Uutta uutuuden viehätyksen takia

Yläkerran asunto myytiin, se oli iloinen asia vanhoille asukkaille. Uusi asunto oli hankittu ”vähän vahingossa” ja vanha piti saada myydyksi. Nyt se on myyty ja muuttoprosessi käynnissä. Ja uusien asukkaiden REMONTTI. Nykypäivän trendi on se, että kaikessa pitää vähän tai hieman enemmän tuunata vanhaa. On se sitten oma vanha vaate, auto tai asunto. Yläkertamme koti oli kaunis, korkeatasoisella maulla remontoitu asunto. Siinä kunnossa, että harva saa edes remontilla asuntoa niin kauniiksi. Mutta nykypäivän trendin mukaisesti: luvassa on pientä pintaremonttia. Joka alkoi tänään. Nyt irtoaa keittiön laatat, seuraavaksi kuulemma rakennetaan hieman seiniä erottamaan osa asunnosta erilliseksi yksiöksi ja todennäköisesti jotain muutakin saadaan aikaan. Kerrostalossa on ihana kuulla elämisen ääniä, mutta alapuolella oleva asunto saa ”nauttia” myös uudistuksen äänistä. Jotenkin tulee turhautunut olo, kun tietää kuinka hyvää siellä tuhotaan. Kaikilla meillä on oma makunsa, ja näköjään keittiön laatat eivät kuulu heidän makuunsa…

Vai onko nykypäivänä vaan pakko tehdä remonttia ennen kun uuteen kotiin muutetaan? Jotain asunnossa on pakko muuttaa. En ole kuullut aikoihin seurueesta, joka olisi muuttanut uuteen kotiin tekemättä sille mitään. Vähintään yksi seinä pitää maalata ja joku asia poistaa vanhasta.

En kai saisi valittaa asiasta, koska reilu vuosi sitten remontoimme kolme kuukautta vaihtaen asunnostamme KAIKEN. Viisi tonnia roskalavalla, satoja työtunteja ja välillä jopa hermostusta. Voi naapuriparat. Nyt sen tajuaa. Kuunnellessani yläkerran ääniä muistelen lämmöllä omaa uudistuksen aikaamme. Rakensimme uutta alkua, ensimmäistä yhteistä kotia, joka on oman elämämme keskipiste. Tähän sopii sanonta: Oma koti kullan kallis.

Puhetta mitä ihmeellisemmistä aiheista

Lapsen synnyttyä on lupa puhua ihan mistä tahansa, ihan missä tahansa. Ainakin ihan vahingossa. Puolison kanssa tulee keskusteltua vauvan inputista ja outputista (kaunis tapa ilmaista asia), eri vaatekoista, yöllisistä äänistä talossa (joita yöimettäjänä kuuluu) ja monesta muusta.

Yllätin itseni tänään bussissa puhumassa täysin vieraan ihmisen kanssa NenäFridasta. Niin, kapistuksesta, josta en vielä 2kk sitten tiennyt mitään. Eli voin sanoa, että olen oppinut paljon viimeisten kuukausien aikana. Tietämättömille: NenäFrida on vauvan nuhan helpottaja, eli arkisemmalta nimeltä niistäjä. Niin, bussissa olevan äidin kanssa piti jakaa lasten flunssatilanne ja sitä helpottavat tekijät. Hyväksyn tämän, se on luonnollista olla kanssakäymisissä toisten ihmisten kanssa.

Sitä mitä en ymmärrä, ja mihin en ole vielä siirtynyt, on nettihuutelu (mitä tämä muka sitten on?)… Tutustuin yön pimeinä tunteina erilaisiin lapsiaiheisiin keskustelupalstoihin ja totesin taas tämän maan olevan täynnä ihan kaistapäisiä ihmisiä. En tiedä, kuka haluaa kertoa koko maailmalle erilaisista vaivoistaan, ärsytyksistään yms. Ja odottaa vielä sen herättävän keskustelua. Keskustelun alettua, jossakin vaiheessa keskusteluketjua tulee kommentoija, joka sanoo jotakin todella näsäviisasta. Sellaista, mitä ei koskaan sanoisi kasvotusten toiselle, mutta kun netissä voi. Siellä voi huudella rivouksia, tuhmuuksia, rumuuksia ja muutakin sellaista, mistä missään muualla ei voi.

Itse olen ruvennut arvostamaan yllätyksellisyyttä, spontaaneja tapaamisia ja ihan vaikka sovittuja vierailuja. Viikon sisälle, en kolmen viikon päähän. Vierailuja, jolloin voi puhua ystävien kanssa arkisista asioista. Vierailuja, jota ennen kilautetaan puhelimella, että ”ootteko kotona?” tyyppisesti. Tai ”lähdetkö syömään, olen kaupungilla”. Juuri tänään rakas ystäväni teki niin, eikä varmaan itsekään tiedä kuinka se piristi päivääni. Nautin ihmisten läsnäolosta, sellaisten jotka tunnen, tai ainakin opin tuntemaan.

Kunpa meillä kaikilla olisi yhtä paljon aikaa kun minulla nyt. Kunpa voisimme hidastaa elämänrytmiämme ja nauttia hetkistä. Pitänee kai muuttaa pois ruuhka-Suomesta, vai auttaisikohan sekään? Kai se on usein valintakysymys, vaikka täällä etelässä asuukin. Downshifting, slowshifting. Mitä näitä nyt on.

Raikas ilma, parempi uni

Ensimmäinen kuura-aamu ulkona ja tuloksena on kolmen tunnin päiväunet ulkona meidän pikkuneidillä. Normaalisti unet kestävät tunnista kahteen, mutta uusi ilmasto toi nukkumatin vierailulle pidemmäksi aikaa. Tuntuu hassulta todeta, että äiti on hieman tylsistynyt. Tai lähinnä siksi, että suunnitelmat eivät tämän päivän osalta menneet niin kuin piti. Koska neiti nukkuu ja nukkuu. No, osoitus siitä, että tyttöä ei voi ohjelmoida aina vanhempien rytmiin. Varsinkin kun äitinä yritän mahdollistaa pienelle mahdollisimman laadukkaan unen päivisin, enkä siksi haluaisi siirrellä häntä paikasta toiseen.

Uni on ihmeellinen asia. Omassa elämässä olen aina tykännyt nukkumisesta. Olen harvoin öisin herännyt, olen lähes aina nukahtanut hyvin enkä ole useinkaan kärsinyt väsymyksestä. Pienen lapsen kanssa elo on vienyt minulta oikeuden kaikkiin edellä mainittuihin. Ensin meni yhtenäinen uni, toiseksi oma päätösvaltaisuus nukkumaanmenoajasta ja kolmanneksi väsymys. Mutta toisaalta, onko meidät ihmiset luoto nukkumaan kahdeksan tuntia yhteen menoon? Ja tuleeko sen tapahtua klo 22 ja 8 välisenä aikana? Olen alkanut epäillä asiaa, koska iso osa ihmiskunnasta asuu joko lapsiperheessä, työskentelee yövuorossa tai pitää yön viettämisestä muuten kuin nukkumalla. Olen jopa kuullut ihmisistä, jotka eivät tarvitse unta joka yö.

Tärkeintä kai kuitenkin on se, että muutokseen tottuu ajan kanssa. Uuteen ei voi täysin varautua. En voinut ymmärtää aiemmassa elämässäni, että mitä tarkoittaa jos on väsynyt kun lapsi on herättänyt 5 kertaa yössä. Tai enemmän. En voinut kuvitella, kuinka olisi ihana nukkua ilman rajoituksia, tai että joku muu määrittelee milloin menen nukkumaan ja milloin herään. Mutta nyt itsestään selvyytenä pidän, että kellahdan sänkyyn heti vauvan perään maksimoidakseni ensimmäisen unipätkän ja herään luonnollisesti klo 7.00 aikaan. Kai se on niin, että kaikkeen tottuu, kun tietää, että mikään ei ole lopullista. Tai kun ei ole vaihtoehtoja…

Päivän asu

Kesällä äitiyslomalla oli aikaa, siis silloin kun vauva ei vielä ollut syntynyt ja odottelin sitä oikeaa hetkeä. Tuolloin tutustuin ensimmäistä kertaa muotibloggareihin. Se lähti ystäväperheemme tytön Strictly Style blogin kautta. Ei tässä mistään riippuvuudesta puhuta, mutta hieman liikaa aikaa vievästä harrastuksesta. Olen huomannut, kuinka trendikästä näissä blogeissa on esitellä omia vaatekokonaisuuksia, päivän asuja. Mietin, mistä tämänlainen kulttuuri on syntynyt? Miksi ihmiset haluavat esitellä netissä, mitä heillä on päällään? Tai miksi jotkut haluavat lukea, mitä ventovieraalla ihmisellä on ko. päivänä päällä. Pohdittuani tätä hetken naurahdin, ja totesin itselleni, että niinhän itsekin toimin, kun olin yläasteella. Silloin soitin parhaan kaverini kanssa joka aamu ja puhuimme siitä, mitä meillä on päällä tulevana päivänä. Kai se oli jonkinlaista hyväksynnänhakuisuutta omille päätöksille. Kai kyse on aika samanlaisesta asiasta nykyäänkin.

