinen niitti kauppa-arkkuun ja vaihdoin paikkaa perinteisempään, hiemankalmpaan elektroniikkamyymälään. Siellä sain myymäläpäälliköltä palvelua, jonka seurauksena olin ostanut meille sekä lieden (jonka tiesin toimivan) ja jääkaappi-pakastimen (myyntivalttina vähäinen energiankäyttö).
On jääkaappia, liettä, uusi koti ja paljon muuta, mutta silti joskus tuntuu siltä, että on tyhjä syli. Tyhjä syli, jota ei täytä muru, ei lainakoirat, ei mikään. Se ei ole konkreettista tyhjyyttä, enemmänkin menetyksen surua. Suomenlinnan kirkossa on 10 vuoden ajan vietetty Tyhjän sylin rukoushetkiä marraskuun toisena päivänä. Se ei ole mielivaltainen päivävalinta, vaan ikivanha vainajien muistopäivä eli kaikkien sielujen päivä. Hetkessä vietetään silloin myös niiden sielujen päivänä, jotka kuolivat ennen kuin syntyivät tai kuolivat pian syntymänsä jälkeen. Silloin muistetaan myös niitä, jotka eivät koskaan päässeet äidin kohtuun asti, mutta joita odotettiin – ja odotetaan ehkä yhä. Tämä kaunis rukoushetki kynttilöineen oli koskettava ja sieltä tuliaisena haluaisin jakaa laulun ”Muista niitä” (säv. Pekka Simojoki, san. Anna-Mari Kaskinen) sanoituksen:
Muista niitä, jotka hiljaa, muista niitä, jotka hiljaa, jotka hiljaa kärsivät, hiljaa kärsivät.
Muista niitä, jotka hiljaa, muista niitä, jotka hiljaa, jotka hiljaa itkevät, hiljaa itkevät.
Muista niitä, jotka hiljaa, muista niitä, jotka hiljaa, jotka hiljaa kestävät, hiljaa kestävät.
Muista niitä, jotka hiljaa, muista niitä, jotka hiljaa, jotka hiljaa kaipaavat, hiljaa kaipaavat.
Muista niitä, jotka hiljaa, muista niitä, jotka hiljaa, jotka hiljaa toivovat, hiljaa toivovat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)