perjantai 31. elokuuta 2012

Onnen kasvamisen vuosi

En uskaltanut uskoa, että tämä päivä koskaan tulisi. Ehkä en uskaltanut uskoa, koska pelkäsin pettyväni. Tai en voinut kuvitella, koska näin konkrettiseen virstanpylvääseen ei olla ennen edetty. Meidän prinsessa täyttää tänään vuoden, ensimmäinen elinvuosi on takana. Ei tietenkään ilman pieniä arjen kommelluksia, mutta ne tekevät siitä vielä konkreettisemmin todellisen. Se minkälaisen kakun tai hiuskoristeen meidän sankari saa, on vähäpätöistä sen rinnalla, että hän on saanut lahjaksi vuoden elämän päiviä. Se on jotakin korvaamatonta, mitä meidän perheessä osataan arvostaa. Jotain, mihin kaikilla ei ole oikeutta. Se mitä vuoden aikana on fyysisesti tapahtunut, tyttö on kolminkertaistunut painonsa ja pituuskin on alkuperäisestä 1,5 kertainen. Opittuja taitoja on kaikki repertuaarissa oleva. Ehkä vielä enemmän on tapahtunut omassa luottamuksessani, uskossani hyvään. Siis siihen, että kaiken kokemamme jälkeen kaikki voi mennä hyvin! Uskon sen hidastaneen uskallustani kiintyä pieneen elämään,  koska en olisi kestänyt, jos minulta olisi viety jotakin todella rakasta pois. Mutta nyt uskallan alkaa uskomaan siihen, että saan seurata kasvua ja kehitystä rauhallisin mielin. Äidillisellä rakkaudella. Sellaisella, jolla olen etuoikeutettu rakastamaan tytärtäni!

torstai 7. kesäkuuta 2012

Kaupunkityttö muuttaa maalle



Vuosikymmenen paljastus. Meidän perhe muuttaa maalle. Etäisyys pääkaupungista n. 48 km. Matka lähimpään kauppaan n. 5 km. Bussipysäkille n. 300 m. Siis pitkänmatkan bussipysäkille. Alueelle, jossa nykyisen alueen asuntotarjonnasta olisimme saanet 50-60m2 ja nyt saimme oman talon. Oman kodin ja pihamaan. Omenapuita, marjapensaita. Vihreää ruohoa, joka ei ole vehreämpää aidan toisella puolen. Vaan meillä, ikiomalla tontilla. 


Olen asunut koko elämäni valehtelematta Suomen parhaiden julkisten yhteyksien päästä pääkaupunkimme keskustasta. On ollut bussia, metroa, ratikkaa. Nopeita kaistoja, halpoja yövuoroja, ilmaisia parkkipaikkoja yms. Mahdollisuus pyöräilyyn. Voi niitä vapauden hetkiä, kun on voinut hypätä ihan minkä tahansa välineen kyytiin ja aina on löytänyt perille. Pilkkahinnalla ja nopeasti.

Nyt tämä kaupunkilainen tyttö hyppää perheensä kanssa tuntemattomaan ja muuttaa maalle. Meillä on pian oma keltainen talo, valkoiset ikkunapokat ja pihasauna. On lähdettä, kasveja ja peltoa. Ei tosin omaa, mutta tontti rajoittuu peltoon. Vai onko se niittyä? Mistä minä kaupunkilainen voisin tietää?

Vaikka muutos jännittää, samalla ajatus tuo rauhan mieleeni. Samalla lailla kuin n. 3,5 vuotta sitten kun suunnitelmat veivät pieneen Alppi-kylään Itävallassa. Sellainen sisäinen rauha, pieni innostus, ja samalla pelko uudesta. Onneksi matkaan ei tarvitse lähteä yksin, vaan menemme kolmin. Käsikädessä kohti hiljaisuutta.

maanantai 14. toukokuuta 2012

Äitienpäivää

Kevään ilon juhlaa, johon kuuluu valkovuokot, ruusut ja valmiit aamiaiset. Ihana päivä, tietynlainen kevään aloitus. Täynnä iloa, kiitosta, lasten piirtämiä kortteja. Oman äitienpäiväni vietin erittäin ristiriitaisissa tunnelmissa. Tunnelmissa onnellisuudesta sekä muistoissa että tässä hetkessä. Mutta samalla myös suuressa ikävässä, kaipuussa siitä mitä joskus on ollut. Niistä rakkaista, jotka ovat karanneet tästä maailmasta ja jotka elävät muistoissamme. Äitini, poikani, mummoni… kaikki he olivat läheisesti mielessäni eilen. Ikävä on niin suuri, että ei tiedä miten pitäisi käyttäytyä. Saisiko vain käydä haudalla, sytyttää kynttilät ja muistella. Taas toisaalta haluan elää tässä päivässä ja nauttia omasta äitiydestä ja pienen tyttäreni läsnäolosta. Ihanasta elämästäni, jota rikastaa (rankatkin) muistot elävästä elämästä. Lainaan tässä saamaani tuntemattoman kirjoittamaa runoa, joka kuvastaa sitä voimavaraa, jota pieni enkelipoikani kuvastaa minulle. Sitä on vaikea pukea sanoiksi, mutta hän on se, joka on tehnyt minut ensimmäisen kerran äidiksi:
"Rakas äiti, vaikket voikaan nähdä minua, olen silti luonasi. 
Haluan toivottaa sinulle hyvää äitienpäivää. 
Kun pysähdyt katselemaan alkavan suven kauneutta, huomaat, 
kuinka saavun luoksesi jokaisen nuppunsa 
aukaisevan kukan myötä. 
Kun avaat korvasi kuuntelemaan, voit aistia läsnäoloni, 
pienten lintujen laulaessa sinulle -rakas äiti- 
äitienpäivälaulua minulta. 
Katso tämän päivän kauneutta, lämmintä säätä, 
halusin sen tuovan sinulle lohtua 
ja toivoa tähän päivään. 
Äiti, mun on täällä niin hyvä olla ja täällä on niin ihanaa, 
mutta en voi kertoa sinulle enempää, 
sillä muuten et jaksaisi enää olla siellä maanpäällä; 
sinulla on siellä vielä paljon tehtävää 
ja paljon annettavaa sisaruksilleni ja rakkaalle isilleni. 
Tukekaa toinen toisianne, 
minä täältä seuraan matkaanne enkelinä tiellänne. 
Huomaatko äiti, kuinka lähellä olen sinua tälläkin hetkellä; 
suljet vain silmäsi niin voit tuntea halaukseni, 
jonka lähetän täältä sinulle, kiitokseksi siitä ajasta, 
jonka saimme yhdessä olla. 
Rakastan ja odotan sinua äiti, aina!” 


Nyt on myös oma muistolaulu muistostani äidistäni, jonka voit kuunnella tästä.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Uutta uutuuden viehätyksen takia

Yläkerran asunto myytiin, se oli iloinen asia vanhoille asukkaille. Uusi asunto oli hankittu ”vähän vahingossa” ja vanha piti saada myydyksi. Nyt se on myyty ja muuttoprosessi käynnissä. Ja uusien asukkaiden REMONTTI. Nykypäivän trendi on se, että kaikessa pitää vähän tai hieman enemmän tuunata vanhaa. On se sitten oma vanha vaate, auto tai asunto. Yläkertamme koti oli kaunis, korkeatasoisella maulla remontoitu asunto. Siinä kunnossa, että harva saa edes remontilla asuntoa niin kauniiksi. Mutta nykypäivän trendin mukaisesti: luvassa on pientä pintaremonttia. Joka alkoi tänään. Nyt irtoaa keittiön laatat, seuraavaksi kuulemma rakennetaan hieman seiniä erottamaan osa asunnosta erilliseksi yksiöksi ja todennäköisesti jotain muutakin saadaan aikaan. Kerrostalossa on ihana kuulla elämisen ääniä, mutta alapuolella oleva asunto saa ”nauttia” myös uudistuksen äänistä. Jotenkin tulee turhautunut olo, kun tietää kuinka hyvää siellä tuhotaan. Kaikilla meillä on oma makunsa, ja näköjään keittiön laatat eivät kuulu heidän makuunsa…

Vai onko nykypäivänä vaan pakko tehdä remonttia ennen kun uuteen kotiin muutetaan? Jotain asunnossa on pakko muuttaa. En ole kuullut aikoihin seurueesta, joka olisi muuttanut uuteen kotiin tekemättä sille mitään. Vähintään yksi seinä pitää maalata ja joku asia poistaa vanhasta.

En kai saisi valittaa asiasta, koska reilu vuosi sitten remontoimme kolme kuukautta vaihtaen asunnostamme KAIKEN. Viisi tonnia roskalavalla, satoja työtunteja ja välillä jopa hermostusta. Voi naapuriparat. Nyt sen tajuaa. Kuunnellessani yläkerran ääniä muistelen lämmöllä omaa uudistuksen aikaamme. Rakensimme uutta alkua, ensimmäistä yhteistä kotia, joka on oman elämämme keskipiste. Tähän sopii sanonta: Oma koti kullan kallis.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Puhetta mitä ihmeellisemmistä aiheista

Lapsen synnyttyä on lupa puhua ihan mistä tahansa, ihan missä tahansa. Ainakin ihan vahingossa. Puolison kanssa tulee keskusteltua vauvan inputista ja outputista (kaunis tapa ilmaista asia), eri vaatekoista, yöllisistä äänistä talossa (joita yöimettäjänä kuuluu) ja monesta muusta.

Yllätin itseni tänään bussissa puhumassa täysin vieraan ihmisen kanssa NenäFridasta. Niin, kapistuksesta, josta en vielä 2kk sitten tiennyt mitään. Eli voin sanoa, että olen oppinut paljon viimeisten kuukausien aikana. Tietämättömille: NenäFrida on vauvan nuhan helpottaja, eli arkisemmalta nimeltä niistäjä. Niin, bussissa olevan äidin kanssa piti jakaa lasten flunssatilanne ja sitä helpottavat tekijät. Hyväksyn tämän, se on luonnollista olla kanssakäymisissä toisten ihmisten kanssa.

Sitä mitä en ymmärrä, ja mihin en ole vielä siirtynyt, on nettihuutelu (mitä tämä muka sitten on?)… Tutustuin yön pimeinä tunteina erilaisiin lapsiaiheisiin keskustelupalstoihin ja totesin taas tämän maan olevan täynnä ihan kaistapäisiä ihmisiä. En tiedä, kuka haluaa kertoa koko maailmalle erilaisista vaivoistaan, ärsytyksistään yms. Ja odottaa vielä sen herättävän keskustelua. Keskustelun alettua, jossakin vaiheessa keskusteluketjua tulee kommentoija, joka sanoo jotakin todella näsäviisasta. Sellaista, mitä ei koskaan sanoisi kasvotusten toiselle, mutta kun netissä voi. Siellä voi huudella rivouksia, tuhmuuksia, rumuuksia ja muutakin sellaista, mistä missään muualla ei voi.

Itse olen ruvennut arvostamaan yllätyksellisyyttä, spontaaneja tapaamisia ja ihan vaikka sovittuja vierailuja. Viikon sisälle, en kolmen viikon päähän. Vierailuja, jolloin voi puhua ystävien kanssa arkisista asioista. Vierailuja, jota ennen kilautetaan puhelimella, että ”ootteko kotona?” tyyppisesti. Tai ”lähdetkö syömään, olen kaupungilla”. Juuri tänään rakas ystäväni teki niin, eikä varmaan itsekään tiedä kuinka se piristi päivääni. Nautin ihmisten läsnäolosta, sellaisten jotka tunnen, tai ainakin opin tuntemaan.

Kunpa meillä kaikilla olisi yhtä paljon aikaa kun minulla nyt. Kunpa voisimme hidastaa elämänrytmiämme ja nauttia hetkistä. Pitänee kai muuttaa pois ruuhka-Suomesta, vai auttaisikohan sekään? Kai se on usein valintakysymys, vaikka täällä etelässä asuukin. Downshifting, slowshifting. Mitä näitä nyt on.

torstai 10. marraskuuta 2011

Raikas ilma, parempi uni

Ensimmäinen kuura-aamu ulkona ja tuloksena on kolmen tunnin päiväunet ulkona meidän pikkuneidillä. Normaalisti unet kestävät tunnista kahteen, mutta uusi ilmasto toi nukkumatin vierailulle pidemmäksi aikaa. Tuntuu hassulta todeta, että äiti on hieman tylsistynyt. Tai lähinnä siksi, että suunnitelmat eivät tämän päivän osalta menneet niin kuin piti. Koska neiti nukkuu ja nukkuu. No, osoitus siitä, että tyttöä ei voi ohjelmoida aina vanhempien rytmiin. Varsinkin kun äitinä yritän mahdollistaa pienelle mahdollisimman laadukkaan unen päivisin, enkä siksi haluaisi siirrellä häntä paikasta toiseen.

Uni on ihmeellinen asia. Omassa elämässä olen aina tykännyt nukkumisesta. Olen harvoin öisin herännyt, olen lähes aina nukahtanut hyvin enkä ole useinkaan kärsinyt väsymyksestä. Pienen lapsen kanssa elo on vienyt minulta oikeuden kaikkiin edellä mainittuihin. Ensin meni yhtenäinen uni, toiseksi oma päätösvaltaisuus nukkumaanmenoajasta ja kolmanneksi väsymys. Mutta toisaalta, onko meidät ihmiset luoto nukkumaan kahdeksan tuntia yhteen menoon? Ja tuleeko sen tapahtua klo 22 ja 8 välisenä aikana? Olen alkanut epäillä asiaa, koska iso osa ihmiskunnasta asuu joko lapsiperheessä, työskentelee yövuorossa tai pitää yön viettämisestä muuten kuin nukkumalla. Olen jopa kuullut ihmisistä, jotka eivät tarvitse unta joka yö.

Tärkeintä kai kuitenkin on se, että muutokseen tottuu ajan kanssa. Uuteen ei voi täysin varautua. En voinut ymmärtää aiemmassa elämässäni, että mitä tarkoittaa jos on väsynyt kun lapsi on herättänyt 5 kertaa yössä. Tai enemmän. En voinut kuvitella, kuinka olisi ihana nukkua ilman rajoituksia, tai että joku muu määrittelee milloin menen nukkumaan ja milloin herään. Mutta nyt itsestään selvyytenä pidän, että kellahdan sänkyyn heti vauvan perään maksimoidakseni ensimmäisen unipätkän ja herään luonnollisesti klo 7.00 aikaan. Kai se on niin, että kaikkeen tottuu, kun tietää, että mikään ei ole lopullista. Tai kun ei ole vaihtoehtoja…

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Päivän asu

Kesällä äitiyslomalla oli aikaa, siis silloin kun vauva ei vielä ollut syntynyt ja odottelin sitä oikeaa hetkeä. Tuolloin tutustuin ensimmäistä kertaa muotibloggareihin. Se lähti ystäväperheemme tytön Strictly Style blogin kautta. Ei tässä mistään riippuvuudesta puhuta, mutta hieman liikaa aikaa vievästä harrastuksesta. Olen huomannut, kuinka trendikästä näissä blogeissa on esitellä omia vaatekokonaisuuksia, päivän asuja. Mietin, mistä tämänlainen kulttuuri on syntynyt? Miksi ihmiset haluavat esitellä netissä, mitä heillä on päällään? Tai miksi jotkut haluavat lukea, mitä ventovieraalla ihmisellä on ko. päivänä päällä. Pohdittuani tätä hetken naurahdin, ja totesin itselleni, että niinhän itsekin toimin, kun olin yläasteella. Silloin soitin parhaan kaverini kanssa joka aamu ja puhuimme siitä, mitä meillä on päällä tulevana päivänä. Kai se oli jonkinlaista hyväksynnänhakuisuutta omille päätöksille. Kai kyse on aika samanlaisesta asiasta nykyäänkin.

Uusi perheenjäseneni on herättänyt minussa pienen tytön, sen joka tykkäsi pukea nukkeja erilaisiin vaatteisiin. Vaikka en koskaan ole tuntikaupalla nukkeja pukenut, huomaan pitäväni siitä huomattavasti enemmän kuin siitä, että pitäisi valita itselle vaatteita. Jotenka ajattelin julkaista täällä blogissa muutamia päivän asu kuvia ensimmäisen kahden kuukauden ajalta. Pitänee tähän huomauttaa se, että koska en ole yhden käden sormien määrää enempää ostanut vaatteita omalle lapselleni, niin en voi merkitä vaatteista, mistä ne ovat kotoisin. Sen voin sanoa, että hyviksi ne todettu, koska joku muukin on pitänyt vaatteita aiemmin :o)

Ensimmäinen asu ikinä

Äidin vanha retroasu 80-luvulta

Farkkumuotia Amerikasta.

Äidin suosikkihousut. Kunpa tuollaiset saisi itsellekin.

Trendikästä ja kaunista.