Lasten suusta kuulee aina totuuden ja lapset esittävät aina se suorimmat kysymykset. Taitanee olla niin, vettä ihanainen veljenpoikani, joka on samalla kummipoikani (kp), on perinyt ominaisuuden minulta. Minua kun oli viime viikolla kuvailtu ystäväni toimesta uudelle kollegalleni: ”Se on sellainen tyttö, joka sanoo asiat niin kun ne on, eikä tarvitse arvailla rivien välistä mitä se tarkoittaa”. Vähän ehkä hymyilytti tuo kuvaus, ehkä juuri sen takia, että se on niin tosi. Kyllä ystävät minut tuntevat.
Takaisin kummipoikaani ja meidän väliseen dialogiin, kun olin kyläilemässä heidän luonaan. Keskustelu meni suurin piirtein näin:
Kp: Missä sä asut nykyään?
Minä: Kummin koti on siellä Lauttasaaressa, muistatko?
Kp: Joo, muistan. Mutta asutko siellä nytkin?
Minä: En minä siellä asu nyt kun asun ulkomailla.
(Kp kysyy isältään, missä se kummi sitten asuu, kun ei Lauttasaaressa. Isi onneksi auttaa ja vihjaa Itävallasta)
Kp: Kummi, asutko sä Itävalassa?
Minä: Kyllä asun Itävallassa (leveä hymy).
Kp: Miksi sä asut Itävallassa?
Minä: Minun työpaikkani on siellä.
Kp: Mitä sä teet töissä?
Minä: Minä hiihtelen päivät pitkät ja ohjaan ihmisiä rinteessä.
Kp: Aijaa (hymyillen).
Täytyy myöntää, että tämän tyhjentävän dialogin aikana minuakin hieman hymyilytti, kun tajusin elämän hienouden. Voin kertoa, että asuu Itävalassa ja työnkuva on laskeminen. Voisiko olla parempaa? Niin kun aiemmin on todettu, toimistoni on seuraavat kolme kuukautta siinä lumipeitteisellä rinteellä. Voin pysähtyä paikassa kun paikassa ja todeta, että onpa työpisteestäni uskomattomat näkymät. Joskus saattaa tulla hieman lunta tupaan, mutta seuraava päivä onkin sitten vielä parempi. Puuterissa kun on hieno hiihdellä ja nautiskella.
Niin kun saattaa huomata, alppifiilis nousee päivä päivältä. Lähtö on lähellä. Alle 48 tuntia ja sitten ollaan sini-valkoisten siipien matkassa. Paljon olisi vielä tehtävää: joulun viettoa, lasten kanssa leikkimistä, rentoutumista, pakkaamista, viimeistelyä ja varmistelua. Ja lähdön tunnelmaa. Innostusta, jännitystä ja unelmia.
Juuri lapset ovat niitä aidoimpia ihmisiä ja auttavat tajuamaan elämän hienouden. Ja sen, että elämästä pitää nauttia täysillä. Pitää elää unelmaa ja aina välillä pysähtyä ja tajuta, että tämä on nyt sitä ja nauttia siitä hetkestä. Elämä on arvokas ja siitä pitää osata elää. Ja kysellä suoria kysymyksiä, jotta puhumattomat asiat eivät hidasta unelmien kehittymistä. Kummipoikani kanssa käydyn dialogin jälkeen voin vain todeta: minähän tosiaan kohta asun Itävallassa ja Alpit ovat kotini. Se on ollut unelmani ja se on toteutumassa. Siihen ajatukseen on hyvä nukahtaa iltaisin hymyssäsuin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti