Uusi kotimme sijaitsee vastapäätä asuntoamme, jossa asuimme muutettuamme Suomeen viime syksynä. Samasta kodista lähdettiin synnyttämään, samaan kotiin palattiin sairaalasta - kahdestaan. Paikkaan liitty surua, itkua, mutta myös muistoja - jotka ajan kanssa muuttuvat ahdistuksesta suruksi, jota kannamme koko elämän matkan ajan.Tapahtumista on vähitellen tulossa muisto ja tapahtunut saa oikean merkityksen. Sen, kuinka olen äiti ja sen, että pienelle Petja-pojalle voisi joskus tulla pienempiä sisaruksia. Ei uutisia, vielä. Mutta ajatuksen tasolla se tuntuu jo mahdolliselta.
Remonttia on tehty viikko, pinnat on siivottu ja seiniä aletaan kaatamaan ensi viikolla. Oikein hyvällä mallilla siellä ollaan. Ihanaa tehdä itselle jotakin omaa. Innolla menen sinne työpäivien jälkeen, vaikka edessä on tapetin irrottamista tai ikkunalautojen hiomista. Kai tämä on sitä oman kodin rakentamista.
Töissä joku kommentoi, että tämä remontti on hurja testi uudelle avioparille. No uskon kuitenkin, että viime syksy oli huomattavasti rankempi testi. Sellainen testi, jonka koettua ei voi kokea enää mitään rankempaa yhdessä. Remontti on aika pieni juttu siihen verratttuna. Mutta onhan tuo projekti, sellainen mitä tehdään yhdessä.
Viikonloppu tulee ja edessä on hyvän ystävän hääjuhla. Ihanaa, kun on kesäjuhlat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti