Nyt on alkanut viikko, joka tulee olemaan raskas, henkisesti ja fyysisesti. Muutto painaa lauantaina päälle. Koti näyttää vielä kevyeltä kaaokselta, vaikka TOSI paljon on saatu aikaan. Se helpottaa, kun katsoo kuvia remontin alkuvaiheista. Silloin tajuaa, että omilla käsillään on saatu paljoa aikaan. Vielä pitäisi asennella osa keittiötä, listoitukset ja muutama muu juttu. Mutta kyllä kaikki aikanaan valmistuu.
Viime vuonna tähän aikaan vitsailtiin siitä, että huomenna tulee ensimmäinen kuukausi naimissa täyteen. Ensimmäistä "hääpäivää" mietittiin. Ja uskottiin onneen, joka elämässä oli tarkoituksena.
Kaikki muuttui yhdessä hetkessä, yhdessä päivässä. Päivässä, jota ei voi kuvitellakaan. Pelkkä ajatuskin itkettää nyt. Onnen kyyneleitä ihanasta pienestä pojastamme, taas toisaalta surun kyyneleitä menetyksestä. Siitä ihmetyksestä, että niin pienen pojan tarinan piti olla niin lyhyt. Että hän kävi meitä tarvehtimässä, olemassa ja tekemässä elämästämme suuremmoisen. Petjan matka jatkui, meidän pysähtyi.
Anna-Mari Kaskisen runot ovat tulleet tutuiksi menneen vuoden aikana ja hänen seuraava tekstinsä kuvaa tunnetta, jonka voimalla olen elänyt niinä heikkoina hetkinä:
"Kun luulemme olevamme yksin,
ovat luonamme ne,
joita olemme rakastaneet."
Ajatuksia viikosta varmasti myös myöhemminkin tällä viikolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti