Kotirouva. Vanha nimike. Vapaaehtoistyön koordinaattori. Uusi nimike. Uusi työ, uusi elämä. Ainakin elämäntyyli. Jouduin luopumaa vapaudesta, liiasta ajasta ja sain tilalle mielenkiintoisen työn ja kivan haasteen. Tämä tosi tarina menee näin:
Pari viikkoa sitten olin työhaastattelussa, josta jäi tosi hyvä fiilis. Odottelin monen päivän ajan soittoa ja uutisia. Lopulta viikon odottelu palkittiin ja sain kutsun toiselle kierrokselle. Kyllä jännitti, mutta toisaalta tunsin varmuutta. Toinen haastattelu oli varsinainen tuomarit toisella puolella pöytää ja pieni poloinen työnhakija toisella puolella. Kun olin sulkenut oven haastattelun jälkeen, olivat kuulemma yhteen ääneen todenneet, että ”tämän oli tässä”.
Aloitin seuraavana päivänä työt. Keskelle vuoden kiireisintä viikkoa. Hurja alku. Päivisin yritin päästä töistä jyvälle ja iltaisin istuin koulutuksissa. Villiä ja paljon uutta tietoa. Ja niin kun totesin yhdessä suunnittelupalaverissa toiminnanjohtajalle kysymykseen ”Miltä ensimmäiset hetket ovat tuntuneet?” ”Oikein hyvältä, ja olen gerontologina tyytyväinen, että olen jopa nähnyt vanhoja ihmisiä… muitakin kun tämän pöydän ääressä istuvat.” Naurun takaa toivottavasti välittyi viesti siitä, että mielestäni on hienoa, että tehdään tärkeää työtä ruohonjuuritasolla.
Niin ja kaiken tämän hehkutuksen jälkeen, uusi työnantajani on HelsinkiMissio. Lisätietoja: www.helsinkimissio.fi
sunnuntai 28. maaliskuuta 2010
maanantai 22. maaliskuuta 2010
Jännityshymyilyä
Tunne ennen jonkun ison jutun tapahtumista on parasta. Vatsan pohjalla kutittelee, ajatus hyppii asiasta toiseen, eikä oikein pysty keskittymään mihinkään. Suorittaa sen mikä pitää, mutta muuhun ei kykene. Ajatukset palaa koko ajan tulevaan, vaikka kuinka yrittäisi siirtää niitä pois. Yllätykset ovat mukavia, mutta on myös ihana odottaa jotakin suunniteltua. Tai sellaista asiaa, minkä tietää tapahtuvaksi.
Sellainen tunnetila on juuri nyt. Tiedän, että tänään minulle soitetaan asiasta, josta en tiedä miten siinä käy. Tunne on kuin arpajaisissa. Osallistuminen on tärkeää, mutta voitto kruunaa kaiken. Urheilukilpailuissa tunne oli samanlainen. Joskus olen voittanut, mutta useimmiten karvaankin tappion jälkeen aika on tehnyt tehtävänsä ja näyttänyt kuinka osallistuminenkin on ollut hyödyllistä, kehittävää ja vienyt kohti myöhempiä onnistumisia.
Elämässä täytyy tarttua hetkeen. Pieniä asioita pitää osata arvostaa. Ja pienistä asioista tulee niitä helmihetkiä, -muistoja, joita on ihana muistella. Viikonloppuna niitä tuli useita. Lauantaipäivä kaupungilla hyvän ystävän kanssa oli huippu. Nähtiin SPR:n rasismin vastaisen viikon päätapahtumassa lavalla ihanaa ihanimmat Elli Valinoja ja Chike Ohanwe esittämässä elokuvasta Jos Rakastat tunnusmusiikkia. Ja oli lavalla Talentista tuttuja tanssijoita ja BB:n tähdet. Kaupungin tunnelmasta hehkui kevään saapuminen kaupunkiin. Kyllä me suomalaiset ollaan niin vuodenaika ihmisiä.
