Ensimmäinen kuura-aamu ulkona ja tuloksena on kolmen tunnin päiväunet ulkona meidän pikkuneidillä. Normaalisti unet kestävät tunnista kahteen, mutta uusi ilmasto toi nukkumatin vierailulle pidemmäksi aikaa. Tuntuu hassulta todeta, että äiti on hieman tylsistynyt. Tai lähinnä siksi, että suunnitelmat eivät tämän päivän osalta menneet niin kuin piti. Koska neiti nukkuu ja nukkuu. No, osoitus siitä, että tyttöä ei voi ohjelmoida aina vanhempien rytmiin. Varsinkin kun äitinä yritän mahdollistaa pienelle mahdollisimman laadukkaan unen päivisin, enkä siksi haluaisi siirrellä häntä paikasta toiseen.
Uni on ihmeellinen asia. Omassa elämässä olen aina tykännyt nukkumisesta. Olen harvoin öisin herännyt, olen lähes aina nukahtanut hyvin enkä ole useinkaan kärsinyt väsymyksestä. Pienen lapsen kanssa elo on vienyt minulta oikeuden kaikkiin edellä mainittuihin. Ensin meni yhtenäinen uni, toiseksi oma päätösvaltaisuus nukkumaanmenoajasta ja kolmanneksi väsymys. Mutta toisaalta, onko meidät ihmiset luoto nukkumaan kahdeksan tuntia yhteen menoon? Ja tuleeko sen tapahtua klo 22 ja 8 välisenä aikana? Olen alkanut epäillä asiaa, koska iso osa ihmiskunnasta asuu joko lapsiperheessä, työskentelee yövuorossa tai pitää yön viettämisestä muuten kuin nukkumalla. Olen jopa kuullut ihmisistä, jotka eivät tarvitse unta joka yö.
Tärkeintä kai kuitenkin on se, että muutokseen tottuu ajan kanssa. Uuteen ei voi täysin varautua. En voinut ymmärtää aiemmassa elämässäni, että mitä tarkoittaa jos on väsynyt kun lapsi on herättänyt 5 kertaa yössä. Tai enemmän. En voinut kuvitella, kuinka olisi ihana nukkua ilman rajoituksia, tai että joku muu määrittelee milloin menen nukkumaan ja milloin herään. Mutta nyt itsestään selvyytenä pidän, että kellahdan sänkyyn heti vauvan perään maksimoidakseni ensimmäisen unipätkän ja herään luonnollisesti klo 7.00 aikaan. Kai se on niin, että kaikkeen tottuu, kun tietää, että mikään ei ole lopullista. Tai kun ei ole vaihtoehtoja…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti