Vuosi 2001, istuin toisella puolella valtamerta juhlasalissa juhlistamassa vaihto-oppilasjärjestömme USA:N järjestön 50-vuotista historiaa. Olin etuoikeutettu edustamaan vaihto-oppilasaluminia juhlassa, jossa juhlistettiin puoli vuosikymmentä sitten alkanutta kansainvälisyyskasvatuksen polkua.
Vuosi 2001, jolloin olin juuri laittanut viimeiseen saksankieliseen lauseeseen pisteen ylioppilaskokeiden viimeisen kokeen osiossa, lyhyessä saksassa. Olin laittanut pisteen viimeiselle koskaan tekemälleni kokeelle koulutusjärjestelmässämme ja tiesin olevani valmis. Mihin? Siihen mikä oli edessä, vielä tuntemattomana, ja kiehtovana. Aikuisuutena? Ainakin elämän uutena vaiheena. Muistan sen tunteen kun suuntasin kaupungille, ostin vaateliikkeestä vaaleat kesähousut ja valmistauduin ylihuomiseen matkaani kohti amerikankotiani. Kohti sitä kaikkea, minkä olin 1,5 vuotta aikaisemmin jättänyt kaiholla taakse, mitä olin ikävöinyt noiden kuukausien aikana hurjan paljon. Tällä kertaa en olisi vaihto-oppilas, vaan itsenäinen suomalainen nuori lomalla.
Kymmenen vuotta sitten mietin, mitä tekisin elämälläni. Lukio oli käyty, ”pakollinen osuus” elämästä suoritettu ja edessä aukesi madollisuus kaikkeen sellaiseen mistä pystyin vain unelmoimaan. Unelmia oli monia, joista loppuen lopuksi useat kariutuivat ja osa toteutuivat. Alkuun tiesin, että matkustelisin, nauttisin ja kokisin paljon uutta. Ja pitäisin välivuoden. Ehdottomasti. Lähtisin kohti tuntematonta ja antaisin kaikelle mahdollisuuden.
Kymmenen vuotta sitten olin kymmenen vuotta nuorempi. Täytin tasavuosia, juhlistin syntymäpäiviä yhdessä ystävien. Niistä juhlista on jäänyt muiden muistojen ohessa yksi pariskunta, jotka kohtasivat tuona iltana ja aloittivat yhteisen polkunsa kulkemisen juuri tuona iltana. Romantillista, eikö?
Kymmenen vuotta sitten kokeilin amerikkalaisessa tavaratalossa kymmeniä mekkoja ja lähetin niistä kuvia Suomeen äidille arvioitavaksi. Koko toimiston naisväki oli niitä ihastellut ja lopulta päädyin kauniiseen siniseen mekkoon. Edessäni oli yksi huikeimmista päivistä elämässäni – ylioppilasjuhlat. Yli 80 ihmistä kävi onnittelemassa, juhlistamassa saavutustani. Pihamme oli täynnä kesää kauden ensimmäisenä aurinkoisena päivänä. Voi kuinka joskus voisin vielä palata tuohon hetkeen ja siihen onnen ja viattomuuden tunteeseen. Kaikkien niiden ihmisten ympäröimänä haluaisin vielä olla hetken aikaa. Monelle olen joutunut sanomaan samalla hyvästit kun uusia ihmisiä on saapunut elämääni. Ehkä joku päivä olemme kaikki samoissa bileissä?
Kymmenen vuotta sitten matkustin bussilla läpi laajojen peltojen saapuen suurkaupungin sykkeeseen. Edessä oli kolmen kuukauden harjoittelujakso Washington DC:ssa. Ensimmäistä päivää harjoittelijana ei muisteta sekoilusta esimiehen kanssa kuten Valkoisessa Talossa tuona vuonna tapahtui, vaan siitä kun Amerikan historia muuttui. Terrorismi, kaatuneet tornit. Monet tuhannet kuolonuhrit ja mittaamattomat tuhot. Mutta ennen kaikkea, maan koskemattomuutta oli rikottu.
Kymmenen vuotta sitten luin oppaita, niitä yliopistojen eri opintosuuntauksien saloja sisältävien teosten sisältöjä. Pohdin ääneen kysymystä: Mikä minusta isona? Lääkäri, lakimies vai hoitsu? Toimintaterapeutti, fysioterapeutti vaiko opettaja? Kaikkia näitä yhdistää yksi asia (ainakin) ja se on ihminen. Ja siinä oli vastaus. Suuntasin sille alalle, missä ihminen on keskiössä. Valitsin sen mitä kaikille ihmisille tapahtuu, eli ikääntymisen. Ja sen mikä koskettaa meitä kaikkea, eli kansanterveyden. Lopputuloksena opintoni pääaineena päädyin lukemaan gerontologiaa ja kansanterveyttä. Opettelin kirjoja edestä ja takaa. Faktoja korteilta, muistiinpanoja erilaisilla ranskalaisilla viivoilla. Opiskelumetodeista kaikki mahdollinen oli käytössä. Ja se maksoi vaivan takaisin…
Vuosikymmen sitten olin elämäni käännekohdassa. Suuntasin kohti tuntematonta. Kuten olen monesti sen jälkeenkin tehnyt. Ja tunne siitä, että olen taas matkalla kohti uutta, on läsnä. Onneksi en ehkä niin tietämättömänä kuin kymmenen vuotta sitten! Tuo vuosikymmen on yksi kolmannes elämästäni; 33,3% elämästäni. Siis tähän astisesta elämästäni. Katson taakse kaivaten, hymyillen, iloiten, helpottuneena ja välillä kysyen, että mahtuiko kaikki se tapahtunut minun elämäni kymmeneen vuoteen? Nipistettyäni itseäni tajuan, että omaa elämääni se on ollut. Ei kenenkään muun, ei unelmaa, eikä painajaista. Vaan sitä oikeaa aitoa elämää.
maanantai 11. huhtikuuta 2011
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
Muukalaisuutta vaaleissa
Poliittiset asiat eivät yleensä kuulu teksteihimme. Nyt vaalien alla ei voi olla seuraamatta tätä keskustelua, mediaa, lehtijuttuja ja kaikkea sitä hömpötystä asian ympärillä.
Mielenkiintoista vaaliteknikointia on todella nähty näissä vaaleissa. Ensin on puolue, joka aloittaa keskustelun jo viime syksyn puolella aiheuttaen ristiriidan heidän aatteitaan ajavan valtiollisen laitoksen ja oman puolueensa välillä ilmaisten konservatiivisia ajatuksiaan. Kauhean suvaitsevaista, sanoisin…
Sitten on nämä suomea kivikaudelle vievät Perussuomalaiset. Tänään kaiken tämän protestivaalien teeman ympärillä pyörivä julkisuus sai kruununsa mielenkiintoisesta lehtimainoksesta Kallio-lehden kannessa. Myyjä, joka on jäänyt sen jälkeen jo lomalle ja eläkkeellekin, on laittanut raakileen kanteen mainoksena, jossa on kirjavia kirotusvirheitä ja puutteellisia tietoja. Tässä voisi todeta yksinkertaisesti vaan: kaikki julkisuus on julkisuutta.
Toinen sankaripuolue on Keskusta. Siellä nykyinen pääministeri keikistelee vaaleanpunaisessa t-paidassa vaalikuvissaan lisäten jo olemassa olevaa tyttöimagoaan, ei mitenkään lisäten kuvaa hänestä vakavasti otettavana persoonana. Samalla pitkäaikainen puoluekollega, ministeri, ilmoittaa jättäytyvänsä äitiyslomalle heti vaalikauden alettua. Tällä voi vedota ehkäpä kotiäiteihin ja heihin, jotka laskevat, että heidän heikommalla ehdokkaallaan on mahdollisuus päästä eduskuntaan sijaisena. Puolueen linjan kruunaa nykyinen ulkomaankauppaministeri Väyrynen, joka ohittaa vaalikampanjansa eduskuntavaaleissa, siirtyen suoraan presidenttipeliin. Eli summa summarum: on yksi äitiyslomalainen, yksi tuleva presidentti ja yksi hyvin nuorekas tyttönen. Näillä on hyvä lähteä vaaleihin.
Omasta vaalikannasta on turha puhua. Oma suosikkini urheilee toisessa vaalipiirissä, onneksi alueella, jossa asuu myös hänen muita kannattajiaan. Näillä äänillä eduskuntaan saadaan viisautta filmaattisuutta ja järkeä. Eurooppalaista katsontakantaa, vieden yhteiskunnan kohti kansainvälistyvää maailmaa. Eikä raahaa meitä kohti muukalaisvastaista maata. Koska Suomen tien tulisi olla toinen ja päivän termi on MUUKALAISMYÖNTEISYYS. Suosittelen vierailua aiheesta kertovalla sivustolla http://www.muukalainen.ecome.fi/ Tehdään lintukodostamme muukalaismyönteinen maa!
Mielenkiintoista vaaliteknikointia on todella nähty näissä vaaleissa. Ensin on puolue, joka aloittaa keskustelun jo viime syksyn puolella aiheuttaen ristiriidan heidän aatteitaan ajavan valtiollisen laitoksen ja oman puolueensa välillä ilmaisten konservatiivisia ajatuksiaan. Kauhean suvaitsevaista, sanoisin…
Sitten on nämä suomea kivikaudelle vievät Perussuomalaiset. Tänään kaiken tämän protestivaalien teeman ympärillä pyörivä julkisuus sai kruununsa mielenkiintoisesta lehtimainoksesta Kallio-lehden kannessa. Myyjä, joka on jäänyt sen jälkeen jo lomalle ja eläkkeellekin, on laittanut raakileen kanteen mainoksena, jossa on kirjavia kirotusvirheitä ja puutteellisia tietoja. Tässä voisi todeta yksinkertaisesti vaan: kaikki julkisuus on julkisuutta.
