Couldn’t connect to database

Avasin aamulla työkoneeni ja nettiselaimen. Tekstinä ruudulle tuli ”Couldn’t connect to database”. Turhaannuin ja valitin. Ja kerroin siitä työkavereilleni. He ihmettelivät ja kummastelivat. Mutta kun istuin alas harmistuksissani, tajusin, että joskus itsellänikin on tuollainen tunne. Silloin kun tuntuu, että mikään ei toimi, kun ei huvita tai kun ei vaan jaksa. Joku kutsuu sitä ”pää on jäässä”, ”väsyttää”… voisiko silloin laittaa otsaan tekstin ”Ei saanut yhteyttä tietokantaan”. Varsinkin aamuisin moinen viesti voisi helpottaa kommunikaatiota ihmisten kanssa. Voisi luvallisesti olla poissaoleva, miksi ei? Jos se on koneille sallittua, niin miksi ei meille ihmisille?

Työssäni on haasteena (kun ongelmia ei ole) se, että tapaa ihmisiä hurjan paljon. Sellaisia, jonka nimi pitäisi jäädä muistiin parin ensi tapaamisen jälkeen. Jos joskus käy tuuri ja onnistun muistamaan jo heti ensimmäisellä kerralla nimen, ihmettelee vapaaehtoinen sitä suuresti. Mutta jos kolmannellakaan kerralla nimi ei ole jäänyt muistiin, on se noloa. Ihmisen oma nimi on niin tärkeä asia ja varsinkin kun sen nimen takana oleva ihminen ”uhraa” omaa vapaa-aikaansa tekemällä asioita järjestöllemme (itse asiassa vanhuksille, mutta joskus, varsinkin kun on ongelmia, työ kohdistuu järjestöön ja meidän heikosti hoitamiin juttuihin) pitäisi järjestön edustajan  (=minun) tunnistaa/muistaa hänen nimensä. Onneksi nimimuistini on kehittynyt aiemmassa työssäni ja työstän aktiivisesti nimien kanssa pyörimistä.

Tuttuja kasvoja näkyy aamuruuhkassa. Joskus mietin, milloin olen yksityisminä ja milloin laitan ”roolin” työminä päälle. Olenko aamumetrossa jo töissä? Olenko aamiaispöydässä töissä, jos puhelin sattuu pirahtamaan. Linjaveto on niin vaikeaa, kun tekee töitä ihmisten parissa. Jos olisin koe-eläinlaboratoriossa töissä, ei tarvitsisi pohtia moista. Tuskin ne rotat kävelisivät kadulla vastaan. Ja jos kävelisivät, niin sitten ois asiat jo hieman heikommin. Mutta ei saa valittaa, jos saa tehdä ihmisten parissa töitä. Kyllä mielummin koordinoin vapaaehtoisia kun markkinoin maustesuolaa (lainaus vanhalta työkaveriltani, jolla oli kokemusta molemmista). Tosin maustesuolassa on tuote, vakioitu asia mitä myydä. Vapaaehtoishommissa on aina poikkeuksia, jokainen tapaus on erilainen ja joskus olisi kiva pystyä vakioimaan asioita. Mutta se kai on toisaalta työni suola (todellinen maustesuola), että yksikään työpäivistä ei ole samanlainen. Rutiineista ei tarvitse huolehtia, kunhan muistaa elää kalenterissa samanaikaisesti kuluvassa päivässä sekä pari viikkoa tai kuukautta edellä ja tai seuraavan kauden aikaisessa ajassa. Suorittamista, suunnittelua ja kaavailua. Samanaikaisesti. Se on työtäni. Punaisia lankoja on monia, ja niitä pitää pitää käsissä. Jokaiselle sormelle riittää lanka tai useampikin.

Tänä aamuna löysin oman ”muistipaikkani” ja sain työpäivän alkamaan hyvin. Aamulla lähtiessäni hieman aikaisemmin kuin yleensä tajusin taas kuinka rakastan aamun tunnelmaa. Siinä on jotain erityistä. Kuten Pepe sanoo biisissään: ”Ei saa tätä tunnelmaa kun vain aamuisin. Näin aloittaa mä päiväni tahdonkin.” Tyyni meri, nouseva aurinko, seesteinen tunnelma jopa metrossa ja hiljaiset kadut, jotka täyttyvät askelista pikkuhiljaa. Jokaisella on suuntansa, kukaan ei vielä harhaile. Aamukahvi kädessä, sanomalehti toisessa. Osa lukee kirjaa, toiset vasta haukottelevat ja heräilevät. Aamu on sitä parasta hetkeä päivästä. Silloin kaikki on vielä edessä – kaikki mikä mahdollistaa päivästä tulevan sellainen kun siitä on unelmoinut. Herätkää ihmiset aamuun, nauttikaa raikkaista syyshetkistä. Niistä hiljaisista hetkistä, jotka vain aamuisin on mahdollisia. Jokainen päivä luo uuden mahdollisuuden ja aamu mahdollistaa sen alkamisen!