Kolme perjantaita peräkkäin olen viettänyt perjantaipäivääni Salzburgissa. Kesän aikana kaupungissa on tultu vierailtua jo useampaan kertaan, mutta viime kertoina olemme istuneet ja viettäneet päivää yhdessä ja samassa nettikahvilassa. Tai siis kivassa italialaistyyppisessä kahvilassa, jossa on tarjolla myös netti.
Sanasta nettikahvila tulee mieleen tunkkainen maahanmuuttajia täynnä oleva kolo jossakin suurkaupungin sivukadulla. Isot vanhat pöytä-PC:t valloittavat noissa paikoissa suurimman osan pöytätilasta ja jos jotakin haluaa kysyä, tuskin vastausta saa ainakaan paikanpitäjältä. Muistan kerran vierailleeni moisessa paikassa New York Cityssä. Nettihuone sijaitsi ihan Empire State Buldingin läheisyydessä, mutta sivukadulla totta kai. Tarkoitukseni oli ostaa maan sisäisiä lentoja netistä ja pariin kertaan mietin, uskaltaisko koneelle syöttää oman luottokortin tunnukset. Ties mitä seuraava asiakas ostaisi kortilleni. Luottamus nettinörttiystäviini kohosi niin paljon, että uskalsin maksun suorittaa, eikä Suomeen tuleen laskun myötäkään syntynyt yllätyksiä.
Palataan Itävaltaan ja elämään Salzburgissa. Kaupungin ihana vanha kaupunki, Mozartin lukuisat kotitalot ja muu hieno ympäristö menettää hieman merkitystään, kun siellä käy viikoittain. Mutta kaupunkielämässä on parasta se, kun pääsee paikallisten keskuuteen ja näkee sitä arkea, mitä normaalit (=muut kun turistit) kaupunkilaiset elävät. Viimekin viikolla seuranani kahvilassa oli isä, joka oli saanut lapsenhoito-oikeuden ja yritti tehdä töitä samalla kuin 2v. tytär leikki kaikella mahdollisella.
Mikä tekee paikastamme hääkahvilan? No siellä on viimeisen kolmen viikon aikana tehty kiivaasti suunnitelmia suuresta juhlastamme. On luotu listoja, ohjelmia, selailtu pitopalvelusivustoja, valokuvaamoja jne. Hääsuunnitelmat on ns. ulkoistettu tuohon kahvilaan. Hyvin tämä on toiminut, ja on ihana tulla tulevaisuudessa takaisin Salzburgiin ja tuohon kahvilaan muistelemaan tätä kesää.
Kesä alkaa olla lopuillaan. Viikko töitä jäljellä ja sitten ansaitulle kesälomalle syyskuun ensimmäiseksi viikoksi. Osa siitä vietetään Saksan, Tanskan ja Ruotsin maanteitä ihastellessa ja loppu sitten kotona Suomessa tavaroita purkaessa. Opasura on tätä ryhmää vaille valmis. Noin 30 henkeä vielä viihdyttää minua asiakkaina ja kun 30.8. Finnairin kone nousee Innsbruckista kohti Helsinkiä, voin riisua oranssit pois päältäni ja todeta, että tässä se oli. Noin 270 päivää siihen meni ja löysin blogini nimen mukaisesti tieni aurinkoon. Aina ei auringon säteet lämmittäneet ja oli myrskyisiä aikoja, mutta lopulta aloin uskomaan, että aurinko paistaa elämässäni joka päivä, vaikka joinakin hetkinä säteiden edessä on muutama pilvi. Jokainen aamu aurinko nousee ja valaisee elämäni polkua, jota kanssani kulkemaan olen saanut toisen kulkijan, ihanan ja tärkeän ihmisen. Matkaa on mukavampi käydä yhdessä ja seuraamme liittyy tuleva pikkuisemme, jonka matka tällä polulla on vasta alkamassa.
Blogini kirjoitus jatkuu. Seikkailen muualla kuin Teneriffan tai Rodoksen saaristomaisemissa taikka Itävallan Alpeilla. Seikkailuni jatkuu siinä arjessa, jota moni meistä maailmanmatkaajista on pakoillut aidan toiselle puolelle, jossa ruoho on kuvitellusti vihreämpää. Sitä kun on päässyt maistamaan, voin todeta, että kyllä omaan kotiin ja aitoon elämään on ihana palata. Niihin oloihin, joissa sielu lepää ja jossa et ole aina se ulkomaalainen, vaan ihan normaali kansalainen. Ympäristöön, jossa perheen ja ystävien luokse matkaa ei mitata tuhansissa lentokilometreissä, vaan heidän luoksensa voi lähteä hetken mielijohteesta. Ympäristöön, jossa merituuli puhaltaa ja muistuttaa kahta kulkijaa hienoista kokemuksista, joita elämä ja maailma ovat heille suoneet ja tuonut heidät kaksi yhteen.
