perjantai 25. marraskuuta 2011

Uutta uutuuden viehätyksen takia

Yläkerran asunto myytiin, se oli iloinen asia vanhoille asukkaille. Uusi asunto oli hankittu ”vähän vahingossa” ja vanha piti saada myydyksi. Nyt se on myyty ja muuttoprosessi käynnissä. Ja uusien asukkaiden REMONTTI. Nykypäivän trendi on se, että kaikessa pitää vähän tai hieman enemmän tuunata vanhaa. On se sitten oma vanha vaate, auto tai asunto. Yläkertamme koti oli kaunis, korkeatasoisella maulla remontoitu asunto. Siinä kunnossa, että harva saa edes remontilla asuntoa niin kauniiksi. Mutta nykypäivän trendin mukaisesti: luvassa on pientä pintaremonttia. Joka alkoi tänään. Nyt irtoaa keittiön laatat, seuraavaksi kuulemma rakennetaan hieman seiniä erottamaan osa asunnosta erilliseksi yksiöksi ja todennäköisesti jotain muutakin saadaan aikaan. Kerrostalossa on ihana kuulla elämisen ääniä, mutta alapuolella oleva asunto saa ”nauttia” myös uudistuksen äänistä. Jotenkin tulee turhautunut olo, kun tietää kuinka hyvää siellä tuhotaan. Kaikilla meillä on oma makunsa, ja näköjään keittiön laatat eivät kuulu heidän makuunsa…

Vai onko nykypäivänä vaan pakko tehdä remonttia ennen kun uuteen kotiin muutetaan? Jotain asunnossa on pakko muuttaa. En ole kuullut aikoihin seurueesta, joka olisi muuttanut uuteen kotiin tekemättä sille mitään. Vähintään yksi seinä pitää maalata ja joku asia poistaa vanhasta.

En kai saisi valittaa asiasta, koska reilu vuosi sitten remontoimme kolme kuukautta vaihtaen asunnostamme KAIKEN. Viisi tonnia roskalavalla, satoja työtunteja ja välillä jopa hermostusta. Voi naapuriparat. Nyt sen tajuaa. Kuunnellessani yläkerran ääniä muistelen lämmöllä omaa uudistuksen aikaamme. Rakensimme uutta alkua, ensimmäistä yhteistä kotia, joka on oman elämämme keskipiste. Tähän sopii sanonta: Oma koti kullan kallis.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Puhetta mitä ihmeellisemmistä aiheista

Lapsen synnyttyä on lupa puhua ihan mistä tahansa, ihan missä tahansa. Ainakin ihan vahingossa. Puolison kanssa tulee keskusteltua vauvan inputista ja outputista (kaunis tapa ilmaista asia), eri vaatekoista, yöllisistä äänistä talossa (joita yöimettäjänä kuuluu) ja monesta muusta.

Yllätin itseni tänään bussissa puhumassa täysin vieraan ihmisen kanssa NenäFridasta. Niin, kapistuksesta, josta en vielä 2kk sitten tiennyt mitään. Eli voin sanoa, että olen oppinut paljon viimeisten kuukausien aikana. Tietämättömille: NenäFrida on vauvan nuhan helpottaja, eli arkisemmalta nimeltä niistäjä. Niin, bussissa olevan äidin kanssa piti jakaa lasten flunssatilanne ja sitä helpottavat tekijät. Hyväksyn tämän, se on luonnollista olla kanssakäymisissä toisten ihmisten kanssa.

Sitä mitä en ymmärrä, ja mihin en ole vielä siirtynyt, on nettihuutelu (mitä tämä muka sitten on?)… Tutustuin yön pimeinä tunteina erilaisiin lapsiaiheisiin keskustelupalstoihin ja totesin taas tämän maan olevan täynnä ihan kaistapäisiä ihmisiä. En tiedä, kuka haluaa kertoa koko maailmalle erilaisista vaivoistaan, ärsytyksistään yms. Ja odottaa vielä sen herättävän keskustelua. Keskustelun alettua, jossakin vaiheessa keskusteluketjua tulee kommentoija, joka sanoo jotakin todella näsäviisasta. Sellaista, mitä ei koskaan sanoisi kasvotusten toiselle, mutta kun netissä voi. Siellä voi huudella rivouksia, tuhmuuksia, rumuuksia ja muutakin sellaista, mistä missään muualla ei voi.

Itse olen ruvennut arvostamaan yllätyksellisyyttä, spontaaneja tapaamisia ja ihan vaikka sovittuja vierailuja. Viikon sisälle, en kolmen viikon päähän. Vierailuja, jolloin voi puhua ystävien kanssa arkisista asioista. Vierailuja, jota ennen kilautetaan puhelimella, että ”ootteko kotona?” tyyppisesti. Tai ”lähdetkö syömään, olen kaupungilla”. Juuri tänään rakas ystäväni teki niin, eikä varmaan itsekään tiedä kuinka se piristi päivääni. Nautin ihmisten läsnäolosta, sellaisten jotka tunnen, tai ainakin opin tuntemaan.

Kunpa meillä kaikilla olisi yhtä paljon aikaa kun minulla nyt. Kunpa voisimme hidastaa elämänrytmiämme ja nauttia hetkistä. Pitänee kai muuttaa pois ruuhka-Suomesta, vai auttaisikohan sekään? Kai se on usein valintakysymys, vaikka täällä etelässä asuukin. Downshifting, slowshifting. Mitä näitä nyt on.

torstai 10. marraskuuta 2011

Raikas ilma, parempi uni

Ensimmäinen kuura-aamu ulkona ja tuloksena on kolmen tunnin päiväunet ulkona meidän pikkuneidillä. Normaalisti unet kestävät tunnista kahteen, mutta uusi ilmasto toi nukkumatin vierailulle pidemmäksi aikaa. Tuntuu hassulta todeta, että äiti on hieman tylsistynyt. Tai lähinnä siksi, että suunnitelmat eivät tämän päivän osalta menneet niin kuin piti. Koska neiti nukkuu ja nukkuu. No, osoitus siitä, että tyttöä ei voi ohjelmoida aina vanhempien rytmiin. Varsinkin kun äitinä yritän mahdollistaa pienelle mahdollisimman laadukkaan unen päivisin, enkä siksi haluaisi siirrellä häntä paikasta toiseen.

Uni on ihmeellinen asia. Omassa elämässä olen aina tykännyt nukkumisesta. Olen harvoin öisin herännyt, olen lähes aina nukahtanut hyvin enkä ole useinkaan kärsinyt väsymyksestä. Pienen lapsen kanssa elo on vienyt minulta oikeuden kaikkiin edellä mainittuihin. Ensin meni yhtenäinen uni, toiseksi oma päätösvaltaisuus nukkumaanmenoajasta ja kolmanneksi väsymys. Mutta toisaalta, onko meidät ihmiset luoto nukkumaan kahdeksan tuntia yhteen menoon? Ja tuleeko sen tapahtua klo 22 ja 8 välisenä aikana? Olen alkanut epäillä asiaa, koska iso osa ihmiskunnasta asuu joko lapsiperheessä, työskentelee yövuorossa tai pitää yön viettämisestä muuten kuin nukkumalla. Olen jopa kuullut ihmisistä, jotka eivät tarvitse unta joka yö.

Tärkeintä kai kuitenkin on se, että muutokseen tottuu ajan kanssa. Uuteen ei voi täysin varautua. En voinut ymmärtää aiemmassa elämässäni, että mitä tarkoittaa jos on väsynyt kun lapsi on herättänyt 5 kertaa yössä. Tai enemmän. En voinut kuvitella, kuinka olisi ihana nukkua ilman rajoituksia, tai että joku muu määrittelee milloin menen nukkumaan ja milloin herään. Mutta nyt itsestään selvyytenä pidän, että kellahdan sänkyyn heti vauvan perään maksimoidakseni ensimmäisen unipätkän ja herään luonnollisesti klo 7.00 aikaan. Kai se on niin, että kaikkeen tottuu, kun tietää, että mikään ei ole lopullista. Tai kun ei ole vaihtoehtoja…

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Päivän asu

Kesällä äitiyslomalla oli aikaa, siis silloin kun vauva ei vielä ollut syntynyt ja odottelin sitä oikeaa hetkeä. Tuolloin tutustuin ensimmäistä kertaa muotibloggareihin. Se lähti ystäväperheemme tytön Strictly Style blogin kautta. Ei tässä mistään riippuvuudesta puhuta, mutta hieman liikaa aikaa vievästä harrastuksesta. Olen huomannut, kuinka trendikästä näissä blogeissa on esitellä omia vaatekokonaisuuksia, päivän asuja. Mietin, mistä tämänlainen kulttuuri on syntynyt? Miksi ihmiset haluavat esitellä netissä, mitä heillä on päällään? Tai miksi jotkut haluavat lukea, mitä ventovieraalla ihmisellä on ko. päivänä päällä. Pohdittuani tätä hetken naurahdin, ja totesin itselleni, että niinhän itsekin toimin, kun olin yläasteella. Silloin soitin parhaan kaverini kanssa joka aamu ja puhuimme siitä, mitä meillä on päällä tulevana päivänä. Kai se oli jonkinlaista hyväksynnänhakuisuutta omille päätöksille. Kai kyse on aika samanlaisesta asiasta nykyäänkin.

Uusi perheenjäseneni on herättänyt minussa pienen tytön, sen joka tykkäsi pukea nukkeja erilaisiin vaatteisiin. Vaikka en koskaan ole tuntikaupalla nukkeja pukenut, huomaan pitäväni siitä huomattavasti enemmän kuin siitä, että pitäisi valita itselle vaatteita. Jotenka ajattelin julkaista täällä blogissa muutamia päivän asu kuvia ensimmäisen kahden kuukauden ajalta. Pitänee tähän huomauttaa se, että koska en ole yhden käden sormien määrää enempää ostanut vaatteita omalle lapselleni, niin en voi merkitä vaatteista, mistä ne ovat kotoisin. Sen voin sanoa, että hyviksi ne todettu, koska joku muukin on pitänyt vaatteita aiemmin :o)

Ensimmäinen asu ikinä

Äidin vanha retroasu 80-luvulta

Farkkumuotia Amerikasta.

Äidin suosikkihousut. Kunpa tuollaiset saisi itsellekin.

Trendikästä ja kaunista.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Vuosipäivä

Viime kuun lopussa vietimme taas vuosipäivää pienen Petjan syntymän ja poislähtemisen kunniaksi. Synttärinä kävimme haudalla koko perheen voimin sytyttämässä syksyn ensimmäisen kynttilän ja seuraavana päivänä ikkunallamme paloi kynttilä valokuvan edessä. Lämmin muisto pienokaisesta. Aika tekee tehtävänsä, sen voin sanoa. Se ei ole unohdus, vaan surun muuttuminen voimavaraksi.

Petjan lähdön jälkeen sain tekstiviestin eräältä minulle tärkeältä henkilöltä. Hän on myös menettänyt poikansa ja viestissä luki, että Petjan menetys on meille voimavara tulevaisuudessa. Siinä hetkessä en pystynyt kuvittelemaan, miten näin voisi koskaan olla. Mutta nyt sen näen. Petja toi meille jotakin sellaista, mitä ei mistään muualta voi saada. Sanoinkuvaamatonta, ainutlaatuista. Elämän sisältöä, jotakin jota en pysty konkreettisesti määrittelemään.

Seuraavasta tekstistä on tullut minulle erityisen tärkeä. Uskon, että näin on. Petja on nyt onnellinen.


Ehkä hän on nyt onnellinen,
ehkä joidenkuiden ei ole tarkoituskaan
jäädä meidän elämäämme pysyvästi.
Ehkä jotkut ovat vain ohikulkijoita,
vain läpikulkumatkalla.

Jotkut vain ikään kuin käväisevät
elämässämme antamassa meille jotakin,
tuovat lahjan tai opettavat meille jotakin tärkeää,
ja se on heidän tehtävänsä meidän elämässämme.

