Olen säästänyt teitä stressaamalla synnytykseen liittyviä asioita, miettimällä sen syvällisemmin tulevaa. Olen itsekseni pohtinut, miettinyt, mutta mitään selkeyttä asiaan ei kyllä ole tullut. Olen välttänyt kaikkia nettikeskusteluja synnytystarinoista ja olen tutustunut vain tärkeimpiin asioihin. Milloin lähteä sairaalaan, mitä sinne mukaan ja miten synnytys Suomessa järjestetään. Luotan ammattitaitoon!
Toissapäivänä vapaapäivän kunniaksi tartuin kuitenkin kirjaan nimeltä ”Lapsekas parisuhde” kirjoittanut Paul Reiser. Kohtaus kirjassa synnytykseen lähtemisestä sai väsyneen olemukseni hytkymään naurusta sohvalla. Osaan niin nähdä tämän kohtauksen oikeasti tapahtuneen heidän perheessä. Tässä tulevan isän toimintaa, kun on lähdön aika. Pakko oli jakaa tämä kanssanne!
Paul Reiser kirjoittaa tapahtumista sen jälkeen kun hänen vaimonsa kävi keskustelun lääkärinsä kanssa:
”Hän sanoo, että meidän pitää lähteä sairaalaan nyt.” Sen jälkeen muistikuvani muuttuvat hajanaisiksi.
Muistan nousseeni sulkemaan television ja puhdistaneeni keittiön pöytää erittäin perusteellisesti. Olin pyyhkimässä muruja pöydältä, paketoimassa pizzantähteitä hyvin huolellisesti muovikelmuun ja huuhtomassa laseja peräti neljättä kertaa. Taitoin pizzalaatikon kahtia, sitten taas kahtia, ja juuri kun olin saamassa sen ensimmäisen luokan postimerkin kokoiseksi, kuulin raskaana olevan vaimon kysyvän: ”Mitä sinä oikein teet?”
”Mitä?”
”Meidän on lähdettävä.”
”Voi, tietenkin, tiedän…siivosin vain hieman.”
En ollut siivonnut vain ”hieman”. Olin jynssännyt seikkaperäisyydellä, joka on ennenkuulumatonta yhdessä viettämiemme vuosien aikana.
”Ehkä voisit tehdä tuon joskus muulloin”, vaimoni ehdotti vihaisesti.
Siihen iltaan saakka olin olettanut, että kaiken tuon vähitellen kasvaneen jännityksen ja odotuksen siivittämänä sieppaisin vaimoni ja tulevan lapseni käsivarsilleni ja lennättäisin heidät matkaan siinä silmänräpäyksessä kun saisin merkin.
En kuitenkaan ollut olettanut - enkä ymmärtänyt kuin vasta kuukausia myöhemmin – että ratkaisevan hetken oikeasti koittaessa, pelästyin ihan helvetisti. Tiesin vaistomaisesti, että siinä hetkessä, kun astuimme ulos ovesta, elämämme muuttuisi lopullisesti. Enkä ollut varma, miten kovasti halusin sitä. Joten aivojeni onnistui vakuuttaa minut siitä, että hidastamalla ja pitkittämällä kaikkia toimintoja, voisin siirtää elämäni seuraavaa vaihetta tuonnemmaksi. Kuten kävi ilmi, se ei selvästikään ollut mahdollista.
Nousimme autoon, ja yritin epätoivoisesti luoda vaikutelmaa pätevyydestä ja asiantuntemuksesta.
”Minä voin ajaa”, sanoin hyvin tyynesti ja jalomielisesti.
”Hyvä on”, vaimoni sanoi.
Aivan kun hän olisi oikeasti ajatellut ajavansa.
Tällaisissa tunnelmissa, ajattelen nyt myös miestäni ja hänen tunteitaan kun meille tulee aika lähteä sairaalaan. Toivottavasti seuraavan viikon sisällä…
