Työmatkoja pitää vaihdella. Siis tapaa, miten pääsee kotiovelta työpaikan ovelle. Reittiä, matkustusvälinettä, ajankohtaa. Se on hienous Helsingissä, se on mahdollista. Aamuisin tulee sorruttua liian usein helpoimpaan ja nopeimpaan. Vaikka kyllähän ne työt siellä odottaisivat. Minulle tuo vaihtoehto on metro. Kävely metroasemalle kestää alle 10 minuuttia ja siihen saa yleensä siipasta seuraa. Metromatka on 9 minuuttia ja kävely asemalta töihin 5 minuuttia. Tehokasta, jokainen askel suunniteltu. Ei turhia mutkia matkassa.
Illalla töistä kotiutuessani usein vaihtelen kulkuvälinettä. Raitiovaunu tuo matkaan eloa. Näkee mitä maan päällä tapahtuu ja kaupungin katujen vilskeen. Raitiovaunulla pääsee ihan saman matkan kuin metrollakin, mutta vaan hieman hitaammin. Tosin se on sen arvoista. Ikkunasta ihailu tuo mieleen ulkomailla kiertoajelut uudessa kaupungissa. Omaa kotikaupunkiakin voi katsoa uusin silmin, jos haluaa. Ajelu läpi kaupungin on sitä omaa aikaa – aikaa jolloin päästä tyhjentyy työajatukset ja tilalle siirtyy ajatukset vapaa-ajasta ja muusta elämästä kuin työstä. Näitä ajatuksia pitää olla, jotta elämän tasapaino ei nojaudu liikaa siihen mitä tekee ansaitakseen elannon. Elämän täytyy sisältää ajatuksia siitä mikä tekee elämästä elämisen arvoisen.
Kesän tullen kaupungin kadut ovat täyttyneet. Kuka istuu aurinkoisella terassilla, kuka työntää lastenvaunuja. On miehiä, lapsia, naisia. Erilaisia ihmisiä - heitä yhdistää sama yhteinen kaupunki. Helsingissä on paljon asioita, joita ei muualta löydy. Parempi paikka tämä ei ole, mutta ainutlaatuinen.
Kruunaan usein raitiovaunumatkani hyppäämällä pois kyydistä muutamaa pysäkkiä aiemmin kuin kotipysäkki ja teen kävelyretken hautausmaalle. Hiljaisuus, meren muodostama kaunis näkymä ja erityinen tunnelma rauhoittaa. Katselen vanhoja hautoja ja niitä uudempia ja mietin niitä useita tarinoita, joita kaikkiin niihin ihmisiin kuuluu. Hienoja hetkiä elämässä, vaikeita haastavia kokemuksia. Niitä kaikkia asioita, jotka ovat muodostaneet heidän elämänsä. Heidän kokonaisen elämänsä. Päädyn aina lopuksi meidän Petjan Kuusilehtoon. Siellä olen paikassa, jossa on hyvä olla. Nyt kun lehdon muistopaasiin on saatu kiinnitetyksi muistolaatta, on paikasta tullut oma. Vaikka onhan siellä kymmeniä muitakin nimiä. Mutta se on silti oma, ihan niin kuin asunto kerrostalossa. Jokaisella meillä on oma paikkamme talossa, vaikka emme sitä kokonaan omistakaan. Petja on siellä muiden kanssa. Vuoden päästä varmaankin osaan muiden muistolaattoihin kirjoitetut nimet. Ihan niin kuin oikeassa elämässä.
Joku voi ajatella, että onpa ”hullu tyttö” kun kirjoittelee tällaisista asioista. Mutta nämä asiat ovat juuri osa sitä kokonaisuutta, jotka tekevät minun elämästäni elämisen arvoisen. Olenhan myös se, joka lukee lehdestä tarkimpaan kuolinilmoitukset. Hullu tyttö, mutta ylpeä siitä.
1 kommentti:
Silloin, kun mä vielä olin töissä siellä teidän työpaikan kulmilla, niin aina välillä (niinä päivinä, kun mulla sattui olemaan aikaa, mitä tapahtui harmittavan harvoin) mä otin aamuisin ratikan töihin.
Varsinkin sellaisina kesäpäivinä, joista näkee, että niistä tulee kauniita ja aurinkoisia, mutta aamu on vielä sen verran aikainen, että joutuu harkitsemaan pistääkö t-paidan päälle pitempihihaista, koska varjossa on vielä viileää, näyttäytyy Töölö mielestäni kauneimmillaan. Aamuaurinko siivilöityy korkeiden talojen ja puistojen puiden välistä ja herättelee unista kaupunkia, jota autot eivät vielä ole vallanneet. Aamun äänet ovat rauhallisia, liikenteen melu ei vielä peitä niitä alleen, vaan lintujen laulu tunkeutuu sisälle ratikkaankin, ainakin pysäkeillä. Ja ihmiset ovat se mielenkiintoisin osa kudelmaa - osa kiiruhtaa jo töihinsä, mutta loput heräilevät aamuun rauhallisemmin: koiran kanssa ei ole kiire; kävellessä voi nauttia aamukahvia ja katsella vielä uinuvien pikkupuotien näyteikkunoita rauhassa; ratikkaa odotellaan kärsivällisesti, kelloa vilkuilematta, vielä hieman hailakan auringon säteistä nauttien. Askeleet ovat verkkaisempia, päivän hektisyys ei ole vielä pakottanut siihen nopeatempoiseen rytmiin, jota iltapäivisin tuntuu olevan melkein pakko seurata kadulla kävellessään. Töihin menijöiden siistien asusteden joukkoa piristävät selkeät lomalaiset, jotka rohkeasti irrottelevat vaatevalinnoissaan kaivaen esiin kirkkaan väriset vaatteensa ja yhdistävät niitä kesän hittituotteisiin. Ratikassa näkyy perheitä ja kaveriporukoita, jotka ovat selkeästi menossa heti aamusta varaamaan parhaat paikat uimastadionilta - tunnelma on leppoisa.
Täytyisikin nyt kesällä (vielä kun voi) tehdä niin, että menisi sen alun vanhaan malliin ratikalla ja sitten vaihtaisi kulkuvälinettä loppumatkaksi...
Etkä sä ole hullu, näitä sun postauksia on ihana lukea. Ne ovat usein noin miljoona kertaa henkilökohtaisempia, kuin mitä mä itse voisin koskaan nettiin julkisesti kirjoittaa, joten välillä mulle tulee sellainen olo, että "ei tähän voi kirjoittaa kommenttia, eihän toisten päiväkirjaa saa mennä sotkemaan". Mutta kirjoitustyylisi vuoksi tämä blogi onkin sinun näköisesi ja ihana sellaisena.
Lähetä kommentti