Hän opetti sinulle varmasti jotakin.
Ehkä hän opetti sinua rakastamaan,
antamaan ja välittämään.
Se oli hänen lahjansa sinulle.
Hän opetti sinulle paljon, ja sitten hän lähti.
Ehkä hänen ei yksinkertaisesti tarvinnut viipyä pitempään.
Hän antoi sinulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa,
mutta häneltä saamasi lahjan
sinä saat pitää ikuisesti.
-D.Steel-

tiistai 1. marraskuuta 2011

Syksyä Helsingissä ja muualla

Päivät täyttävät vaunukävelyistä, ihanien ihmisten tapaamisista keskellä päivää ja viime aikoina maakuntamatkailusta. On ollut aivan ihanaa. Joskus mietin, miten 4-6 tunnin yöunilla jaksaa tämän kaiken, mutta hyvin meillä on mennyt. Koska kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, tässä hieman ensimmäisen kahden kuukauden satoa.

Meidän pieni Ferrari. Tällä mennään lujaa pitkin rantoja.

Sateenkaari Espoosta. Syyssateiden hienous.

Joutsenperhe Lauttasaaren rannassa. Taustalla hieno Ruoholahti.

Saako tähän parkkerata? Näköjään. Pyöräsatoa Jyväskylässä.

Sorsia Jyväskylässä.

Heppoja maalla, Iisalmessa.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Ihmeitä

Elämä on itsessään ihme. Uusi elämä on vielä ihmeellisempää. En ymmärrä, miten on mahdollista, että masussamme pystymme kasvattamaan uuden elämän ihmeen. Mutta se on todistetusti tapahtunut, kun pieni prinsessamme, Enni Esteri syntyi Naistenklinikalla keskiviikkoiltana 31.8.2011 klo 22.05.

Odotus palkittiin juuri niin kuin kaikki kannustajat minulle sanoivat ennen sitä hetkeä. Kaikilla, joilla oli kokemusta tilanteesta, oli tietoa siitä tuloksen ihanasta erityisestä laadusta. Meinasihan siinä mennä hermo, usko ja kaikki muukin, mutta kyllä sieltä tuli ulos lopulta. Tähän maailmaan, meidän luokse.

Kolme ensimmäistä viikkoa on mennyt hirmu ihanasti. Ensimmäinen (melkein) sairaalassa, toinen kotona isyyslomalaisen kanssa ja kolmas keskenään pienokaisen kanssa. Tyttö nukkuu, syö ja välillä vaihdetaan vaipan ohessa vaatteita. Ja avataan postinkantajan tuomia lahjoja, keitetään kahvia lukuisille vieraille ja pestään pyykkiä. Sitä perus lapsiperheen arkea. Ihanaa arkea. Välillä tuijotellaan toisia, nuuskutetaan sitä vauvantuoksua (mikä kuulemma katoaa joskus, miten se voi?) ja ihaillaan. Toki kaikkeen tähän vaaleanpunaiseen elämään kuuluu myös hermojen kiristystä, tahtojen testausta ja arviota siitä, kuka meistä määrää kaapin paikan tässä perheessä. Mutta jos edellä mainittujen kesto on alle 3 minuuttia kerrallaan, ei niitä lasketa mukaan.

Voiko elämässä olla mitään arvokkaampaa kuin oma pienokainen? Meillä niitä on kaksi, toinen enkelinä suojelemassa pikkusiskon matkaa elämän tiellä. Sillä pumpulisella, joskus jopa kivikkoisella tiellä. Matka on pitkä, kuka meistä ei tarvitsisi joskus suojelusta omalta suojelusenkeliltään. Onneksi meidän Ennillä on sellainen, erityinen sellainen, oma Petja-enkeli. Yhdessä he tekevät matkaa, matkaa nimeltään elämä.

lauantai 6. elokuuta 2011

Lähdön tunnelmia

Olen säästänyt teitä stressaamalla synnytykseen liittyviä asioita, miettimällä sen syvällisemmin tulevaa. Olen itsekseni pohtinut, miettinyt, mutta mitään selkeyttä asiaan ei kyllä ole tullut. Olen välttänyt kaikkia nettikeskusteluja synnytystarinoista ja olen tutustunut vain tärkeimpiin asioihin. Milloin lähteä sairaalaan, mitä sinne mukaan ja miten synnytys Suomessa järjestetään. Luotan ammattitaitoon!

Toissapäivänä vapaapäivän kunniaksi tartuin kuitenkin kirjaan nimeltä ”Lapsekas parisuhde” kirjoittanut Paul Reiser. Kohtaus kirjassa synnytykseen lähtemisestä sai väsyneen olemukseni hytkymään naurusta sohvalla. Osaan niin nähdä tämän kohtauksen oikeasti tapahtuneen heidän perheessä. Tässä tulevan isän toimintaa, kun on lähdön aika. Pakko oli jakaa tämä kanssanne!

Paul Reiser kirjoittaa tapahtumista sen jälkeen kun hänen vaimonsa kävi keskustelun lääkärinsä kanssa:

”Hän sanoo, että meidän pitää lähteä sairaalaan nyt.” Sen jälkeen muistikuvani muuttuvat hajanaisiksi.

Muistan nousseeni sulkemaan television ja puhdistaneeni keittiön pöytää erittäin perusteellisesti. Olin pyyhkimässä muruja pöydältä, paketoimassa pizzantähteitä hyvin huolellisesti muovikelmuun ja huuhtomassa laseja peräti neljättä kertaa. Taitoin pizzalaatikon kahtia, sitten taas kahtia, ja juuri kun olin saamassa sen ensimmäisen luokan postimerkin kokoiseksi, kuulin raskaana olevan vaimon kysyvän: ”Mitä sinä oikein teet?”
”Mitä?”
”Meidän on lähdettävä.”
”Voi, tietenkin, tiedän…siivosin vain hieman.”
En ollut siivonnut vain ”hieman”. Olin jynssännyt seikkaperäisyydellä, joka on ennenkuulumatonta yhdessä viettämiemme vuosien aikana.
”Ehkä voisit tehdä tuon joskus muulloin”, vaimoni ehdotti vihaisesti.

