Kauheasti

Niin paljon olisi kirjoitettavaa. Mutta aina se jää. Kun ei tiedä mistä lähtisi purkamaan. Kertoisiko onnistuneesta häämatkasta, vai remontista. Vai olisiko aiheena sittenkin syksy tai vaikkapa pikkuneidin visiitti sunnuntaina. Vai miettisikö työasioita? Tai niitä asioita, joista kukaan ei uskalla puhua. Joille itse on antanut kasvot, tai ainakin yrittänyt. Vai pohtisiko ystävyyttä – sitä mikä on niin tärkeää tässä elämässä.

Tykkään puhua siitä elefantista, jonka kaikki näkevät, mutta eivät puhu. Se, joka aiheuttaa niitä hankalia hiljaisia hetkiä, keinotekoisia puheenaiheenvaihtoja, ihan vaan siltä varalta, jos puheenaihe lähestyy elefanttia. Joku lapsensa menettänyt on joskus kirjoittanut, että äiti elää loppuelämänsä kuplassa – mistä katselee ulkomaailmaa, josta ei saa ihan sitä otetta minkä on tottunut. Ja kuplassa, jonne kukaan muu ei uskalla lähestyä, jotta se ei rikkoudu. Siltä aina välillä tuntuu. Tai aika useinkin. Kai itse sitä osaltani aiheutan, mutta taas tuli elävä todiste tilanteesta. Hyvä ystäväni Sveitsissä laittoi Facebook kuviinsa kuvia pienestä pojasta. Ensiajatukseni oli se, että nyt on joku hänen ystävistään saanut lapsen. Onpas mukavaa. Hetken kuvia ihasteltuani tajusin, että lapsihan on hänen. Ja syntynyt kesäkuussa, mikä tarkoittaa sitä, että raskaus on alkanut viime syksynä. Koko asiasta minulla ei ole tietoakaan. No, eihän sitä olisi uskaltanut minulle kertoa, olisinhan voinut särkyä. Toisaalta viime syksy ei ollut vauvauutisten parasta aikaa elämässäni, mutta kesäkuussa olisin osannut varsin innostua asiasta. En kai saisi olla itsekeskeinen vaan siirtyä onnitteluihin, kyseisen ihmisen kohdalla.

Häistä on kulunut vuosi. Sitä juhlistettiin häämatkalla Kreikan ihanaan saaristoon, jossa meri välkehti turkoosina ja ruoka oli niin herkullista. Miksi kukaan ei ole esitellyt minulle aiemmin noita välimerellisiä herkkuja? Koulun moussakasta on lähinnä karmivat muistot eikä suomessa myytävät mauttoman oliivitkaan puhu kreikkalaisen ruoan puolesta. Kreikkalaisia herkkuja voisi syödä aina. Ja sitä turkoosia merta, joka jatkuu saari toisensa taakse yhtä kirkkaana ja värikkäänä. Tähän sopii sanonta ”Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella”. Mutta matka oli hieno. Oli ihana päästä pois tästä arjesta hetkeksi, nähdä tärkeitä ystäviä (ex-kollegoita) ja nauttia lämmöstä. Ajella jeepeillä jyrkillä hiekkateillä, upottaa varpaat rantahiekkaan ja ottaa vastaan kaikki se auringon tarjoama d-vitamiini, minkä irti sai.

Arjessa ei ole mitään valittamista. Joskus vaan toivoisi, että asiat olisi enemmän järjestyksessä. Varmuutta kai sitä elämään kaipaa. Töissä hoidan tärkeimmät asiat ja vaikka siellä viihdynkin, eletään koko ajan murroksessa. Henkilöstövaihdoksia, rahoitusennustuksia jne. Sellaista epävarmuutta, jossa itsensä tuntee niin pieneksi. Mutta pitäisi olla kiitollinen, että olen tuollaisessa paikassa töissä, jossa on hyvä tunnelma ja arvot kohdallaan.

Remontti on edennyt lattian asennukseen ja tulevana viikonloppuna oma keittiö saapuu varastosta. Vitsit kun odotan sitä, kun saa laittaa astiat paikoilleen ja istua uuden kodin sohvalla ja ihastella oman käden aikaansaannoksia. Seinät kiiltävät uutuuttaan, mutta 50-luvun tunnelmaa ei kuitenkaan ole täysin kadotettu. Sillä tunteella pärjää eteenpäin ja se antaa voimaa seuraaviin viikkoihin kun pitää tsempata. Tai sitten se, kun saa opettaa veljen tytölle parvekkeelta, kuinka poikia katsellaan. Turvallinen etäisyys ja parvekkeen rako muodostavat hyvän lähtökohdan!