Elämä on itsessään ihme. Uusi elämä on vielä ihmeellisempää. En ymmärrä, miten on mahdollista, että masussamme pystymme kasvattamaan uuden elämän ihmeen. Mutta se on todistetusti tapahtunut, kun pieni prinsessamme, Enni Esteri syntyi Naistenklinikalla keskiviikkoiltana 31.8.2011 klo 22.05.
Odotus palkittiin juuri niin kuin kaikki kannustajat minulle sanoivat ennen sitä hetkeä. Kaikilla, joilla oli kokemusta tilanteesta, oli tietoa siitä tuloksen ihanasta erityisestä laadusta. Meinasihan siinä mennä hermo, usko ja kaikki muukin, mutta kyllä sieltä tuli ulos lopulta. Tähän maailmaan, meidän luokse.
Kolme ensimmäistä viikkoa on mennyt hirmu ihanasti. Ensimmäinen (melkein) sairaalassa, toinen kotona isyyslomalaisen kanssa ja kolmas keskenään pienokaisen kanssa. Tyttö nukkuu, syö ja välillä vaihdetaan vaipan ohessa vaatteita. Ja avataan postinkantajan tuomia lahjoja, keitetään kahvia lukuisille vieraille ja pestään pyykkiä. Sitä perus lapsiperheen arkea. Ihanaa arkea. Välillä tuijotellaan toisia, nuuskutetaan sitä vauvantuoksua (mikä kuulemma katoaa joskus, miten se voi?) ja ihaillaan. Toki kaikkeen tähän vaaleanpunaiseen elämään kuuluu myös hermojen kiristystä, tahtojen testausta ja arviota siitä, kuka meistä määrää kaapin paikan tässä perheessä. Mutta jos edellä mainittujen kesto on alle 3 minuuttia kerrallaan, ei niitä lasketa mukaan.
Voiko elämässä olla mitään arvokkaampaa kuin oma pienokainen? Meillä niitä on kaksi, toinen enkelinä suojelemassa pikkusiskon matkaa elämän tiellä. Sillä pumpulisella, joskus jopa kivikkoisella tiellä. Matka on pitkä, kuka meistä ei tarvitsisi joskus suojelusta omalta suojelusenkeliltään. Onneksi meidän Ennillä on sellainen, erityinen sellainen, oma Petja-enkeli. Yhdessä he tekevät matkaa, matkaa nimeltään elämä.