Siihen iltaan saakka olin olettanut, että kaiken tuon vähitellen kasvaneen jännityksen ja odotuksen siivittämänä sieppaisin vaimoni ja tulevan lapseni käsivarsilleni ja lennättäisin heidät matkaan siinä silmänräpäyksessä kun saisin merkin.

En kuitenkaan ollut olettanut - enkä ymmärtänyt kuin vasta kuukausia myöhemmin – että ratkaisevan hetken oikeasti koittaessa, pelästyin ihan helvetisti. Tiesin vaistomaisesti, että siinä hetkessä, kun astuimme ulos ovesta, elämämme muuttuisi lopullisesti. Enkä ollut varma, miten kovasti halusin sitä. Joten aivojeni onnistui vakuuttaa minut siitä, että hidastamalla ja pitkittämällä kaikkia toimintoja, voisin siirtää elämäni seuraavaa vaihetta tuonnemmaksi. Kuten kävi ilmi, se ei selvästikään ollut mahdollista.

Nousimme autoon, ja yritin epätoivoisesti luoda vaikutelmaa pätevyydestä ja asiantuntemuksesta.
”Minä voin ajaa”, sanoin hyvin tyynesti ja jalomielisesti.
”Hyvä on”, vaimoni sanoi.
Aivan kun hän olisi oikeasti ajatellut ajavansa.


Tällaisissa tunnelmissa, ajattelen nyt myös miestäni ja hänen tunteitaan kun meille tulee aika lähteä sairaalaan. Toivottavasti seuraavan viikon sisällä…

torstai 23. kesäkuuta 2011

Niittyjä, kukkia ja mehiläisiä.

Tänään päättyy 15 kuukauden jakso elämästäni, joka on ollut merkityksellinen. Keväällä 2010 olin vailla töitä ja vailla suuntaa. Vietin päiviä kotona, hyvinkin aktiivisena, mutta hiljaa sisällä kaipasin jotakin. Kaipasin järjestystä, rutiineja, jotakin konkreettista mitä tehdä. Kodin seinät olivat jo puhtaat, ruokaa oli riittämiin, jopa pakastimessa hätävarana. Päiväkavereiden kanssa oli lounasteltu, kahviteltu ja parannettu maailmaa. Ihania hetkiä, mutta kaipasin itselleni jotakin.

Sain soiton maaliskuun lopulla, että minut oli valittu työntekijäksi organisaatioon, jossa osaamistani arvostettiin jo heti hakuprosessin alkuvaiheista lähtien. Ensimmäisen työpäivän jälkeen tiesin, että tämä paikka on minun ja kaiholla jo ajattelin loppuvuotta, jolloin työsuhde olisi loppumassa. Tiesin, että edessäni olisi savotta, jossa minun piti nähdä puu metsältä. Hetki hetkeltä metsässä alkoi näkyä valkovuokkoja, syksyn värien loistoa ja annoin talven tulla ja kuormittaa metsääni hieman tavoiteltua enemmän. Vuosi vaihtui ja uusi työsopimukseni sai jatkoa. Allekirjoitin elämäni ensimmäisen ”ei-määräaikaisen” sopimuksen, minut oli kiinnitetty tähän organisaatioon, joka katsoo autettavaa ihmistä suoraan silmiin silloinkin, kun silmissä näkyy naurun ja ilon sijasta surua ja kyyneleitä.

Nyt tämä kaikki jää hetkeksi taakseen, kun olen saanut puita raivattua tieltäni ja edessäni on niitty, jonne aurinko paistaa. Niin kirkkaasti, että on vaikea nähdä mitä niityn toisella laidalla on. Seison metsän reunassa, puiden ympäröimänä ja katson eteeni avautuvaa mahdollisuutta. Hyvin sekavissa tunnelmissa. Niitä on vaikea pukea edes sanoiksi. Pelkään realistina, että niityllä ei kasva pelkkää vihreää ruohoa, tai miksipäs ei salama voisi iskeä kirkkaalta taivaalta matkalleni. Ajatuksissa pyörii aiemmat tapahtumat, ja totean itselleni ”onhan niin ennenkin tapahtunut, pitää varautua kaikkeen”. Katselen maailmaa muiden kuin vaaleanpunaisten lasien läpi. Mutta vauvan potkaisu masussa tuo minut takaisin realismista hieman väritettyyn todellisuuteen, ihanuuteen, ajatukseen meidän omasta pienestä. Pikkusiskosta kaveriksi enkelillemme, joka katselee meitä pilvenreunalta mamin kanssa.

Mutta jos jotakin elämä on opettanut, niin muutos elämässä voi tuoda myös mahdollisuuden. Mahdollisuuden hypätä sivuun oravanpyörästä, joka tuo jotakin uutta elämään. Sitä odotan, hieman salaa ehkä innolla. Katsotaan mitä se tuo eteeni.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Kymmenen vuotta sitten

Vuosi 2001, istuin toisella puolella valtamerta juhlasalissa juhlistamassa vaihto-oppilasjärjestömme USA:N järjestön 50-vuotista historiaa. Olin etuoikeutettu edustamaan vaihto-oppilasaluminia juhlassa, jossa juhlistettiin puoli vuosikymmentä sitten alkanutta kansainvälisyyskasvatuksen polkua.

Vuosi 2001, jolloin olin juuri laittanut viimeiseen saksankieliseen lauseeseen pisteen ylioppilaskokeiden viimeisen kokeen osiossa, lyhyessä saksassa. Olin laittanut pisteen viimeiselle koskaan tekemälleni kokeelle koulutusjärjestelmässämme ja tiesin olevani valmis. Mihin? Siihen mikä oli edessä, vielä tuntemattomana, ja kiehtovana. Aikuisuutena? Ainakin elämän uutena vaiheena. Muistan sen tunteen kun suuntasin kaupungille, ostin vaateliikkeestä vaaleat kesähousut ja valmistauduin ylihuomiseen matkaani kohti amerikankotiani. Kohti sitä kaikkea, minkä olin 1,5 vuotta aikaisemmin jättänyt kaiholla taakse, mitä olin ikävöinyt noiden kuukausien aikana hurjan paljon. Tällä kertaa en olisi vaihto-oppilas, vaan itsenäinen suomalainen nuori lomalla.

Kymmenen vuotta sitten mietin, mitä tekisin elämälläni. Lukio oli käyty, ”pakollinen osuus” elämästä suoritettu ja edessä aukesi madollisuus kaikkeen sellaiseen mistä pystyin vain unelmoimaan. Unelmia oli monia, joista loppuen lopuksi useat kariutuivat ja osa toteutuivat. Alkuun tiesin, että matkustelisin, nauttisin ja kokisin paljon uutta. Ja pitäisin välivuoden. Ehdottomasti. Lähtisin kohti tuntematonta ja antaisin kaikelle mahdollisuuden.

Kymmenen vuotta sitten olin kymmenen vuotta nuorempi. Täytin tasavuosia, juhlistin syntymäpäiviä yhdessä ystävien. Niistä juhlista on jäänyt muiden muistojen ohessa yksi pariskunta, jotka kohtasivat tuona iltana ja aloittivat yhteisen polkunsa kulkemisen juuri tuona iltana. Romantillista, eikö?

Kymmenen vuotta sitten kokeilin amerikkalaisessa tavaratalossa kymmeniä mekkoja ja lähetin niistä kuvia Suomeen äidille arvioitavaksi. Koko toimiston naisväki oli niitä ihastellut ja lopulta päädyin kauniiseen siniseen mekkoon. Edessäni oli yksi huikeimmista päivistä elämässäni – ylioppilasjuhlat. Yli 80 ihmistä kävi onnittelemassa, juhlistamassa saavutustani. Pihamme oli täynnä kesää kauden ensimmäisenä aurinkoisena päivänä. Voi kuinka joskus voisin vielä palata tuohon hetkeen ja siihen onnen ja viattomuuden tunteeseen. Kaikkien niiden ihmisten ympäröimänä haluaisin vielä olla hetken aikaa. Monelle olen joutunut sanomaan samalla hyvästit kun uusia ihmisiä on saapunut elämääni. Ehkä joku päivä olemme kaikki samoissa bileissä?

Kymmenen vuotta sitten matkustin bussilla läpi laajojen peltojen saapuen suurkaupungin sykkeeseen. Edessä oli kolmen kuukauden harjoittelujakso Washington DC:ssa. Ensimmäistä päivää harjoittelijana ei muisteta sekoilusta esimiehen kanssa kuten Valkoisessa Talossa tuona vuonna tapahtui, vaan siitä kun Amerikan historia muuttui. Terrorismi, kaatuneet tornit. Monet tuhannet kuolonuhrit ja mittaamattomat tuhot. Mutta ennen kaikkea, maan koskemattomuutta oli rikottu.

Kymmenen vuotta sitten luin oppaita, niitä yliopistojen eri opintosuuntauksien saloja sisältävien teosten sisältöjä. Pohdin ääneen kysymystä: Mikä minusta isona? Lääkäri, lakimies vai hoitsu? Toimintaterapeutti, fysioterapeutti vaiko opettaja? Kaikkia näitä yhdistää yksi asia (ainakin) ja se on ihminen. Ja siinä oli vastaus. Suuntasin sille alalle, missä ihminen on keskiössä. Valitsin sen mitä kaikille ihmisille tapahtuu, eli ikääntymisen. Ja sen mikä koskettaa meitä kaikkea, eli kansanterveyden. Lopputuloksena opintoni pääaineena päädyin lukemaan gerontologiaa ja kansanterveyttä. Opettelin kirjoja edestä ja takaa. Faktoja korteilta, muistiinpanoja erilaisilla ranskalaisilla viivoilla. Opiskelumetodeista kaikki mahdollinen oli käytössä. Ja se maksoi vaivan takaisin…

Vuosikymmen sitten olin elämäni käännekohdassa. Suuntasin kohti tuntematonta. Kuten olen monesti sen jälkeenkin tehnyt. Ja tunne siitä, että olen taas matkalla kohti uutta, on läsnä. Onneksi en ehkä niin tietämättömänä kuin kymmenen vuotta sitten! Tuo vuosikymmen on yksi kolmannes elämästäni; 33,3% elämästäni. Siis tähän astisesta elämästäni. Katson taakse kaivaten, hymyillen, iloiten, helpottuneena ja välillä kysyen, että mahtuiko kaikki se tapahtunut minun elämäni kymmeneen vuoteen? Nipistettyäni itseäni tajuan, että omaa elämääni se on ollut. Ei kenenkään muun, ei unelmaa, eikä painajaista. Vaan sitä oikeaa aitoa elämää.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Muukalaisuutta vaaleissa

Poliittiset asiat eivät yleensä kuulu teksteihimme. Nyt vaalien alla ei voi olla seuraamatta tätä keskustelua, mediaa, lehtijuttuja ja kaikkea sitä hömpötystä asian ympärillä.

Mielenkiintoista vaaliteknikointia on todella nähty näissä vaaleissa. Ensin on puolue, joka aloittaa keskustelun jo viime syksyn puolella aiheuttaen ristiriidan heidän aatteitaan ajavan valtiollisen laitoksen ja oman puolueensa välillä ilmaisten konservatiivisia ajatuksiaan. Kauhean suvaitsevaista, sanoisin…

Sitten on nämä suomea kivikaudelle vievät Perussuomalaiset. Tänään kaiken tämän protestivaalien teeman ympärillä pyörivä julkisuus sai kruununsa mielenkiintoisesta lehtimainoksesta Kallio-lehden kannessa. Myyjä, joka on jäänyt sen jälkeen jo lomalle ja eläkkeellekin, on laittanut raakileen kanteen mainoksena, jossa on kirjavia kirotusvirheitä ja puutteellisia tietoja. Tässä voisi todeta yksinkertaisesti vaan: kaikki julkisuus on julkisuutta.

Toinen sankaripuolue on Keskusta. Siellä nykyinen pääministeri keikistelee vaaleanpunaisessa t-paidassa vaalikuvissaan lisäten jo olemassa olevaa tyttöimagoaan, ei mitenkään lisäten kuvaa hänestä vakavasti otettavana persoonana. Samalla pitkäaikainen puoluekollega, ministeri, ilmoittaa jättäytyvänsä äitiyslomalle heti vaalikauden alettua. Tällä voi vedota ehkäpä kotiäiteihin ja heihin, jotka laskevat, että heidän heikommalla ehdokkaallaan on mahdollisuus päästä eduskuntaan sijaisena. Puolueen linjan kruunaa nykyinen ulkomaankauppaministeri Väyrynen, joka ohittaa vaalikampanjansa eduskuntavaaleissa, siirtyen suoraan presidenttipeliin. Eli summa summarum: on yksi äitiyslomalainen, yksi tuleva presidentti ja yksi hyvin nuorekas tyttönen. Näillä on hyvä lähteä vaaleihin.

Omasta vaalikannasta on turha puhua. Oma suosikkini urheilee toisessa vaalipiirissä, onneksi alueella, jossa asuu myös hänen muita kannattajiaan. Näillä äänillä eduskuntaan saadaan viisautta filmaattisuutta ja järkeä. Eurooppalaista katsontakantaa, vieden yhteiskunnan kohti kansainvälistyvää maailmaa. Eikä raahaa meitä kohti muukalaisvastaista maata. Koska Suomen tien tulisi olla toinen ja päivän termi on MUUKALAISMYÖNTEISYYS. Suosittelen vierailua aiheesta kertovalla sivustolla http://www.muukalainen.ecome.fi/ Tehdään lintukodostamme muukalaismyönteinen maa!

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Kevättä rinnassa, ei kun masussa

Eikö se kevät ole rakkauden aikaa? Silloin luonto alkaa kasvattamaan uutta, linnut laulavat ja alkavat pesärakennuspuuhat. Niin meidänkin perheessä. Meillä on kanssa sellaista ilmassa, tai siis masussa. Sellaista rakkautta. Joku voisi sanoa rakkauden tuotteeksi, toiset rakkauden kohteeksi. Pohjattomaksi rakkauden kaivoksi.

Laskettuaika Petjan pikkusiskolle on elokuun puolessa välissä. Aikaa on siis vielä puolet jäljellä. Tähän mennessä on tutkailtu tyttöä edestä ja takaa ultralla, kuunneltu sydänääniä kerran lääkärissä ja annettu verinäyte, joka kertoi negatiivisen tuloksen kaikista maailman matkataudeista ja muista tarttuvista viruksista. Kaikki näyttää siis hyvältä. Meistä tulee siis äiti ja isä ihan oikeasti toiseen otteeseen kohta! En malta odottaa niitä pimeitä elokuun öitä, jotka pääsen oikeasti elämään ensimmäistä kertaa, kun ei ole unet häiritsemässä.

Pienin askelin tässä edetään, mutta sen voin todeta, että ympärillä syntyvät pienokaiset vain kasvattavat sitä jo ääretöntä rakkauden tunnetta omaan pienokaiseemme. Onpahan sitten leikkikavereita ja mammoilla kahviseuraa kun päästään siihen vaiheeseen elämää. Jännityksenä tosin pysyy lopullinen tieto siitä, että tuleeko meidän maailmasta ihan vaaleanpunainen vai sittenkin sininen?

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Kauhistuneet kananmunat ja erotetut kanat

Keväinen lomamatkamme Kiinaan oli eksoottinen kokemus. Kymmenen päivän seikkailu meni kaiken kaikkiaan hyvin. Tavoite siitä, että joka päivä olisi jotakin hemmottelua onnistui. Tämän lisäksi koimme hurjan paljon uutta.

Ensimmäinen huomioni Shanghain kentällä kiinnittyi vessajonoihin. Naisten vessassa ovi pysyi kiinni, kun taas miesten ovella riitti jonoa ulos asti. Voisiko tämä olla merkkinä miespainotteisesta väestöstä Kiinassa?

Toinen asia, johon kiinnitin huomiota, oli maan sisäisen lennon meluisuus. Olimme ainoita länsimaisia matkaajia koneessa ja samalla myös hiljaisimpia. Paikallisten kovaääninen keskustelu muistutti jo eläintarhan apinalinnaa ja lentokoneen laskeuduttua meno vaan paheni. Kai sitä suomalaisena on tottunut hiljaisuuteen, rauhaan ja ”normaaliääniseen” keskusteluun. Selityksenä kovaäänisyyteen tuli paikallisilta koulussa opetettu tapa nostaa ääntä jos haluaa tulla kuulluksi. Näin jokainen kiinalainen lapsi opetetaan kouluissa toimimaan, jotta saisi suurissa ryhmissä äänensä kuuluville. Ihana tapa.

Kolmas ihmetyksen aihe oli lukuisat ihmiset, autot ja talot. Niitä riitti, kaikkia. Paljon. Värivaloja, välkettä ja ihmeellisiä merkkejä. Näissä kaikissa riitti totuteltavaa, ihmeteltävää ja seurattavaa.

Parhaita hetkiähän lomassa on kuitenkin pienet arkiset asiat. Ei ne, joista voi lukea turistioppaasta, vaan ne joihin törmää ihmeellisissä hetkissä arjessa. Tai siis loman aikana. Pari tällaista hetkeä kohdattiin ravintolassa. Aamiaispaikan ruokalistassa tarjolla oli kauhistuneita kananmunia (eried eggs) ja illallisella listassa oli tarjolla erotettua tai tulitettua kanaa (fired chicken). Näistä riitti huumoria meille länsimaisille! Tarinaa matkasta jatkuu tulevissa kirjoituksissa.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Hyvä ystävyys kolmikymppisenä

Tässä vaiheessa elämässä on erottautunut jyvät ja akanat ystävissä. Eri ikäkausina elämään on tullut tutustuttua erilaisiin ihmisiin. Jotkut ystävyydet on säilyneet, osa on hiipunut ja voi kävellä vastaa myöhemmin elämässä. Osa on jäänyt matkalle, maailmalle tai poluille. Heihin liittyy muistoja, hyviä hetkiä.

Eilen vietettiin maukasta suklaa ja viini-iltaa hyvien ystävien parissa. Ilta oli siis tämän jälkeen traditio, koska kyseessä oli häissämme saatu kuukausitehtävä, josta ystäväni on muodostanut tradition. Hyvät ystävät, puolisot ja suklaa. Mitä enempää voisi olla? Eilinen ilta sisälsi paljon suklaata. Eri muodoissa. Oli suklaakonvehteja, suklaafondantia ja suklaakakkua. Erilaisia suklaakarkkeja. Ihania herkkuja!

Hyviä ystäviä elämässäni on niin monta. Ei liikaa, mutta useampi. Eri ystäväpiireistä, eri elämänvaiheista. Osa asuu Suomessa, osa ulkomailla. Osa lähempänä, osa kauempana. Osa on sukua, osa ei. Suurin osa ei ole. Mutta ei voisi sanoa, että perhe on pahin, vaan paras. Paras ystäväni on oma mieheni. Ei ole hetkeä, jolloin en haluaisi mielummin olla hänen kanssaan tai kokea hänen kanssaan jotakin hetkeä. Silloin tietää, että elämä on johdattanut oikealle polulle. Yhteiselle polulle.

Ystäviä ei muuten voi laittaa paremmuusjärjestykseen. Kaikilla on omat puolensa, miksi olemme yhä ystäviä. Mutta ihaninta tässä kaikessa on se, että ystävien kanssa saa jakaa tämän elämänä. Erilaisia hetkiä, erilaisia muistoja. Ensi viikonloppuna on edessä hyvän ystävän häät, joita on odotettu jo monta kuukautta. Tai ehkä vuosi. Ihan salaa, paineita asettamatta. Mikä onkaan parasta, kun saa jakaa häiden kaltaiset erityiset hetket hyvien ystävien elämässä.

Maanantaina juhlistetaan Ystävänpäivää. Vuodessa pitäisi olla enemmänkin kuin yksi päivä pyhitettynä hyville ystävyyksille, mutta onneksi edes tuo yksi. Lämmin halaus kaikille ystävilleni, olette tärkeitä!

maanantai 7. helmikuuta 2011

30-vuotias, osa 3

Ajattelin ottaa isoisästäni mallia ja pitää teknisen osaamisen kehityksen tilassa, vakka ikää tulee. Hän oli n. 80-vuotias saadessaan ensimmäisen tietokoneensa. Minä olin 30-vuotias kun sain ensimmäisen iPhonen. Sellaisen ihanan maailman parhaan kännykän. Jolla voi tehdä paljon muutakin kun soittaa, niin kun vissiin kaikilla luureilla. Mutta ennen kun menen eteenpäin, on pakko kertoa välitarina. Kun kerroin eräälle ei niin Mac-ihmisille harkitsevani uudeksi puhelimeksi iPhonen hankintaa, hän kysyi ”Miksi en osta iPadia?” No juuri siksi, kun se on kaikkea sitä paitsi ei PUHELIN. Ja kun sillä laitteella olisi juuri huippua soittaa…

Se mikä yhdistää edellisen puhelimeni nykyiseen on näppäimistön puutumattomuus. Aiemmassa versiossa se oli hajoamisen tulos, tässä puhelimessa se on kehityksen tulos. Uskomattomia yhtymäkohtia. Montaa muuta näissä kahdessa laitteessa ei olekaan yhteistä, paitsi puhelinyhteys. Mutta se johtunee kai sim-kortista. Josta on seuraava tarina kerrottavana:

Kävin jonottamassa puhelinta perjantaisena iltapäivänä ja tunnin jono puhelinoperaattorin ylläpitämässä liikkeessä kannatti. Puhelimia oli ja myyjä soi yhden sellaisen minulle. Kauppa hoidettu, ei muuta. Viikonloppuna aloin pohtimaan puhelimen käyttöönottoa ja ensimmäisenä tuli mieleen sim-kortin siirto uuteen puhelimeen. Tosin ainoa sille sopiva paikka oli liian pieni. Pienen surffailun jälkeen löysin vastauksen ja taikasanan mini-sim-kortti.

Seuraava liikkeeni oli paluu samaiseen liikkeeseen kouluttamaan 20-vuotiaita ”asiakaspalvelijoita”. Saatuani myyjän huomion ja selitettyä tilanteen mahdollisimman kiltisti, pojankloppi kehtasi esittää kysymyksen ”Osaatko laittaa sen paikalleen?” Kehtaa nyt kysyä tuota, kun olen itse osannut selvittää, että sellaista tarvitsen. Totesin itsevarmana hänelle takaisin ”Uskoisin sen onnistuvan, nyt kun sim-kortti on oikean kokoinen”. Hihii, puhelinoperaattoripoika hävisi tämän erän!

Lupasin kirjoittaa myös kommenttiboksiin tulleista kuvailuista. Kukaan ei vielä ollut ehtinyt puhumaan uudesta puhelimestani tai tietotekniikkataidoistani, mutta itsekkäästi varastin aiheen.

Olen aktiivinen vapaaehtoinen. Kansainvälisessä nuorisojärjestössä, jonka toiminnassa olen ollut mukana yli 10 vuoden ajan. Tehden kaikenlaista. Melkein mitä tahansa. Melkein mihin vuorokaudenaikaan tahansa, kahdella eri mantereella, monien satojen ihmisten parissa. Hyviä ystäviä, rakkaita sellaisia, on kokemusten lisäksi jäänyt matkaan mukaan. Tällä hetkellä istun ko. järjestön Suomen organisaation hallituksessa. Aika paljon on opittavaa hienoista business-sanoista ja käytännöistä, mutta hienoa on sanoa mahdollisuus kokea yhteistyötä kovien yritysmaailman pomojen kanssa. Kokea sitä tunnelmaa, mitä on ehkä arkipäivää heidän elämässään, mutta harvinaista itselläni. Ensimmäinen hallituksen kokous meni analysoidessa muita edustajia, keskusteltavia asioita sekä kokonaisuutta. Rohkenin jopa ottamaan useamman puheenvuoron ja sanomaan mielipiteeni. Siitä olin kovin otettu. Mutta koska voi keskittyä epäolennaiseen, suurin osa nimeltä mainitsemattoman ulkomainosjohtajan puheenvuoroista meni miettimiseen, että kenen ääntä hänen äänensä muistuttaa. Onneksi palaverin puolessa välissä sain herätyksen ja tajusin äänenpainon olevan tismalleen sama kun Jenni Pääsysaarella Kadonnen jäljellä-ohjelmassa. Sepä helpotti elämääni kummasti. Eli jos Nyt-liite julkaisis ”Kuin kaksi marjaa” palstallaan äänikaksosia, minulla olisi oiva ehdokaspari. Olisiko se sitten ”Kuin kaksi lintua?”

Jatkoa seuraa…

maanantai 24. tammikuuta 2011

30-vuotias, osa 2

Joillekin meistä työelämä ja ura on tärkeää. Itselleni se ei ole koskaan ollut tärkein asia elämässä, mutta kyllähän sitä töissä pitää käydä. Ihan taloudellisista syistä. Mutta ei ainoastaan. Jos se olisi ainoa asia, olisin varmaankin hieman helpommassa paikassa töissä. Tai valinnut hirmu paljon helpomman uran. Eli on sitä hieman motivaatiota, itsearvostusta tms. minullakin. Halu pärjätä, tehdä parhaimpansa tai auttaa muita.

Kun täyttää tämän maagisen iän, toivoisi, että olisi jonkinlaista pysyvyyttä elämässä. Työt tuovat sellaista. Ja koska olen kolmikymppinen, oli minullakin vuorossa sellainen ihmeellisyys allekirjoitettavana kuin toistaiseksi voimassa oleva työsopimus. Ei määräaikaisuuksia, ei kesätöitä, vaan työsopimus, joka oikeuttaa käymään töissä ennalta määräämättömän ajan. Hihii. Hassu tunne, kun voi miettiä, että joku kesä voisi olla oikea kesäloma. Ja lomarahojakin olisi tulossa tilille. Ei tällaista ennen ole käynyt elämässäni. Mutta toisaalta, en ole koskaan aiemmin ole ollut kolmikymppinen.

Jotta tästä tulisi mielenkiintoisempaa, kirjoitan kommenttikenttään tulleista kuvauksista itsestäni. Koska olen kolmikymppinen, voin keskittyä itseeni. Katsotaan tuleeko kommenttikenttään ensimmäisen jälkeen ennen muita kommentteja…

Olen fanaattinen Alppipupu. Tykkään laskea mäkeä alas, joskus rinteessä ja joskus hieman sen ulkopuolella. Suksilla olen ollut ensimmäisen kerran kai 2-vuotiaana, nyt 28 vuotta myöhemmin nautin siitä yhä. Tosin monot löytyvät tätä nykyä muualta kuin Kolin sisätilojen penkin alta, minne ensimmäiset jäivät itsepäisyyspuuskauksen seurauksena. Kun piti saada tehdä asioita itse. Rakastan Itävallan Alppeja alueena, kulttuurin ja maantieteellisten ominaisuuksien puolesta. Siellä on osa sydämestäni, siellä olen kokenut paljon ja sinne voin aina palata. Kun näen nuo valkeahuippuiset vuoret, tiedän, että täällä on hyvä olla. Lumen puuterin lentäminen kohti kasvoja on tunne, jota ei voi millään korvata. Se, miltä tuntuu olla keskellä autiomaata hiljaisuudessa, keskittymässä seuraavaan laskuun on uskomaton tunne. Myös vauhti rinteen puolella on hienoa. Onnistuneet carving-käännökset ja tuulenvire kasvoilla on hienoa.

Nyt kommentoimaan siitä mitä minä olen, niin jatkan kirjoituksia.

perjantai 21. tammikuuta 2011

30-vuotias nainen

Vuosi 2011 on tuonut tullessaan tämän ihmeellisen tasavuoden elämässäni ja ajattelinkin pohtia niitä asioita, mitkä liittyvät tähän ihmeelliseen täysiin vuosikymmeniin.

Tietenkin se tarkoittaa sitä, että on tasan kolme vuosikymmentä siitä kun äidilläni oli vähän raskaammat ajat. Isäni osasi nauttia tuoreesta roolistaan täysin. Suunnittelemalla Alppi-reissua isyysvapaalla. Loistavaa logiikkaa, joka hymyilyttää, mutta en usko, että hymyilytti äitiäni. Silloin ainakaan.

Kummitätini 30-vuotisjuhlia oli juhlittu juuri kun synnyin. Niissä juhlissa minulle keksittiin nimi, jonka äiti tyrmäsi täysin laitoksella. Niin kuin usein erinomaiset keksinnöt, jotka vaikuttavat maailmanhistoriaan, kestävät hetken tullakseen ulos kuuluisuuteen. Asiaa hetken mietittyään äitini oli hyväksynyt nimeni ja sain identiteettini.

Jotta tästä ei tulisi elämänkertaani, palataan takaisin nykyaikaan. 30 vuotta pidetään naisen elämän virstanpylväänä – tietynlaisena nuoruuden ja aikuisuuden rajapyykkinä. Ihminen asettaa erilaisia odotuksia omalle elämälleen ja tietyllä lailla yhteiskunta asettaa tiettyjä odotuksia tietynikäisille. Nämä paineet aiheuttavat ikäkriisin, jos odotuksia ei ole täytetty. Omalla kohdallani olen tyytyväinen. Olen saavuttanut elämässäni ne asiat, joita kuvittelin 30-vuotiaana saavuttavani. Tai kokeneeni. Toki on asioita, joita en ole toivonut kokeneeni, mutta elämässä kaikki ei mene suunnitellusti. Toisaalta onneksi.

Olen äiti, olen aviovaimo. Olen sisko, olen tytär. Olen kansainvälisen vaihto-oppilasjärjestön hallituksen jäsen. Olen asunnon ja auton omistaja. Olen hyvä ystävä. Olen terveystieteiden maisteri. Olen vapaaehtoistyön koordinaattori. Olen onnellinen. Mitä muuta olen? Siitä jatkoa seuraavalla kerralla.