Pääsiäinen on ihan ovella, siitä tietää, että kevät tulee. Ihanuus. Kevät on rakkauden ja ilon aikaa. Ja jännityshymyilyn!
Sellainen tunnetila on juuri nyt. Tiedän, että tänään minulle soitetaan asiasta, josta en tiedä miten siinä käy. Tunne on kuin arpajaisissa. Osallistuminen on tärkeää, mutta voitto kruunaa kaiken. Urheilukilpailuissa tunne oli samanlainen. Joskus olen voittanut, mutta useimmiten karvaankin tappion jälkeen aika on tehnyt tehtävänsä ja näyttänyt kuinka osallistuminenkin on ollut hyödyllistä, kehittävää ja vienyt kohti myöhempiä onnistumisia.
Elämässä täytyy tarttua hetkeen. Pieniä asioita pitää osata arvostaa. Ja pienistä asioista tulee niitä helmihetkiä, -muistoja, joita on ihana muistella. Viikonloppuna niitä tuli useita. Lauantaipäivä kaupungilla hyvän ystävän kanssa oli huippu. Nähtiin SPR:n rasismin vastaisen viikon päätapahtumassa lavalla ihanaa ihanimmat Elli Valinoja ja Chike Ohanwe esittämässä elokuvasta Jos Rakastat tunnusmusiikkia. Ja oli lavalla Talentista tuttuja tanssijoita ja BB:n tähdet. Kaupungin tunnelmasta hehkui kevään saapuminen kaupunkiin. Kyllä me suomalaiset ollaan niin vuodenaika ihmisiä.
Pääsiäinen on ihan ovella, siitä tietää, että kevät tulee. Ihanuus. Kevät on rakkauden ja ilon aikaa. Ja jännityshymyilyn!
perjantai 19. maaliskuuta 2010
Merkkipäiviä
Elämän aikana kertyy vuosipäiviä. On päivä, kun koulu alkoi. On päivä kun aloitin uudessa työpaikassani, tapasin mieheni, kihlaus, häät. Syntymäpäivät ovat perinteisiä. Yhdysvalloissa ollessani perheeni juhli adoptiopäivää. Päivä oli se, jolloin perheen poika oli saapunut heidän luokseen. Pidin sitä hieman erikoisena, mutta se oli heille kovin tärkeä.
Kun kulloinenkin vuosipäivä tulee kohdalle ensimmäistä kertaa, muistuu se paremmin mieleen, kun ehkä muutaman vuoden kuluttua. Muuten elämän jokaiselle päivälle voisi keksiä merkkipäivän. Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut aika paljon ja siitä johtuen säännöllisin väliajoin tulee näitä merkkipäiviä, jolloin voi miettiä, että vuosi sitten tapahtui jotakin.
Tänään tuli vuosi täyteen siitä kun tein positiivisen raskaustestin. Ehkä hieman kliseistä sanoa, mutta muistan sen hetken kun eilisen päivän. Tai paremmin kuin eilisen päivän, koska sillä on huomattavasti merkittävämpi asema elämässäni kun eilisellä päivällä. Pidin raskauden ajan ”päiväkirjaa”, jossa kerroin tulevalle pienokaiselle ajatuksia äidiksi tulemisesta. Siihen kuvasin hetkeä, kun positiivinen testitulos oli selvinnyt:
”Ajatukseni tyhjenivät ja olin hiljaa muutaman minuutin. Ainakin siltä se tuntui. Aloitimme uuden ajan isänä ja äitinä.”
Kävin tänään Petjan haudalla. Käyn siellä usein. En mitenkään säännöllisesti, silloin kun siltä tuntuu. Olen pyrkinyt siihen, että en muodosta mitään rituaaleja siellä käymiseen. En käy joka kerta kun tulee uusi viikko tai kuukausi täyteen kuolemasta, en käy kun, joku ulkopuolinen asia pakottaisi. Käyn silloin kun tuntuu siltä. Tänään tuntui siltä, että halusin viettää hetken siellä. Oli vaikea uskoa, että siitä on vasta vuosi, kun saimme tiedon Petjan tulosta ja käyn jo haudalla. Jotenkin niin epäreilua. Mutta olen äiti ja hoidan äitiyttäni tavalla, joka minulle on suotu.
Julkaisin aiemmin viikolla tekstin, jonka löysin netistä. Petjalla oli tehtävä ja hän sai aikaiseksi asioita, joita kukaan muu ei pysty tekemään. Olen äiti. Sitä ei kukaan voi viedä minulta pois.
Kun kulloinenkin vuosipäivä tulee kohdalle ensimmäistä kertaa, muistuu se paremmin mieleen, kun ehkä muutaman vuoden kuluttua. Muuten elämän jokaiselle päivälle voisi keksiä merkkipäivän. Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut aika paljon ja siitä johtuen säännöllisin väliajoin tulee näitä merkkipäiviä, jolloin voi miettiä, että vuosi sitten tapahtui jotakin.
Tänään tuli vuosi täyteen siitä kun tein positiivisen raskaustestin. Ehkä hieman kliseistä sanoa, mutta muistan sen hetken kun eilisen päivän. Tai paremmin kuin eilisen päivän, koska sillä on huomattavasti merkittävämpi asema elämässäni kun eilisellä päivällä. Pidin raskauden ajan ”päiväkirjaa”, jossa kerroin tulevalle pienokaiselle ajatuksia äidiksi tulemisesta. Siihen kuvasin hetkeä, kun positiivinen testitulos oli selvinnyt:
”Ajatukseni tyhjenivät ja olin hiljaa muutaman minuutin. Ainakin siltä se tuntui. Aloitimme uuden ajan isänä ja äitinä.”
Kävin tänään Petjan haudalla. Käyn siellä usein. En mitenkään säännöllisesti, silloin kun siltä tuntuu. Olen pyrkinyt siihen, että en muodosta mitään rituaaleja siellä käymiseen. En käy joka kerta kun tulee uusi viikko tai kuukausi täyteen kuolemasta, en käy kun, joku ulkopuolinen asia pakottaisi. Käyn silloin kun tuntuu siltä. Tänään tuntui siltä, että halusin viettää hetken siellä. Oli vaikea uskoa, että siitä on vasta vuosi, kun saimme tiedon Petjan tulosta ja käyn jo haudalla. Jotenkin niin epäreilua. Mutta olen äiti ja hoidan äitiyttäni tavalla, joka minulle on suotu.
Julkaisin aiemmin viikolla tekstin, jonka löysin netistä. Petjalla oli tehtävä ja hän sai aikaiseksi asioita, joita kukaan muu ei pysty tekemään. Olen äiti. Sitä ei kukaan voi viedä minulta pois.
maanantai 15. maaliskuuta 2010
Hän viipyi vain hetken
Taatusti hän kuulee.
Hän katselee sinua varmasti kaiken aikaa.
Ehkä hän on nyt onnellinen, ehkä joidenkuiden ei ole tarkoituskaan jäädä meidän elämäämme pysyvästi.
Ehkä jotkut ovat vain ohikulkijoita, vain läpikulkumatkalla.
Ehkä he täyttävät tehtävänsä nopeammin kuin muut.
Heidän ei tarvitse vitkutella täällä sataa vuotta saadakseen kaiken kuntoon.
He hoitavat hommansa tosi nopeasti.
Jotkut vain ikään kuin käväisevät elämässämme antamassa meille jotakin, tuovat lahjan tai opettavat meille jotakin tärkeää, ja se on heidän tehtävänsä meidän elämässämme.
Hän opetti sinulle varmasti jotakin.
Ehkä hän opetti sinua rakastamaan, antamaan ja välittämään.
