Tänään päättyy 15 kuukauden jakso elämästäni, joka on ollut merkityksellinen. Keväällä 2010 olin vailla töitä ja vailla suuntaa. Vietin päiviä kotona, hyvinkin aktiivisena, mutta hiljaa sisällä kaipasin jotakin. Kaipasin järjestystä, rutiineja, jotakin konkreettista mitä tehdä. Kodin seinät olivat jo puhtaat, ruokaa oli riittämiin, jopa pakastimessa hätävarana. Päiväkavereiden kanssa oli lounasteltu, kahviteltu ja parannettu maailmaa. Ihania hetkiä, mutta kaipasin itselleni jotakin.
Sain soiton maaliskuun lopulla, että minut oli valittu työntekijäksi organisaatioon, jossa osaamistani arvostettiin jo heti hakuprosessin alkuvaiheista lähtien. Ensimmäisen työpäivän jälkeen tiesin, että tämä paikka on minun ja kaiholla jo ajattelin loppuvuotta, jolloin työsuhde olisi loppumassa. Tiesin, että edessäni olisi savotta, jossa minun piti nähdä puu metsältä. Hetki hetkeltä metsässä alkoi näkyä valkovuokkoja, syksyn värien loistoa ja annoin talven tulla ja kuormittaa metsääni hieman tavoiteltua enemmän. Vuosi vaihtui ja uusi työsopimukseni sai jatkoa. Allekirjoitin elämäni ensimmäisen ”ei-määräaikaisen” sopimuksen, minut oli kiinnitetty tähän organisaatioon, joka katsoo autettavaa ihmistä suoraan silmiin silloinkin, kun silmissä näkyy naurun ja ilon sijasta surua ja kyyneleitä.
Nyt tämä kaikki jää hetkeksi taakseen, kun olen saanut puita raivattua tieltäni ja edessäni on niitty, jonne aurinko paistaa. Niin kirkkaasti, että on vaikea nähdä mitä niityn toisella laidalla on. Seison metsän reunassa, puiden ympäröimänä ja katson eteeni avautuvaa mahdollisuutta. Hyvin sekavissa tunnelmissa. Niitä on vaikea pukea edes sanoiksi. Pelkään realistina, että niityllä ei kasva pelkkää vihreää ruohoa, tai miksipäs ei salama voisi iskeä kirkkaalta taivaalta matkalleni. Ajatuksissa pyörii aiemmat tapahtumat, ja totean itselleni ”onhan niin ennenkin tapahtunut, pitää varautua kaikkeen”. Katselen maailmaa muiden kuin vaaleanpunaisten lasien läpi. Mutta vauvan potkaisu masussa tuo minut takaisin realismista hieman väritettyyn todellisuuteen, ihanuuteen, ajatukseen meidän omasta pienestä. Pikkusiskosta kaveriksi enkelillemme, joka katselee meitä pilvenreunalta mamin kanssa.
Mutta jos jotakin elämä on opettanut, niin muutos elämässä voi tuoda myös mahdollisuuden. Mahdollisuuden hypätä sivuun oravanpyörästä, joka tuo jotakin uutta elämään. Sitä odotan, hieman salaa ehkä innolla. Katsotaan mitä se tuo eteeni.
