30-vuotias, osa 3

Ajattelin ottaa isoisästäni mallia ja pitää teknisen osaamisen kehityksen tilassa, vakka ikää tulee. Hän oli n. 80-vuotias saadessaan ensimmäisen tietokoneensa. Minä olin 30-vuotias kun sain ensimmäisen iPhonen. Sellaisen ihanan maailman parhaan kännykän. Jolla voi tehdä paljon muutakin kun soittaa, niin kun vissiin kaikilla luureilla. Mutta ennen kun menen eteenpäin, on pakko kertoa välitarina. Kun kerroin eräälle ei niin Mac-ihmisille harkitsevani uudeksi puhelimeksi iPhonen hankintaa, hän kysyi ”Miksi en osta iPadia?” No juuri siksi, kun se on kaikkea sitä paitsi ei PUHELIN. Ja kun sillä laitteella olisi juuri huippua soittaa…

Se mikä yhdistää edellisen puhelimeni nykyiseen on näppäimistön puutumattomuus. Aiemmassa versiossa se oli hajoamisen tulos, tässä puhelimessa se on kehityksen tulos. Uskomattomia yhtymäkohtia. Montaa muuta näissä kahdessa laitteessa ei olekaan yhteistä, paitsi puhelinyhteys. Mutta se johtunee kai sim-kortista. Josta on seuraava tarina kerrottavana:

Kävin jonottamassa puhelinta perjantaisena iltapäivänä ja tunnin jono puhelinoperaattorin ylläpitämässä liikkeessä kannatti. Puhelimia oli ja myyjä soi yhden sellaisen minulle. Kauppa hoidettu, ei muuta. Viikonloppuna aloin pohtimaan puhelimen käyttöönottoa ja ensimmäisenä tuli mieleen sim-kortin siirto uuteen puhelimeen. Tosin ainoa sille sopiva paikka oli liian pieni. Pienen surffailun jälkeen löysin vastauksen ja taikasanan mini-sim-kortti.

Seuraava liikkeeni oli paluu samaiseen liikkeeseen kouluttamaan 20-vuotiaita ”asiakaspalvelijoita”. Saatuani myyjän huomion ja selitettyä tilanteen mahdollisimman kiltisti, pojankloppi kehtasi esittää kysymyksen ”Osaatko laittaa sen paikalleen?” Kehtaa nyt kysyä tuota, kun olen itse osannut selvittää, että sellaista tarvitsen. Totesin itsevarmana hänelle takaisin ”Uskoisin sen onnistuvan, nyt kun sim-kortti on oikean kokoinen”. Hihii, puhelinoperaattoripoika hävisi tämän erän!

Lupasin kirjoittaa myös kommenttiboksiin tulleista kuvailuista. Kukaan ei vielä ollut ehtinyt puhumaan uudesta puhelimestani tai tietotekniikkataidoistani, mutta itsekkäästi varastin aiheen.

Olen aktiivinen vapaaehtoinen. Kansainvälisessä nuorisojärjestössä, jonka toiminnassa olen ollut mukana yli 10 vuoden ajan. Tehden kaikenlaista. Melkein mitä tahansa. Melkein mihin vuorokaudenaikaan tahansa, kahdella eri mantereella, monien satojen ihmisten parissa. Hyviä ystäviä, rakkaita sellaisia, on kokemusten lisäksi jäänyt matkaan mukaan. Tällä hetkellä istun ko. järjestön Suomen organisaation hallituksessa. Aika paljon on opittavaa hienoista business-sanoista ja käytännöistä, mutta hienoa on sanoa mahdollisuus kokea yhteistyötä kovien yritysmaailman pomojen kanssa. Kokea sitä tunnelmaa, mitä on ehkä arkipäivää heidän elämässään, mutta harvinaista itselläni. Ensimmäinen hallituksen kokous meni analysoidessa muita edustajia, keskusteltavia asioita sekä kokonaisuutta. Rohkenin jopa ottamaan useamman puheenvuoron ja sanomaan mielipiteeni. Siitä olin kovin otettu. Mutta koska voi keskittyä epäolennaiseen, suurin osa nimeltä mainitsemattoman ulkomainosjohtajan puheenvuoroista meni miettimiseen, että kenen ääntä hänen äänensä muistuttaa. Onneksi palaverin puolessa välissä sain herätyksen ja tajusin äänenpainon olevan tismalleen sama kun Jenni Pääsysaarella Kadonnen jäljellä-ohjelmassa. Sepä helpotti elämääni kummasti. Eli jos Nyt-liite julkaisis ”Kuin kaksi marjaa” palstallaan äänikaksosia, minulla olisi oiva ehdokaspari. Olisiko se sitten ”Kuin kaksi lintua?”

Jatkoa seuraa…