Vuosikymmenen paljastus. Meidän perhe muuttaa maalle.
Etäisyys pääkaupungista n. 48 km. Matka lähimpään kauppaan n. 5 km.
Bussipysäkille n. 300 m. Siis pitkänmatkan bussipysäkille. Alueelle, jossa
nykyisen alueen asuntotarjonnasta olisimme saanet 50-60m2 ja nyt saimme oman
talon. Oman kodin ja pihamaan. Omenapuita, marjapensaita. Vihreää ruohoa, joka
ei ole vehreämpää aidan toisella puolen. Vaan meillä, ikiomalla tontilla.
Olen asunut koko elämäni valehtelematta Suomen parhaiden
julkisten yhteyksien päästä pääkaupunkimme keskustasta. On ollut bussia,
metroa, ratikkaa. Nopeita kaistoja, halpoja yövuoroja, ilmaisia parkkipaikkoja
yms. Mahdollisuus pyöräilyyn. Voi niitä vapauden hetkiä, kun on voinut hypätä
ihan minkä tahansa välineen kyytiin ja aina on löytänyt perille. Pilkkahinnalla
ja nopeasti.
Nyt tämä kaupunkilainen tyttö hyppää perheensä kanssa
tuntemattomaan ja muuttaa maalle. Meillä on pian oma keltainen talo, valkoiset
ikkunapokat ja pihasauna. On lähdettä, kasveja ja peltoa. Ei tosin omaa, mutta
tontti rajoittuu peltoon. Vai onko se niittyä? Mistä minä kaupunkilainen voisin
tietää?
Vaikka muutos jännittää, samalla ajatus tuo rauhan mieleeni.
Samalla lailla kuin n. 3,5 vuotta sitten kun suunnitelmat veivät pieneen
Alppi-kylään Itävallassa. Sellainen sisäinen rauha, pieni innostus, ja samalla
pelko uudesta. Onneksi matkaan ei tarvitse lähteä yksin, vaan menemme kolmin.
Käsikädessä kohti hiljaisuutta.
