tiistai 22. marraskuuta 2011

Puhetta mitä ihmeellisemmistä aiheista

Lapsen synnyttyä on lupa puhua ihan mistä tahansa, ihan missä tahansa. Ainakin ihan vahingossa. Puolison kanssa tulee keskusteltua vauvan inputista ja outputista (kaunis tapa ilmaista asia), eri vaatekoista, yöllisistä äänistä talossa (joita yöimettäjänä kuuluu) ja monesta muusta.

Yllätin itseni tänään bussissa puhumassa täysin vieraan ihmisen kanssa NenäFridasta. Niin, kapistuksesta, josta en vielä 2kk sitten tiennyt mitään. Eli voin sanoa, että olen oppinut paljon viimeisten kuukausien aikana. Tietämättömille: NenäFrida on vauvan nuhan helpottaja, eli arkisemmalta nimeltä niistäjä. Niin, bussissa olevan äidin kanssa piti jakaa lasten flunssatilanne ja sitä helpottavat tekijät. Hyväksyn tämän, se on luonnollista olla kanssakäymisissä toisten ihmisten kanssa.

Sitä mitä en ymmärrä, ja mihin en ole vielä siirtynyt, on nettihuutelu (mitä tämä muka sitten on?)… Tutustuin yön pimeinä tunteina erilaisiin lapsiaiheisiin keskustelupalstoihin ja totesin taas tämän maan olevan täynnä ihan kaistapäisiä ihmisiä. En tiedä, kuka haluaa kertoa koko maailmalle erilaisista vaivoistaan, ärsytyksistään yms. Ja odottaa vielä sen herättävän keskustelua. Keskustelun alettua, jossakin vaiheessa keskusteluketjua tulee kommentoija, joka sanoo jotakin todella näsäviisasta. Sellaista, mitä ei koskaan sanoisi kasvotusten toiselle, mutta kun netissä voi. Siellä voi huudella rivouksia, tuhmuuksia, rumuuksia ja muutakin sellaista, mistä missään muualla ei voi.

Itse olen ruvennut arvostamaan yllätyksellisyyttä, spontaaneja tapaamisia ja ihan vaikka sovittuja vierailuja. Viikon sisälle, en kolmen viikon päähän. Vierailuja, jolloin voi puhua ystävien kanssa arkisista asioista. Vierailuja, jota ennen kilautetaan puhelimella, että ”ootteko kotona?” tyyppisesti. Tai ”lähdetkö syömään, olen kaupungilla”. Juuri tänään rakas ystäväni teki niin, eikä varmaan itsekään tiedä kuinka se piristi päivääni. Nautin ihmisten läsnäolosta, sellaisten jotka tunnen, tai ainakin opin tuntemaan.

Kunpa meillä kaikilla olisi yhtä paljon aikaa kun minulla nyt. Kunpa voisimme hidastaa elämänrytmiämme ja nauttia hetkistä. Pitänee kai muuttaa pois ruuhka-Suomesta, vai auttaisikohan sekään? Kai se on usein valintakysymys, vaikka täällä etelässä asuukin. Downshifting, slowshifting. Mitä näitä nyt on.

Ei kommentteja: