Kulttuuria

Eilen olin pitkästä aikaa oopperassa. Mahdanko käyneeni siellä lauludebyyttini jälkeen… tämä tapahtui siis vuonna 2001 kun lukiomme ylioppilaat lakitettiin oopperan lämpiössä. Pieniä kauniita etuja siitä, että kävi kaupungissa koulun. Silloin kajautettiin yhteislauluna ainakin Gaudeamus Igitur ja kai siellä Suvivirsikin soi.

Mutta oopperassa siis. Synttärilahjarahoilla ostin meille liput ja ainoana vaihtoehtona oli tietenkin Mozartin Don Giovanni. Ei sen takia, että moni on sanonut sen olevan kaikkien aikojen merkittävin ooppera, vaan sen takia, kun itävaltalainen säveltäjä on seikkailut elämässämme koko viime kesän. Illan tulos oli: hieno kokemus ja hieman unta. Ihan uskomatonta kun laitetaan pitkän päivän päätteeksi reiluksi kolmeksi tunniksi lämpimään hämärään tilaan istumaan. Tulos on tuo. Kauniita aarioita, voisin kutsua jopa unelmoitavin hienoiksi. Tiedättehän tuon tunteen, kun alkaa väsyttämään niin paljon, että silmät ei pysy auki? No tunne on aika autuas, kun nukahtaa, kunhan ei tipu tuolilta. Se ei olisi kovinkaan kohteliasta.

Kaiken kaikkiaan ooppera oli hieno kokemus: upeita asuja, mielenkiintoiset lavasteet, kaunista musiikkia ja laulua. Mutta voiko julkisesti todeta, että ei pidä oopperasta musiikkina. Tai siis, onhan se kaunista, mutta ei niin, että jaksaisin kuunnella kolmea tuntia. Kai joku voisi todeta, että ei pidä rock-musiikista niin paljoa, että menisi kuuntelemaan konsertillista ko. musiikkia. Ja ymmärtäisin mielipiteen, vaikka en olekaan samaa mieltä.

Ooppera on nyt koettu. Uskon, että annan vielä useaan kertaan taidemuodolle mahdollisuuden. Seuraavalla kerralla voisin mennä katselemaan balettia. Siitäkin on jo aikaa, kun sellaista on nähnyt. Kevään kulttuurielämyksiä odotellessa.

Elämän uusia asioita

Äitiysloman loppu ja mahdollinen työ tai työttömyys. Paljon on taas tullut koettua lyhyessä ajassa. Mutta aloitetaan siitä mikä on oikeastaan jo loppu. Se on se, mitä olen kauan ”pelännyt”. Äitiysvapaani loppui virallisesti perjantaina. Nyt se on ohi. Nyt minun pitäisi olla valmis aloittamaan työt ja olla henkisesti tarpeeksi vahva, vaikka olen menettänyt pienen enkelipoikamme. Jännä ajatella, että siihen on asetettu aikataulu. Toisaalta on helpompi käsitellä asioita kun joku ulkopuolinen asettaa kehykset. Tiedän, että minun olisi parempi olla työllistettynä. Aamuisin olisi helpompi motivoitua uuteen päivään. Nyt herään ja ajatuksena on se, että mitäköhän sitä tänäkin päivänä tekisi. Vapaasta ei osaa nauttia niin kuin se olisi lomaa tai ansaittua vapaa-aikaa. Tietenkin on ollut ihanaa, kun on saanut antaa aikaa itselleen ja käsitellä asioita. Uskon, että olen tasapainoisempi, kun olisin ollut ilman tätä vapaata aikaa. En uskoisi, että olisin koskaan sanonut tätä ääneen, ”olisi niin ihanaa päästä töihin”.

