Normipäivä

Herätyskello soi klo 5.40. Pakko herätä ensimmäisestä kerrasta, ei torkutusta. Jotta ei ihan koko talo heräisi tuohon epäinhimilliseen aikaan. Tukka kuntoon, meikit naamaan ja vaatteet päälle. Aamiainen eväinä laukkuun ja bussipysäkille.

Pysäkillä on muitakin. Vaikka kello on vasta hieman yli kuuden. Kuka käy töissä oikeasti näin aikaisin? Ai niin, on olemassa laji nimeltään ”aamuihmiset”, joihin en koskaan ole itse kuulunut. Bussimatka menee horroksessa, kohta ollaan jo Sörnäisissä. Sieltä pieni happihyppely toimiston ovelle, hälytyksen purku ja aamutervehdys pari tuntia aiemmin saapuneelle vapaaehtoiselle, joka on tullut päivystämään auttavassa puhelimessa klo 5 -9. Silloin kuunnellaan, kun kukaan muu ei kuule.

Klo 7 avaan oven puhelinpäivystäjäharjoittelijalle. Avainta hänellä ei ole, mutta minähän hoidan sen homman. Luovutan harjoittelijan päivystäjän hoiviin ja keitän kahvia. Käyn hakemassa pakastimesta kakkua ja sulatan sen. Jaan kakun osiin ja vien sen eri ryhmiä varten kerhotiloihin. Kun juon aamukahvia, syön aamiaista ja puran sähköposteja, kollega tulee ennen kahdeksaa juttelemme yhteisen kollegamme sairausloman aikaisista hommista. Kuinka ne jaetaan.

Otan kahvikupin ja jaan kuulumiset työkaverin kanssa käytävällä. Saan tietää hänestä tulevan vaari ensi kesänä – ei tosin ihan ensimmäistä kertaa. Mutta ilouutinen aamuun. Kivaa. Käyn vielä oman pöydän ääressä hoitamassa muutaman homman, ennen kuin harjoittelija odottaa opastusta. Kun se on hoidettu, tulee vapaaehtoinen sovittuun tapaamiseen ja juttelemme hänen suoritettuaan yliopiston pedagogisten opintoja. Onnistunut virikeryhmä palvelutalossamme herättää keskustelua ja tulevasuuttakin suunnitellaan. Kello 10 olen vihdoin yksin huoneessani. Koneen ääressä, päivä olisi alkamassa.

Tunnin vastaan viesteihini, puhun muutaman puhelun (esim. neuvottelen siitä kuinka monta joulutorttua joulun tapahtumiin tarvitaan, milloin joulupuuroa keitetään virikeryhmille ja kuinka 160 hengen joulujuhlan ruokapuoli hoidetaan), teen joulukonserttiin kutsulistaa. Onneksi kollega houkutteli lounaalle. Ihanaa, ruokaa. Lounastauko, minkä jälkeen tajuan tekemättömien töiden määrän. Alan tekemään rakastamaani to do-listaa, osa pitää tehdä joulun aikaan, osa tänään. Se jää kesken, kun sopimani palaveri kollegan kanssa koskien joulukonserttiamme alkaa. Suunnittelemme lippumyynnin, koodaamme liput, leikkaamme ne ja jaamme ne eri osioihin. Tämän jälkeen kello on kuusi. KUUSI. 11 tunnin jälkeen luovutan ja suljen oven perässäni. Olen kuin unessa, uneliaana ainakin. Tehtävälistaan jää kaikki ne kohdat, jotka siihen lounaan jälkeen koodasin. Yhtään en saanut tehtyä. Tiesin kävellessäni kadulla, että huomenna uudestaan, kello soi taas ennen kuutta.

Vapaaehtoistyön koordinaattorin normipäivä. Lähes 100 lähetettyä yksilöityä sähköpostia, useita puheluita, muutama palaveri ja paljon juttuja, jotka ei aina ihan vastaa omaa koulutusta. Mutta taas tuli parannettua maailmaa. Vapaaehtoisten välityksellä. He menevät ohjaamaan joulukorttipajoja, joissa tehdään kortteja yksinäisille vanhuksille. He ohjaavat ryhmiä, joissa vanhukset virittävät sosiaalista osaa elämässään. He toimivat auttavassa puhelimessa, jotta vanhukset voivat puhua huolistaan. He toimivat ystävinä heille, joilla elämässä ei ole välttämättä ketään muuta kun oma peilikuva ja valo jääkaapissa. He tulevat toteuttamaan joulujuhlan, jossa yli sata vanhusta saa joululounaan tarjoiltuna pöytiin. Tiedostan tekemäni työn arvon ja tiedän olevani oikeutettu niin mielekkääseen työhön. Mutta myönnön välillä miettiväni, voisinko pestautua linjastotyöhön, jossa ei tarvitsisi tehdä tehtävä-listoja ja miettiä öisin tekemättömiä juttuja.

Mutta tämä on minun normityöelämää. Ei kenenkään muun, vaan minun.