Sanasta nettikahvila tulee mieleen tunkkainen maahanmuuttajia täynnä oleva kolo jossakin suurkaupungin sivukadulla. Isot vanhat pöytä-PC:t valloittavat noissa paikoissa suurimman osan pöytätilasta ja jos jotakin haluaa kysyä, tuskin vastausta saa ainakaan paikanpitäjältä. Muistan kerran vierailleeni moisessa paikassa New York Cityssä. Nettihuone sijaitsi ihan Empire State Buldingin läheisyydessä, mutta sivukadulla totta kai. Tarkoitukseni oli ostaa maan sisäisiä lentoja netistä ja pariin kertaan mietin, uskaltaisko koneelle syöttää oman luottokortin tunnukset. Ties mitä seuraava asiakas ostaisi kortilleni. Luottamus nettinörttiystäviini kohosi niin paljon, että uskalsin maksun suorittaa, eikä Suomeen tuleen laskun myötäkään syntynyt yllätyksiä.
Palataan Itävaltaan ja elämään Salzburgissa. Kaupungin ihana vanha kaupunki, Mozartin lukuisat kotitalot ja muu hieno ympäristö menettää hieman merkitystään, kun siellä käy viikoittain. Mutta kaupunkielämässä on parasta se, kun pääsee paikallisten keskuuteen ja näkee sitä arkea, mitä normaalit (=muut kun turistit) kaupunkilaiset elävät. Viimekin viikolla seuranani kahvilassa oli isä, joka oli saanut lapsenhoito-oikeuden ja yritti tehdä töitä samalla kuin 2v. tytär leikki kaikella mahdollisella.
Mikä tekee paikastamme hääkahvilan? No siellä on viimeisen kolmen viikon aikana tehty kiivaasti suunnitelmia suuresta juhlastamme. On luotu listoja, ohjelmia, selailtu pitopalvelusivustoja, valokuvaamoja jne. Hääsuunnitelmat on ns. ulkoistettu tuohon kahvilaan. Hyvin tämä on toiminut, ja on ihana tulla tulevaisuudessa takaisin Salzburgiin ja tuohon kahvilaan muistelemaan tätä kesää.
Kesä alkaa olla lopuillaan. Viikko töitä jäljellä ja sitten ansaitulle kesälomalle syyskuun ensimmäiseksi viikoksi. Osa siitä vietetään Saksan, Tanskan ja Ruotsin maanteitä ihastellessa ja loppu sitten kotona Suomessa tavaroita purkaessa. Opasura on tätä ryhmää vaille valmis. Noin 30 henkeä vielä viihdyttää minua asiakkaina ja kun 30.8. Finnairin kone nousee Innsbruckista kohti Helsinkiä, voin riisua oranssit pois päältäni ja todeta, että tässä se oli. Noin 270 päivää siihen meni ja löysin blogini nimen mukaisesti tieni aurinkoon. Aina ei auringon säteet lämmittäneet ja oli myrskyisiä aikoja, mutta lopulta aloin uskomaan, että aurinko paistaa elämässäni joka päivä, vaikka joinakin hetkinä säteiden edessä on muutama pilvi. Jokainen aamu aurinko nousee ja valaisee elämäni polkua, jota kanssani kulkemaan olen saanut toisen kulkijan, ihanan ja tärkeän ihmisen. Matkaa on mukavampi käydä yhdessä ja seuraamme liittyy tuleva pikkuisemme, jonka matka tällä polulla on vasta alkamassa.
Blogini kirjoitus jatkuu. Seikkailen muualla kuin Teneriffan tai Rodoksen saaristomaisemissa taikka Itävallan Alpeilla. Seikkailuni jatkuu siinä arjessa, jota moni meistä maailmanmatkaajista on pakoillut aidan toiselle puolelle, jossa ruoho on kuvitellusti vihreämpää. Sitä kun on päässyt maistamaan, voin todeta, että kyllä omaan kotiin ja aitoon elämään on ihana palata. Niihin oloihin, joissa sielu lepää ja jossa et ole aina se ulkomaalainen, vaan ihan normaali kansalainen. Ympäristöön, jossa perheen ja ystävien luokse matkaa ei mitata tuhansissa lentokilometreissä, vaan heidän luoksensa voi lähteä hetken mielijohteesta. Ympäristöön, jossa merituuli puhaltaa ja muistuttaa kahta kulkijaa hienoista kokemuksista, joita elämä ja maailma ovat heille suoneet ja tuonut heidät kaksi yhteen.
- Masukki "Jarkko" kasvaa kovaa vauhtia. Strategiset mitat 31cm, 900g.
1 kommentti:
Ihanaa kun olet taas kotimaassa, innokkaasti odotan näitä "arkielämän" kirjoituksiakin.
kummitustäti
Lähetä kommentti