Toinen sankaripuolue on Keskusta. Siellä nykyinen pääministeri keikistelee vaaleanpunaisessa t-paidassa vaalikuvissaan lisäten jo olemassa olevaa tyttöimagoaan, ei mitenkään lisäten kuvaa hänestä vakavasti otettavana persoonana. Samalla pitkäaikainen puoluekollega, ministeri, ilmoittaa jättäytyvänsä äitiyslomalle heti vaalikauden alettua. Tällä voi vedota ehkäpä kotiäiteihin ja heihin, jotka laskevat, että heidän heikommalla ehdokkaallaan on mahdollisuus päästä eduskuntaan sijaisena. Puolueen linjan kruunaa nykyinen ulkomaankauppaministeri Väyrynen, joka ohittaa vaalikampanjansa eduskuntavaaleissa, siirtyen suoraan presidenttipeliin. Eli summa summarum: on yksi äitiyslomalainen, yksi tuleva presidentti ja yksi hyvin nuorekas tyttönen. Näillä on hyvä lähteä vaaleihin.
Omasta vaalikannasta on turha puhua. Oma suosikkini urheilee toisessa vaalipiirissä, onneksi alueella, jossa asuu myös hänen muita kannattajiaan. Näillä äänillä eduskuntaan saadaan viisautta filmaattisuutta ja järkeä. Eurooppalaista katsontakantaa, vieden yhteiskunnan kohti kansainvälistyvää maailmaa. Eikä raahaa meitä kohti muukalaisvastaista maata. Koska Suomen tien tulisi olla toinen ja päivän termi on MUUKALAISMYÖNTEISYYS. Suosittelen vierailua aiheesta kertovalla sivustolla http://www.muukalainen.ecome.fi/ Tehdään lintukodostamme muukalaismyönteinen maa!
sunnuntai 3. huhtikuuta 2011
Kevättä rinnassa, ei kun masussa
Eikö se kevät ole rakkauden aikaa? Silloin luonto alkaa kasvattamaan uutta, linnut laulavat ja alkavat pesärakennuspuuhat. Niin meidänkin perheessä. Meillä on kanssa sellaista ilmassa, tai siis masussa. Sellaista rakkautta. Joku voisi sanoa rakkauden tuotteeksi, toiset rakkauden kohteeksi. Pohjattomaksi rakkauden kaivoksi.
Laskettuaika Petjan pikkusiskolle on elokuun puolessa välissä. Aikaa on siis vielä puolet jäljellä. Tähän mennessä on tutkailtu tyttöä edestä ja takaa ultralla, kuunneltu sydänääniä kerran lääkärissä ja annettu verinäyte, joka kertoi negatiivisen tuloksen kaikista maailman matkataudeista ja muista tarttuvista viruksista. Kaikki näyttää siis hyvältä. Meistä tulee siis äiti ja isä ihan oikeasti toiseen otteeseen kohta! En malta odottaa niitä pimeitä elokuun öitä, jotka pääsen oikeasti elämään ensimmäistä kertaa, kun ei ole unet häiritsemässä.
Pienin askelin tässä edetään, mutta sen voin todeta, että ympärillä syntyvät pienokaiset vain kasvattavat sitä jo ääretöntä rakkauden tunnetta omaan pienokaiseemme. Onpahan sitten leikkikavereita ja mammoilla kahviseuraa kun päästään siihen vaiheeseen elämää. Jännityksenä tosin pysyy lopullinen tieto siitä, että tuleeko meidän maailmasta ihan vaaleanpunainen vai sittenkin sininen?
Laskettuaika Petjan pikkusiskolle on elokuun puolessa välissä. Aikaa on siis vielä puolet jäljellä. Tähän mennessä on tutkailtu tyttöä edestä ja takaa ultralla, kuunneltu sydänääniä kerran lääkärissä ja annettu verinäyte, joka kertoi negatiivisen tuloksen kaikista maailman matkataudeista ja muista tarttuvista viruksista. Kaikki näyttää siis hyvältä. Meistä tulee siis äiti ja isä ihan oikeasti toiseen otteeseen kohta! En malta odottaa niitä pimeitä elokuun öitä, jotka pääsen oikeasti elämään ensimmäistä kertaa, kun ei ole unet häiritsemässä.
Pienin askelin tässä edetään, mutta sen voin todeta, että ympärillä syntyvät pienokaiset vain kasvattavat sitä jo ääretöntä rakkauden tunnetta omaan pienokaiseemme. Onpahan sitten leikkikavereita ja mammoilla kahviseuraa kun päästään siihen vaiheeseen elämää. Jännityksenä tosin pysyy lopullinen tieto siitä, että tuleeko meidän maailmasta ihan vaaleanpunainen vai sittenkin sininen?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)