Reikä lattiassa, ei sydämessä

Intiassahan miljoonat ihmiset asioivat päivittäin lattiareiän äärellä, kun ei ole vaihtoehtoja. Tämähän on yleistä. Ja kun se tulee arkipäivään, tietää kuinka pieni asia tekee elämästä hankalampaa. Meillä on kohdattu tämä kun remontti on edennyt siihen vaiheeseen. Meillähän tietenkin on vaihtoehto käymälälle. Mutta todella pistää miettimään elämän realiteetteja ja oman elämän arvostusta. Ja helppoutta. Ja kuinka oikeasti omassa elämässä kaikki on loppuen lopuksi hyvin. Yksi reikä lattiassa saa näin monta ajatusta liikkeelle...

Remontissa ollaan siis siinä vaiheessa, että pohjatyöt on jo voitonpuolella. Ensin tosiaan purettiin, siivottiin, purettiin lisää ja siivottiin. Nyt ollaan rakennettu ja tasoiteltu. Ja aina lisää purettavaa löytyy matkalta. Välillä on jopa purettu jo uudelleen rakennettua. Heh. Näin se menee. Nyt on onneksi ammattilaiset tekemässä kylpyhuonetta, ja viime viikolla pyörähti vesimies (tunnetaan myös termillä putkimies) ja sähkömies. Kauheasti on kaikkia valkoisia johtoja kaikkialla. Pelottaa, että niistä tulisi iskuja, vaikka sähköä ei ole lähimaillakaan.. onneksi ei sentään ole valkotakkeja kaikkialla… sitten en ihmettelisi niitä sähköiskuja.

Nyt on tosin loman aika. Aika sille, että kääntää kylkeä uima-altaan lepotuolissa, katselee turkoosia merta laivan kannelta ja maistelee välimeren herkkuja. Loma tulee aikaan, jota en tiennytkään niin sopivaksi maaliskuussa varatessamme matkaa. Se tulee hetkeen kun töissä aloin käymään ylikierroksilla, kun remontissa tehdyt viikot alkoivat painamaan ja kun suru ja ahdistus yllättivät tämän kaiken keskellä. Yllättävinä hetkinä, joihin en osannut varautua. Kai se kuuluu siihen, että ympäristössä tule yllättäviä uutisia, sellaisia jotka tuovat tunteet pintaan. Kai se myös johtuu siitä, että vuosi on täyttymässä. Vuosi siitä kun kaikki tapahtui. Se laittaa miettimään.

Minun on monesti pitänyt kirjoittaa siitä mitä rakkaus on. Mitä on sen takana, kun sanoo rakastavansa toista. Miten tunne eroaa muista tunteista. Onhan rakkaus tärkein tunteista, mutta sellainen, mitä on vaikea selittää. Siis silloin, jos ei ole kokenut sitä. Monia muita tunteita pystyy kuvittelemaan: vihaa, kateutta, iloa… mutta rakkautta on vaikea kuvitella.

Oma elämäni on todistanut, että rakkaus on sitä, että haluaa rakastamalleen sitä mikä on parasta juuri sille ihmiselle. Eikä sitä mitä itse haluaisi. Tämä on toteutunut todeksi sekä ikävissä että onnellisissa asioissa. Toisten elämässä ja omassa elämässä.

Uskon, että olen toiminut sydämellä usein, siksi että rakastan. Mietin usein sitä miksi en ole katkeroitunut menetettyäni ensin äitini ja sen jälkeen pienen poikani. Mutta nyt olen tajunnut. Ainakin osittain. Moni läheisensä, erityisesti lapsensa menettänyt kertoo kuinka häneltä on viety jotakin. Äidiltä ja isältä. Kuinka heitä kohtaan on tehty vääryyttä. Kuinka heidän elämänsä on pilalla, koska heidän lapsensa ei ole heidän kanssaan. Uskon, että oma ajatukseni menee toisinpäin. Uskon, että koska lapsemme oli sairas, oli hänelle parempi lähteä pois tästä maailmasta taivaaseen. Taivaan Isän luokse. Koska rakastin poikaani enemmän kuin kukaan voi tajuta, halusin hänelle sitä parasta mikä hänen kohdallaan olisi. Siinä pienessä, mutta niin kokonaisessa elämässä. Hänen on parempi olla kun pääsi täältä pois. Niin uskon äidinkin kohdalla. Joskus elämä vaan on ihmeellinen asia, johdattaa meitä suuntaan, jota ennalta on vaikea kuvitellakaan.

Tällaisia ajatuksia. Rakkaudesta, lähimmäisyydestä. Mutta eihän tätä kaikkea jaksaisi ilman omaa rakastaan, tai todella paljon vaikeampaa se olisi. Tunnetun suomalaisen laulajan sanoin: ”Tyydyn vastaukseen. Joku keksi rakkauden. Ja sinä toit minulle sen.” Näissä tunnelmissa on hyvä lähteä viettämään ensimmäistä hääpäivää. Sitä honeymoonia.