Torstaina töissä tuli tunne, että nyt kaikki ei ole hyvin. Hytisin, heikotti, eikä ruoka maistunut. Tiesin olevani kipeä. Kuumetta. Ei muuta. Yllätyin mittarin näyttämästä lukemasta. Istuin pöytäni ääressä ja tajusin, että en voi tehdä mitään. Kiire loppui siihen. Istuin ja tajusin kuinka rauha tuli mieleeni. Tiesin, että nyt oli aika lähteä. Suljin koneeni ja lähdin. Ei ollut sellaista asiaa, jota olisi vielä pitänyt suorittaa. Tärkeintä oli se, että pääsisin kotiin lämpimän peiton alle teekuppi kädessä.
Meidän keho on ihmeellinen asia. Asia, jonka monimuotoisuutta ihailen aina kun se yllättää. Kun pitää jaksaa tehdä, löytyy jostain ihmeellistä ylimääräistä energiaa. Sitä jaksaa valvoa vaikka koko yön, jos on ehdoton pakko. Sitä jaksaa nukkua 15 tuntia putkeen, jos siihen on mahdollisuus. Ja kun on liikaa elämässä, keho kertoo sen. Nostaa kuumeen ja pakottaa hidastamaan tahtia. Viimeksi samanlainen tilanne oli pari päivää ennen äitienpäivää toukokuussa. Olin aloittanut uudessa työpaikassa, kaikki oli uutta. Edellä mainittu juhlapäivä jyskytti taustalla koko ajan. Se, että olin edellisenä vuonna sekä haudannut oman äitini, että minusta oli tullut pienen enkelipojan äiti, tekivät päivästä jotenkin mahdottoman hankalan. Tai ainakin siltä se tuntui edeltävällä viikolla. Inhotti jo etukäteen se, että miten tuollainen päivä pitäisi viettää. Onneksi keho vastasi huutooni, nostatti kuumeen ja pakotti minut sängyn pohjalle tuoksi päiväksi. Olin vain, enkä tehnyt mitään.
Viimeiset viikot töissä ja remontissa on olleet hektisiä. Paljon iltajuttuja ja enkä muista milloin olisin ollut kotona koko iltaa. Joka aamu väsytti, iltaisin kävin kierroksilla, että en nukahtanut. Ja koko ajan mielessä pyörii viime syksyiset tapahtumat. Niin, kun taaskaan ei tiedä miten tulevaan vuosipäivään pitäisi suhtautua. Onneksi kehoni oli mieltäni viisaampi ja sanoi itsensä irti torstaina ja pakotti makaamaan peiton alle. Ja vaan olemaan. Syvä hengähdys ja elämän arvostaminen. Ne ovat olleet teemana tässä sairastamisessa. Puhuin pitkän puhelun hyvälle ystävälleni Turkkiin, se piristi. Niin kun ystävät yleensäkin. Sain sairaskaveriksi hyvän vinkin turkkilaisesta sivustosta, josta löytyy kaikki maailman tv-sarjat ja niiden tuotantokaudet. Olenkin viettänyt tunnin jos toisenkin niiden parissa. Ihanaa hömppäviihdettä tällaiseen päivään.
Yhdessä jaksossa vietettiin amerikkalaista kiitospäivää. Tajusin, kuinka kiitollinen itse olen keholleni, joka niin selkeästi näyttää minulle hetken kun pitää hidastaa tahtia. Jos vaikka itse oppisin seuraamaan paremmin ja osaisin hidastaa jo ennen kun kuume nousee mittarissa. Se on tulevan tavoitteeni vuosipäivän kohdatessani, remonttia viimeistellessäni sekä muuton suhteen. Saa sitä hengähtää muutenkin kun sairaana!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti