Vaikka joulu onkin jo melkein ovella, haluan palata kirjoituksessani takaisin Itsenäisyyspäivään. Siihen rentouttavaan viikonloppuun, joka kesti kaksi, eikun kolme päivää. Lomailimme tuon viikonlopun Keski-Suomen maisemissa, ihanassa lapsiperheen viikonlopussa. Ensimmäisen aamuna makuuhuoneen ovi aukesi ja sieltä tuli 3,5-vuotias pikkuneiti. Hetki kului, kun 2 vuotta vanhempi isoveikka seurasi perässä. Meidän pedissä nukkui yht’äkkiä neljä kahden sijaan. Tai siis en usko, että kukaan meistä oikeasti nukkui. Aikuiset yrittivät näytellä, lapset uskalsivat olla ihan avoimesti hereillä.Pian yksi kerrallaan heistä lähti isän kanssa aamupalalle, ja me jatkoimme unia, tällä kertaa todellisia. Liian kauan, olettaisin kommentista, jonka kuulin herättyäni ”Mitä jos ne nukkuu siihen asti kun tulee seuraavien unien aika?”. Lasten suusta se totuus yleensä tulee…
Parasta viikonlopussa oli ehkä tädin ensimmäinen hiihtokoulu. Laajavuoren rinteiden lastenmäki tarjosi oivan harjoittelupaikan tuleville kallepalandereille sekä tanjapoutiaisille. Mentiin hissillä alas sekä kaksin ja lopulta yksin, ja mäkeä laskettiin hienosti omin käännöksin. Ja tädillä tuli hiki. Niin huikeaa se oli.
Viiden mäen jälkeen pienempi ilmoitti haluavansa mehulle. Ihan itsenäinen päätös onnistuneiden laskujen päätteeksi. Kyllähän mehu ja myöhemmin nautitut kaakaot kuuluvat mäkikulttuuriin (ei mäkkikulttuuriin)! Päivä kruunattiin vielä kylpylässä lilluessa.
Matkamuistoksi saimme mukaan pari vuotta sitten tehdyn videon meidän äidistä. Sitä katselimme viimeksi tänään muistaen äidin hienoa elämää, jonka loppumisesta tuli tänään kaksi vuotta täyteen. Muistot elävät ikuisesti, niitä ei kukaan meistä halua poistaa. Minulla on ollut onni saada niin hieno ihminen elämääni kun oma äitini oli. Toivottavasti voin olla joku päivä yhtä aurinkoinen, iloinen, välittävä ja rakastava äiti Petjan pikkuisille sisaruksille. Joku päivä. Kiitos äiti kun annoit minulle mallin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti