30-vuotias, osa 2

Joillekin meistä työelämä ja ura on tärkeää. Itselleni se ei ole koskaan ollut tärkein asia elämässä, mutta kyllähän sitä töissä pitää käydä. Ihan taloudellisista syistä. Mutta ei ainoastaan. Jos se olisi ainoa asia, olisin varmaankin hieman helpommassa paikassa töissä. Tai valinnut hirmu paljon helpomman uran. Eli on sitä hieman motivaatiota, itsearvostusta tms. minullakin. Halu pärjätä, tehdä parhaimpansa tai auttaa muita.

Kun täyttää tämän maagisen iän, toivoisi, että olisi jonkinlaista pysyvyyttä elämässä. Työt tuovat sellaista. Ja koska olen kolmikymppinen, oli minullakin vuorossa sellainen ihmeellisyys allekirjoitettavana kuin toistaiseksi voimassa oleva työsopimus. Ei määräaikaisuuksia, ei kesätöitä, vaan työsopimus, joka oikeuttaa käymään töissä ennalta määräämättömän ajan. Hihii. Hassu tunne, kun voi miettiä, että joku kesä voisi olla oikea kesäloma. Ja lomarahojakin olisi tulossa tilille. Ei tällaista ennen ole käynyt elämässäni. Mutta toisaalta, en ole koskaan aiemmin ole ollut kolmikymppinen.

Jotta tästä tulisi mielenkiintoisempaa, kirjoitan kommenttikenttään tulleista kuvauksista itsestäni. Koska olen kolmikymppinen, voin keskittyä itseeni. Katsotaan tuleeko kommenttikenttään ensimmäisen jälkeen ennen muita kommentteja…

Olen fanaattinen Alppipupu. Tykkään laskea mäkeä alas, joskus rinteessä ja joskus hieman sen ulkopuolella. Suksilla olen ollut ensimmäisen kerran kai 2-vuotiaana, nyt 28 vuotta myöhemmin nautin siitä yhä. Tosin monot löytyvät tätä nykyä muualta kuin Kolin sisätilojen penkin alta, minne ensimmäiset jäivät itsepäisyyspuuskauksen seurauksena. Kun piti saada tehdä asioita itse. Rakastan Itävallan Alppeja alueena, kulttuurin ja maantieteellisten ominaisuuksien puolesta. Siellä on osa sydämestäni, siellä olen kokenut paljon ja sinne voin aina palata. Kun näen nuo valkeahuippuiset vuoret, tiedän, että täällä on hyvä olla. Lumen puuterin lentäminen kohti kasvoja on tunne, jota ei voi millään korvata. Se, miltä tuntuu olla keskellä autiomaata hiljaisuudessa, keskittymässä seuraavaan laskuun on uskomaton tunne. Myös vauhti rinteen puolella on hienoa. Onnistuneet carving-käännökset ja tuulenvire kasvoilla on hienoa.

Nyt kommentoimaan siitä mitä minä olen, niin jatkan kirjoituksia.

30-vuotias nainen

Vuosi 2011 on tuonut tullessaan tämän ihmeellisen tasavuoden elämässäni ja ajattelinkin pohtia niitä asioita, mitkä liittyvät tähän ihmeelliseen täysiin vuosikymmeniin.

Tietenkin se tarkoittaa sitä, että on tasan kolme vuosikymmentä siitä kun äidilläni oli vähän raskaammat ajat. Isäni osasi nauttia tuoreesta roolistaan täysin. Suunnittelemalla Alppi-reissua isyysvapaalla. Loistavaa logiikkaa, joka hymyilyttää, mutta en usko, että hymyilytti äitiäni. Silloin ainakaan.

Kummitätini 30-vuotisjuhlia oli juhlittu juuri kun synnyin. Niissä juhlissa minulle keksittiin nimi, jonka äiti tyrmäsi täysin laitoksella. Niin kuin usein erinomaiset keksinnöt, jotka vaikuttavat maailmanhistoriaan, kestävät hetken tullakseen ulos kuuluisuuteen. Asiaa hetken mietittyään äitini oli hyväksynyt nimeni ja sain identiteettini.

Jotta tästä ei tulisi elämänkertaani, palataan takaisin nykyaikaan. 30 vuotta pidetään naisen elämän virstanpylväänä – tietynlaisena nuoruuden ja aikuisuuden rajapyykkinä. Ihminen asettaa erilaisia odotuksia omalle elämälleen ja tietyllä lailla yhteiskunta asettaa tiettyjä odotuksia tietynikäisille. Nämä paineet aiheuttavat ikäkriisin, jos odotuksia ei ole täytetty. Omalla kohdallani olen tyytyväinen. Olen saavuttanut elämässäni ne asiat, joita kuvittelin 30-vuotiaana saavuttavani. Tai kokeneeni. Toki on asioita, joita en ole toivonut kokeneeni, mutta elämässä kaikki ei mene suunnitellusti. Toisaalta onneksi.

Olen äiti, olen aviovaimo. Olen sisko, olen tytär. Olen kansainvälisen vaihto-oppilasjärjestön hallituksen jäsen. Olen asunnon ja auton omistaja. Olen hyvä ystävä. Olen terveystieteiden maisteri. Olen vapaaehtoistyön koordinaattori. Olen onnellinen. Mitä muuta olen? Siitä jatkoa seuraavalla kerralla.