Se oli hänen lahjansa sinulle.
Hän opetti sinulle paljon, ja sitten hän lähti.
Ehkä hänen ei yksinkertaisesti tarvinnut viipyä pitempään.
Hän antoi sinulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa, mutta häneltä saamasi lahjan sinä saat pitää ikuisesti.
-M.K-
Löysin tämän tekstin netistä ja halusin jakaa sen kanssanne. Petjaa on kova ikävä.
Hän katselee sinua varmasti kaiken aikaa.
Ehkä hän on nyt onnellinen, ehkä joidenkuiden ei ole tarkoituskaan jäädä meidän elämäämme pysyvästi.
Ehkä jotkut ovat vain ohikulkijoita, vain läpikulkumatkalla.
Ehkä he täyttävät tehtävänsä nopeammin kuin muut.
Heidän ei tarvitse vitkutella täällä sataa vuotta saadakseen kaiken kuntoon.
He hoitavat hommansa tosi nopeasti.
Jotkut vain ikään kuin käväisevät elämässämme antamassa meille jotakin, tuovat lahjan tai opettavat meille jotakin tärkeää, ja se on heidän tehtävänsä meidän elämässämme.
Hän opetti sinulle varmasti jotakin.
Ehkä hän opetti sinua rakastamaan, antamaan ja välittämään.
Se oli hänen lahjansa sinulle.
Hän opetti sinulle paljon, ja sitten hän lähti.
Ehkä hänen ei yksinkertaisesti tarvinnut viipyä pitempään.
Hän antoi sinulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa, mutta häneltä saamasi lahjan sinä saat pitää ikuisesti.
-M.K-
Löysin tämän tekstin netistä ja halusin jakaa sen kanssanne. Petjaa on kova ikävä.
maanantai 8. maaliskuuta 2010
Oman kehon hallinta
Raskaus muuttaa kehoa. Sisäisesti ja ulkoisesti. Jää merkkejä, joita ei ole ihmisillä, jotka eivät ole olleet raskaana. Aiemmin pidin kehoani aina vähän heikkona, aina viallisena. Tai ainakin sellaisena, jossa oli aina jotakin parannettavaa. Katsoin muiden vartaloita, joitakin ihaillen, joissakin nähden erilaisia puolia, joita en kaivannut. Usein pyrin siihen ”unelmaani”, ainakin silloin kun oli kuntokuuri päällä. Olen aina tarkkaillut syömistäni. En koskaan sairaalloisesti, mutta miettien mitä ruoka sisältää. Ja kuinka paljon päivässä voi syödä, itseäni ajatellen.
Raskausaikana ollessani kaupassa tajusin, että ensimmäistä kertaa elämässäni en miettinyt mitä voin syödä. Oli aika, jolloin ravintoa piti nauttia säännöllisesti ja enemmän kuin aiemmin. Moni kokee raskausravinnon ahdistavaksi, kun pitää koko ajan miettiä niitä ravintoaineita, joita ei saisi syödä. Itselleni niiden välttely oli lisä allergioiden listaan ja voisin sanoa, että aika normaalia ruokaa sai syödä. Yksi ilta tosin jäi mieleen. Tuolloin juhlimme Rodoksella kreikkalaista pääsiäistä perinteisin menoin. Iltaan kuului sisäelinkeitto ja viiniä. Siinä sai hieman selitellä, varsinkin kun 15 hengen seurueesta vain yksi tiesi raskaudesta, ja hän ei ollut illan emäntä. Todella kiusallista ja tunsin loukkaavani emäntää valikoivalla ravintotottumuksillani. Vaikka kyse oli niinkin luonnollisesta asiasta kuin raskaus.
Raskaus jättää jälkensä naisen vartaloon, oli kyse kenestä tahansa. Äidillinen masu, leventynyt lantio… kaikki synnyttäneet tietävät tunteen. Toisaalta vihaan ylimääräisiä kilojani, kireitä housuja ja liian lyhyeltä tuntuvia paitoja. Mutta ne eivät ole syntyneet laiskuudestani, mutta ne eivät myöskään ole lähteneet ahkeruudellani. Se mikä on puuttunut viime kuukausien aikana.
Toisaalta ihailen äitejä, jotka kuntoilevat itsensä normaalimittoihin heti synnytyksen jälkeen. Toisaalta kummastelen, että miksi? Uusin ”kuntoileva äiti”, joka on vienyt tilanteen ääripäähän, on Jutta Gustafsberg. Muistattehan edesmenneen ternimaitokapselisankarin Petteri Jussilan, joka meni naimisiin Jutan kanssa. Tragediaa elämä täynnä, paljon lööppejä ja nyt on päädytty tilanteeseen, missä 36-vuotias treenattu keho on mieletön. Jos ihailee sellaisesta. Todiste siitä, että kovalla työllä voi päästä unelmiinsa.
Ajatukseni tämän kaiken takana on se, että ajatukseni kehosta on muuttunut. Olen ehkä armollisempi, ymmärtäväisempi ihmiskehoa kohtaan. Näen selkeämmin sen sisäisen kauneuden, enkä ihannoi urheilullista mallivartaloa enää niinkään voimakkaasti.
Raskausaikana ollessani kaupassa tajusin, että ensimmäistä kertaa elämässäni en miettinyt mitä voin syödä. Oli aika, jolloin ravintoa piti nauttia säännöllisesti ja enemmän kuin aiemmin. Moni kokee raskausravinnon ahdistavaksi, kun pitää koko ajan miettiä niitä ravintoaineita, joita ei saisi syödä. Itselleni niiden välttely oli lisä allergioiden listaan ja voisin sanoa, että aika normaalia ruokaa sai syödä. Yksi ilta tosin jäi mieleen. Tuolloin juhlimme Rodoksella kreikkalaista pääsiäistä perinteisin menoin. Iltaan kuului sisäelinkeitto ja viiniä. Siinä sai hieman selitellä, varsinkin kun 15 hengen seurueesta vain yksi tiesi raskaudesta, ja hän ei ollut illan emäntä. Todella kiusallista ja tunsin loukkaavani emäntää valikoivalla ravintotottumuksillani. Vaikka kyse oli niinkin luonnollisesta asiasta kuin raskaus.
Raskaus jättää jälkensä naisen vartaloon, oli kyse kenestä tahansa. Äidillinen masu, leventynyt lantio… kaikki synnyttäneet tietävät tunteen. Toisaalta vihaan ylimääräisiä kilojani, kireitä housuja ja liian lyhyeltä tuntuvia paitoja. Mutta ne eivät ole syntyneet laiskuudestani, mutta ne eivät myöskään ole lähteneet ahkeruudellani. Se mikä on puuttunut viime kuukausien aikana.
Toisaalta ihailen äitejä, jotka kuntoilevat itsensä normaalimittoihin heti synnytyksen jälkeen. Toisaalta kummastelen, että miksi? Uusin ”kuntoileva äiti”, joka on vienyt tilanteen ääripäähän, on Jutta Gustafsberg. Muistattehan edesmenneen ternimaitokapselisankarin Petteri Jussilan, joka meni naimisiin Jutan kanssa. Tragediaa elämä täynnä, paljon lööppejä ja nyt on päädytty tilanteeseen, missä 36-vuotias treenattu keho on mieletön. Jos ihailee sellaisesta. Todiste siitä, että kovalla työllä voi päästä unelmiinsa.
Ajatukseni tämän kaiken takana on se, että ajatukseni kehosta on muuttunut. Olen ehkä armollisempi, ymmärtäväisempi ihmiskehoa kohtaan. Näen selkeämmin sen sisäisen kauneuden, enkä ihannoi urheilullista mallivartaloa enää niinkään voimakkaasti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)