Uusi perheenjäseneni on herättänyt minussa pienen tytön, sen joka tykkäsi pukea nukkeja erilaisiin vaatteisiin. Vaikka en koskaan ole tuntikaupalla nukkeja pukenut, huomaan pitäväni siitä huomattavasti enemmän kuin siitä, että pitäisi valita itselle vaatteita. Jotenka ajattelin julkaista täällä blogissa muutamia päivän asu kuvia ensimmäisen kahden kuukauden ajalta. Pitänee tähän huomauttaa se, että koska en ole yhden käden sormien määrää enempää ostanut vaatteita omalle lapselleni, niin en voi merkitä vaatteista, mistä ne ovat kotoisin. Sen voin sanoa, että hyviksi ne todettu, koska joku muukin on pitänyt vaatteita aiemmin :o)

Ensimmäinen asu ikinä

Äidin vanha retroasu 80-luvulta

Farkkumuotia Amerikasta.

Äidin suosikkihousut. Kunpa tuollaiset saisi itsellekin.

Trendikästä ja kaunista.

Vuosipäivä

Viime kuun lopussa vietimme taas vuosipäivää pienen Petjan syntymän ja poislähtemisen kunniaksi. Synttärinä kävimme haudalla koko perheen voimin sytyttämässä syksyn ensimmäisen kynttilän ja seuraavana päivänä ikkunallamme paloi kynttilä valokuvan edessä. Lämmin muisto pienokaisesta. Aika tekee tehtävänsä, sen voin sanoa. Se ei ole unohdus, vaan surun muuttuminen voimavaraksi.

Petjan lähdön jälkeen sain tekstiviestin eräältä minulle tärkeältä henkilöltä. Hän on myös menettänyt poikansa ja viestissä luki, että Petjan menetys on meille voimavara tulevaisuudessa. Siinä hetkessä en pystynyt kuvittelemaan, miten näin voisi koskaan olla. Mutta nyt sen näen. Petja toi meille jotakin sellaista, mitä ei mistään muualta voi saada. Sanoinkuvaamatonta, ainutlaatuista. Elämän sisältöä, jotakin jota en pysty konkreettisesti määrittelemään.

Seuraavasta tekstistä on tullut minulle erityisen tärkeä. Uskon, että näin on. Petja on nyt onnellinen.


Ehkä hän on nyt onnellinen,
ehkä joidenkuiden ei ole tarkoituskaan
jäädä meidän elämäämme pysyvästi.
Ehkä jotkut ovat vain ohikulkijoita,
vain läpikulkumatkalla.

Jotkut vain ikään kuin käväisevät
elämässämme antamassa meille jotakin,
tuovat lahjan tai opettavat meille jotakin tärkeää,
ja se on heidän tehtävänsä meidän elämässämme.

Hän opetti sinulle varmasti jotakin.
Ehkä hän opetti sinua rakastamaan,
antamaan ja välittämään.
Se oli hänen lahjansa sinulle.
Hän opetti sinulle paljon, ja sitten hän lähti.
Ehkä hänen ei yksinkertaisesti tarvinnut viipyä pitempään.
Hän antoi sinulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa,
mutta häneltä saamasi lahjan
sinä saat pitää ikuisesti.
-D.Steel-

Syksyä Helsingissä ja muualla

Päivät täyttävät vaunukävelyistä, ihanien ihmisten tapaamisista keskellä päivää ja viime aikoina maakuntamatkailusta. On ollut aivan ihanaa. Joskus mietin, miten 4-6 tunnin yöunilla jaksaa tämän kaiken, mutta hyvin meillä on mennyt. Koska kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, tässä hieman ensimmäisen kahden kuukauden satoa.

Meidän pieni Ferrari. Tällä mennään lujaa pitkin rantoja.

Sateenkaari Espoosta. Syyssateiden hienous.

Joutsenperhe Lauttasaaren rannassa. Taustalla hieno Ruoholahti.

Saako tähän parkkerata? Näköjään. Pyöräsatoa Jyväskylässä.

Sorsia Jyväskylässä.

Heppoja maalla, Iisalmessa.