Joulurauhaa

Tämän vuoden joulu on tullut minun sydämeeni kirkkokonserttien myötä. Kolme konserttia joulukuussa on täyttänyt sydämeni kauniilla musiikilla, tunnelmalla ja sillä rauhalla, mitä tähän aikaan vuodesta tarvitaan.

Ehdoton ykkönen tänä vuonna on ollut YL:n kuoro. Olen kasvanut YL:n parissa, tai ainakin sen vaikutteen alaisena, kun enoni lauloi useamman vuoden kuorossa. Aina sain kuulla, kuinka he kiersivät konserttien myötä ympäri maailmaa ja Suomen kaupunkeja. Oli erilaisia konsertteja, yksin ja orkesterien kanssa. Tämän päivän YL on hieman eri miehistä koostunut, mutta ääni soi vieläkin yhtä kauniisti. Vai pitäisikö sanoa komeasti. Sen verran hienoa on tuo miesääni kuorossa!

Konserteista sain nauttia Tuomiokirkossa sekä Johanneksen kirkossa. Hyvin erilaisia ympäristöjä, mutta YL ei pettänyt kummallakaan kertaa. Konsertin loppuosan intensiivinen ja voimakas laulu toi kylmiä väreitä iholleni ja sen tunteen, kuinka musiikki voi tuoda joulun tunnelmaa. Konserttien jälkeen sosiaalisessa mediassa on käyty keskustelua, että mistä ihmeestä niitä basso-laulajia tulee ja missä he viettävät vapaa-aikaansa. Lisätietoja tästä saa kommentoida kirjoitukseeni!

Viimeisimmässä konsertissa omat sormeni oli pelissä, ei siis ääni, vaan sormet vain. Musiikin juhla oli järjestömme organisoima joulukonsertti, joka valloitti lähes tuhatpäisen kansan Agricolan kirkossa viime sunnuntaina. Paikalla oli perinteisiä jouluisia elementtejä ja niiiin kaunista naisääntä. Uskomattoman hienoa! Jos YL loisti hienoudessaan voimakkaalla ja monipuolisella mieslauluäänellä, tässä konsertissa nousi etuoikeutetusti esille kaunis naisääni. Niin herkkää ja kaunista!

Nyt on aika hiljentyä. Ottaa Sherry-pullo käteen ja alkaa marinoimaan lampaanpotkaa. Leipoa muutama joulukakku ja sytyttää usea kynttilä. Toivoisin kaikille rauhaa, enkä sitä katkeruutta, joka niin usein nousee tällaisena kiireisenä vuoden aikana esille. Eilen todistama episodi bussipysäkillä oli oiva esimerkki moisesta. En tiennyt, että Helsinkiläisillä bussipysäkeillä on jonotussysteemi, vaikka olen täällä jo 30 vuotta asunut. En tiennyt, että ensimmäisen odottajan tulisi asettua siihen kohtaan, mihin bussin ovet aukeavat. En myöskään tiennyt, että seuraavien tulisi muodostaa jonoa siihen taakse. Sivuttain tietenkin, reilu väli seuraavaan odottajaan nähden. Olin ostoksilla ja asetuin odottamaan bussia pysäkille ja läheisyydessäni oli kaksi katkeraa mummoa (=vanhempaa naista), jotka tuskastelivat kovaan ääneen nuorten ihmisten asettuvan jonomuodostelmassa väärään kohtaan. He jäivät odottamaan tulevaa bussia pysäkin toiselle puolelle, katoksen alle, eivätkä osanneet ”oikeiden tapojen” mukaan jono perälle. Seuraavan pahennuksen sai neljän keski-ikäisen naisen joukko, jotka nauroivat ja iloiten kertoivat kokemuksia toisilleen ostosreissulta. Eihän bussipysäkillä saa olla iloinen tunnelma! Parasta kaiken tämän manailun jälkeen on se, että nuoret ”ohittelijat” istuivat bussin takaosaan, jättivät mummoille heidän paikat vapaaksi, eli mitään harmia ei tapahtunut. Mutta ”rankaisuna” kaikesta tästä sadattelusta mummot saivat kaverikseen viimeisenä bussiin nousseen ”kylähullun”, joka huuteli kummallisuuksia ja sadatteli koko bussimatkan etuosan väen iloksi. Mietin takaosassa istuessani, että saiko paha palkkansa? En usko, että katkeruudella, haukkumisella tai arvostelulla pääsee kovinkaan pitkälle.

Työt on ennen joulua tehty, nyt voi vain nauttia hyvillä mielin tehdyistä asioista ja unelmoida tulevista. Voi miettiä minkälainen joulu tulee olemaan ensi vuonna, vaikka tätäkään ei ole koettu. Keskittyä tulevaan eikä murehtia menneitä. Uudessa omassa kodissa on ihana olla ja nauttia! Lämpimiä jouluajatuksia teille kaikille!

Talvea, lunta ja kinoksia

Vaikka joulu onkin jo melkein ovella, haluan palata kirjoituksessani takaisin Itsenäisyyspäivään. Siihen rentouttavaan viikonloppuun, joka kesti kaksi, eikun kolme päivää. Lomailimme tuon viikonlopun Keski-Suomen maisemissa, ihanassa lapsiperheen viikonlopussa. Ensimmäisen aamuna makuuhuoneen ovi aukesi ja sieltä tuli 3,5-vuotias pikkuneiti. Hetki kului, kun 2 vuotta vanhempi isoveikka seurasi perässä. Meidän pedissä nukkui yht’äkkiä neljä kahden sijaan. Tai siis en usko, että kukaan meistä oikeasti nukkui. Aikuiset yrittivät näytellä, lapset uskalsivat olla ihan avoimesti hereillä.Pian yksi kerrallaan heistä lähti isän kanssa aamupalalle, ja me jatkoimme unia, tällä kertaa todellisia. Liian kauan, olettaisin kommentista, jonka kuulin herättyäni ”Mitä jos ne nukkuu siihen asti kun tulee seuraavien unien aika?”. Lasten suusta se totuus yleensä tulee…

Parasta viikonlopussa oli ehkä tädin ensimmäinen hiihtokoulu. Laajavuoren rinteiden lastenmäki tarjosi oivan harjoittelupaikan tuleville kallepalandereille sekä tanjapoutiaisille. Mentiin hissillä alas sekä kaksin ja lopulta yksin, ja mäkeä laskettiin hienosti omin käännöksin. Ja tädillä tuli hiki. Niin huikeaa se oli.

Viiden mäen jälkeen pienempi ilmoitti haluavansa mehulle. Ihan itsenäinen päätös onnistuneiden laskujen päätteeksi. Kyllähän mehu ja myöhemmin nautitut kaakaot kuuluvat mäkikulttuuriin (ei mäkkikulttuuriin)! Päivä kruunattiin vielä kylpylässä lilluessa.

Matkamuistoksi saimme mukaan pari vuotta sitten tehdyn videon meidän äidistä. Sitä katselimme viimeksi tänään muistaen äidin hienoa elämää, jonka loppumisesta tuli tänään kaksi vuotta täyteen. Muistot elävät ikuisesti, niitä ei kukaan meistä halua poistaa. Minulla on ollut onni saada niin hieno ihminen elämääni kun oma äitini oli. Toivottavasti voin olla joku päivä yhtä aurinkoinen, iloinen, välittävä ja rakastava äiti Petjan pikkuisille sisaruksille. Joku päivä. Kiitos äiti kun annoit minulle mallin.