Jatkoa rakkaustarinalle

Kirjoitin 26.11. tarinaa vuosisadan rakkaustarinasta. Lupasin kertoa jatkoa tarinalle, kun vuosi tarinalle täyttyisi. Parempi nimitys tarinalle tosin olisi vuosikymmenen rakkaustarina, koska sitähän se ensimmäinen vuosi oli. Alkoi vuosikymmenen viimeisen vuoden kynnyksellä ja vuosi tuli täyteen kun siirryttiin seuraavalle vuosikymmenelle. Mutta tarina ei ole ohi. Se jatkuu ja kuka tietää, milloin se loppuu. En edes halua, eikä minun tarvitsekaan miettiä sitä. Niin onnellinen olen. Tai niin onnellisia me olemme.

Tarinaa olette saaneet seurata muun ohella näissä kirjoituksissa ja myös osa Facebookissa. Ne, jotka olette tunteneet rakkauden tunteen, tiedätte mistä puhun. Ei ole sanoja, joilla sitä voisi kuvata. Se on tunne. Ei sitä voi sanoiksi pukea. Jos joku kysyisi, että miltä suru tuntuu, en kykenisi kuvailemaan sitäkään. Mutta on tilanteita, jotka kuvastavat tunteita.

Yksinäisyys. Meistä jokainen on lähtökohdallisesti elämässään yksin. Koska ihminen on mielestäni luonnostaan laumaeläin, pyrimme kuulumaan johonkin yhteisöön: perheeseen, harrasteryhmään, työyhteisöön, uskonlahkoon, parisuhteeseen. Yhteisöjä on yhtä monta erilaista kun on yksilöä. Mutta elämässä saattaa tulla tilanne, jolloin ihminen on ”väliinputoaja”, yleensä ympäristön vaikutteista johtuen, eikä tuolloin kuulu mihinkään yhteisöön. On rankkaa huomata, että ei kuulu mihinkään. Vaikka olisi ihmisiä ympärillään, voi olla että tuntee itsensä yksinäiseksi. Tunne, jota ei voi selittää. Silloin ei auta, jos joku kannustaa ottamaan itseään niskasta kiinni.

Olen onnekas, olen etuoikeutettu, kun minun ei tarvitse tuntea yksinäisyyttä. Rakkaus tunteena tuo mukanaan tunteen siitä, että kuuluu johonkin. En tarkoita, että pitää olla rakastunut, jotta ei ole yksinäinen. Rakkauteen yleensä kuuluu yhteisöllisyys ja tunne siitä että kuuluu edellä puhumaani yhteisöön.

Matkamme ensimmäinen vuosi on ollut vuoristorataa. Välillä vuoristossa, välillä radalla. Matkaa on tehty pitkästi (ei pitkästyttävästi), mutta pitää myöntää, että viimeiset kolme kuukautta omassa yhteisessä kodissa on ollut mukavia. Asettuminen aloilleen on ollut sitä mitä kaipasimme. Toki ikävä vuoria on kova. Mutta yhdessä ikävöiminen on mukavampaa kuin yksin. Alppilajien kisoja on ihana jännittää yhdessä, kun voi ihastella samalla ympäröiviä vuoria.

Kolme kuukautta on kulunut siitä kun enkelipoikamme kävi tässä maailmassa. Kynttilä pöydällä kuvastaa sitä elämää, jonka Petja eli. Ja joka jatkuu sydämissämme, muistoissamme. Kokemuksemme kääntyy voimaksi vielä joku päivä. Uskon sen.

Matkamme jatkuu. Talvinen Helsinki on tuonut elämään kaikenlaista uutta, josta enemmän seuraavalla kerralla. Nyt puen untuvatakkini päälle ja lähden viettämään päivää ystävän luokse. Tarina jatkukoon toisena päivänä…  mutta sen lupaan, että tämä tarina on tosi.