Kymmenen vuotta sitten

Vuosi 2001, istuin toisella puolella valtamerta juhlasalissa juhlistamassa vaihto-oppilasjärjestömme USA:N järjestön 50-vuotista historiaa. Olin etuoikeutettu edustamaan vaihto-oppilasaluminia juhlassa, jossa juhlistettiin puoli vuosikymmentä sitten alkanutta kansainvälisyyskasvatuksen polkua.

Vuosi 2001, jolloin olin juuri laittanut viimeiseen saksankieliseen lauseeseen pisteen ylioppilaskokeiden viimeisen kokeen osiossa, lyhyessä saksassa. Olin laittanut pisteen viimeiselle koskaan tekemälleni kokeelle koulutusjärjestelmässämme ja tiesin olevani valmis. Mihin? Siihen mikä oli edessä, vielä tuntemattomana, ja kiehtovana. Aikuisuutena? Ainakin elämän uutena vaiheena. Muistan sen tunteen kun suuntasin kaupungille, ostin vaateliikkeestä vaaleat kesähousut ja valmistauduin ylihuomiseen matkaani kohti amerikankotiani. Kohti sitä kaikkea, minkä olin 1,5 vuotta aikaisemmin jättänyt kaiholla taakse, mitä olin ikävöinyt noiden kuukausien aikana hurjan paljon. Tällä kertaa en olisi vaihto-oppilas, vaan itsenäinen suomalainen nuori lomalla.

Kymmenen vuotta sitten mietin, mitä tekisin elämälläni. Lukio oli käyty, ”pakollinen osuus” elämästä suoritettu ja edessä aukesi madollisuus kaikkeen sellaiseen mistä pystyin vain unelmoimaan. Unelmia oli monia, joista loppuen lopuksi useat kariutuivat ja osa toteutuivat. Alkuun tiesin, että matkustelisin, nauttisin ja kokisin paljon uutta. Ja pitäisin välivuoden. Ehdottomasti. Lähtisin kohti tuntematonta ja antaisin kaikelle mahdollisuuden.

Kymmenen vuotta sitten olin kymmenen vuotta nuorempi. Täytin tasavuosia, juhlistin syntymäpäiviä yhdessä ystävien. Niistä juhlista on jäänyt muiden muistojen ohessa yksi pariskunta, jotka kohtasivat tuona iltana ja aloittivat yhteisen polkunsa kulkemisen juuri tuona iltana. Romantillista, eikö?

Kymmenen vuotta sitten kokeilin amerikkalaisessa tavaratalossa kymmeniä mekkoja ja lähetin niistä kuvia Suomeen äidille arvioitavaksi. Koko toimiston naisväki oli niitä ihastellut ja lopulta päädyin kauniiseen siniseen mekkoon. Edessäni oli yksi huikeimmista päivistä elämässäni – ylioppilasjuhlat. Yli 80 ihmistä kävi onnittelemassa, juhlistamassa saavutustani. Pihamme oli täynnä kesää kauden ensimmäisenä aurinkoisena päivänä. Voi kuinka joskus voisin vielä palata tuohon hetkeen ja siihen onnen ja viattomuuden tunteeseen. Kaikkien niiden ihmisten ympäröimänä haluaisin vielä olla hetken aikaa. Monelle olen joutunut sanomaan samalla hyvästit kun uusia ihmisiä on saapunut elämääni. Ehkä joku päivä olemme kaikki samoissa bileissä?

Kymmenen vuotta sitten matkustin bussilla läpi laajojen peltojen saapuen suurkaupungin sykkeeseen. Edessä oli kolmen kuukauden harjoittelujakso Washington DC:ssa. Ensimmäistä päivää harjoittelijana ei muisteta sekoilusta esimiehen kanssa kuten Valkoisessa Talossa tuona vuonna tapahtui, vaan siitä kun Amerikan historia muuttui. Terrorismi, kaatuneet tornit. Monet tuhannet kuolonuhrit ja mittaamattomat tuhot. Mutta ennen kaikkea, maan koskemattomuutta oli rikottu.

Kymmenen vuotta sitten luin oppaita, niitä yliopistojen eri opintosuuntauksien saloja sisältävien teosten sisältöjä. Pohdin ääneen kysymystä: Mikä minusta isona? Lääkäri, lakimies vai hoitsu? Toimintaterapeutti, fysioterapeutti vaiko opettaja? Kaikkia näitä yhdistää yksi asia (ainakin) ja se on ihminen. Ja siinä oli vastaus. Suuntasin sille alalle, missä ihminen on keskiössä. Valitsin sen mitä kaikille ihmisille tapahtuu, eli ikääntymisen. Ja sen mikä koskettaa meitä kaikkea, eli kansanterveyden. Lopputuloksena opintoni pääaineena päädyin lukemaan gerontologiaa ja kansanterveyttä. Opettelin kirjoja edestä ja takaa. Faktoja korteilta, muistiinpanoja erilaisilla ranskalaisilla viivoilla. Opiskelumetodeista kaikki mahdollinen oli käytössä. Ja se maksoi vaivan takaisin…

Vuosikymmen sitten olin elämäni käännekohdassa. Suuntasin kohti tuntematonta. Kuten olen monesti sen jälkeenkin tehnyt. Ja tunne siitä, että olen taas matkalla kohti uutta, on läsnä. Onneksi en ehkä niin tietämättömänä kuin kymmenen vuotta sitten! Tuo vuosikymmen on yksi kolmannes elämästäni; 33,3% elämästäni. Siis tähän astisesta elämästäni. Katson taakse kaivaten, hymyillen, iloiten, helpottuneena ja välillä kysyen, että mahtuiko kaikki se tapahtunut minun elämäni kymmeneen vuoteen? Nipistettyäni itseäni tajuan, että omaa elämääni se on ollut. Ei kenenkään muun, ei unelmaa, eikä painajaista. Vaan sitä oikeaa aitoa elämää.