Töiden haku on ollut yllättävän tuskaista. Ja aika tuloksetonta. Uskon, että hakijoita on monia, mutta miksi en erotu heistä. Se ihmetyttää välillä. Ehkä koulutukseni on tuntematon. Ja työkokemukseni vähäinen. Sen huomasin tänään kun kävin työkkärissä. Hakemassa sitä tärkeää lausuntoa, jotta tästäkin vapaasta saisi jotakin tukea. Siis rahallista. Työvoimatoimiston täti ei löytänyt koneelta tutkintoni nimikettä. Onkohan se niin, että muita terveystieteiden maistereita ei ole työttömänä?!? Ihanaa, kun maassamme koulutetaan kuitenkin meikäläisiä satoja ja työttömänä meille ei järjestelmässä löydetä paikkaa. Viimeksi kun kävin ko. paikassa, ehdottivat ammattinimikkeekseni terveystarkastajaa, kun nimike piti saada tiedostoon. Totesin, että ei kaikilla akateemisesti koulutetuilla voi olla ammattinimikettä eikä varsinkaan sellaista, johon en ole pätevä. Kai nimeäisin jo hakuvaiheessa itseni terveystarkastajaksi, jos minulla olisi siihen edes hieman pätevyyttä. Ymmärrän, että koulutus on uusi, eihän meitä ole koulutettu kun vasta reilut parikymmentä vuotta. Heh.

Nyt kohti uusia haasteita. Ja uutta elämää. Onneksi perusasiat elämässä on kunnossa, että voi rakentaa siihen päälle tukevasti uusia asioita. Nautin auringon säteistä ja jokaisesta edistysaskeleesta tässä elämässä.

Kauniita talvipäiviä

Ulkona on mitä kaunein talvisää. Olen kyllä talvi-ihminen. Se taitanee johtua tammikuisista synttäreistä. Voi kuinka ihana aika vuodesta. Kun muut päivittelevät kylmyyttä, itse lisään kerroksen vaatteita lisää ja lähden ulos. Vaikka en mikään eräihminen olekaan, on talvi silti ihanaa aikaa.

Kun juuri kävelin kaupasta kotiin, oli reppu ja kassi täynnä ostoksia, mietin, kuinka samanlaista tämä on kun Itävallassa edellistalvena. Samat vaatteet päällä taivalsin sielläkin pienen Flachaun kylän raittia pitkin, reppu selässä, ruokakaupasta tietenkin tulossa. Tunne oli tänään aika samanlainen, paitsi vuoret tietenkin puuttuivat ympäriltä, mutta täällä on meri. Kaksi elementtiä, jotka ovat minulle tärkeitä. Jos toinen on, toinen usein puuttuu. Tai ainakin näin on kahden minulle tärkeän maan kohdalla: Itävalta ja Suomi. Jostakin on luovuttava, että saa jotakin toista.

Eläminen pienessä Alppikylässä oli ollut pitkään unelmani ja niin kuin olen aiemmin jo maininnut, sain toteutettua sen kahdesti. Ensin talvella ja sitten kesällä. Kumpikin kokemus vastasi juuri sitä kuvitelmaa, joka minulla oli siitä mielessä. Yhteisöllisyys, helposti hallittava kokonaisuus ja siihen kun vielä lisätään mausteeksi itävaltalainen kohteliaisuus, on resepti kohdallaan. Oli vaikea olla hymyilemättä. Ihmettelen usein, miten minunlainen kaupunkilaistyttö on voinut ihastua kyläasumiseen. Kai se on veressä saatu perimä vanhempieni Keski-Euroopan matkoista. Ja lasketteluharrastuksesta, johon minut on totutettu jo pienestä pitäen. Kyllä kai tytön voi laittaa suksille kun oppii kävelemään…

Eilen tuli kuusi kuukautta siitä päivästä kun tein viimeisimmän työpäiväni. Paikkana Itävalta ja paikkana Innsbruckin lentokenttä. Ei siitä päivästä voi olla jo puolta vuotta… toisaalta onhan tässä ehtinyt tapahtua aika monta asiaa. Kesä Itävallassa oli hieno kokemus ja kiitos loistavien työkavereiden, oli se vielä hienompi. Tosin odotan kyllä ensi kesää Suomessa, kun pääsee tekemään niitä asioita, jotka jäivät viime vuodelta väliin. Heräämään lauantaiaamuisin mökiltä ja juomalla aamukahvi terassilla. Tai viettämällä kesäiltoja ystävien seurassa puistoissa, meren hiomilla ratakallioilla, tai omalla parvekkeella. Yöttömät yöt, aurinkoiset päivät. Ystäviä, sukulaisia, Helsinkiä, Suomenmaata… kaikkea sitä odotan. Kyllä sitä saa kai kesääkin odottaa, vaikka olenkin perustalta se talvi-ihminen.