Isänpäivää

Viime vuonna tämä päivä oli hankala. Itkin, kun posti toi kortin. Itkin kun tajusin, että en pystynyt tekemään miehestäni isää. Manittaan tähän väliin, että tämä on yksi niistä ainoista itsesyytöksen hetkistä koskien Petjaa ja tapahtunutta. Mieheni onneksi totesi, että eihän muuten korttia meille olisi lähetetty, jos en olisi kantanut ja synnyttänyt vauvaamme tuona vuonna. Ja sehän teki hänestä isän.

Tänä vuonna päivä on ollut jo helpompi. Se joka sanoo, että aika ei tee tehtävää, on mielestäni väärässä. Suru on yhä läsnä, suru on yhä päivittäistä. Mutta se ei ole niin läsnä, tai niin satuttavaa kuin vuosi sitten. Ennemminkin suru tuo lisäarvoa elämään, on oppinut arvostamaan vanhemmuutta. On oppinut arvostamaan elämän kokemuksena. Rikkautena. Vahvuutena. Osana meidän elämää.

Tämän päivän merkitys on monimuotoinen. Olen onnekas, kun voin viettää isänpäivää onnitellen miestäni, isääni ja isoisääni. Viimeisin on 92-vuotias. Nähnyt isänpäiviä 40-luvun lopusta asti. Kokenut elämää, nähnyt isyyttä, isoisyyttä ja iso-isoisyyttä. Tuorein lapsenlapsenlapsi syntyi eilen. Nyt heitä on 8 elossa olevaa ja yksi enkeli. Hyvä saavutus, sanoisin. Sukupolvittain neljä (lasta), 12 (lastenlasta) ja nuo 9 viimeisintä.

Olen onnekas, että minulla on oma isäni. Isä, joka on ollut läsnä aina elämässäni. Ollut läsnä, valmentanut, riidellyt, nauranut, luovuttanut minut häissäni aviomiehelleni ja ollut mukana sekä iloissa että suruissa. Harva ihminen on niin keskeisessä osassa elämää. Taidan olla hieman isin tyttö. Sillai hyvässä mielessä.

Tänään tehtiin yhdessä ruokaa isovanhempieni luona. Laitettiin, syötiin ja juhlittiin. Oltiin läsnä. Oltiin yhdessä. Se on tärkeintä tällaisena ”juhlapäivänä”. Päivän kruunasi kävely hautausmaalla lainakoiran vauhdittamana. Kynttilän liekki pimeässä illassa on sitä kauneinta.