Viime torstaina minulle annettiin etuoikeus kertoa meidän perheen tarina, minulle annettiin paikka kertoa kuinka kiitollinen olen. Lastenklinikan osaston 7 sairaanhoitajien koulutuspäivässä viimeisenä osuutena oli aiheena ”Kuolleen lapsen vanhempien kohtaaminen”. Meitä äitejä oli paikalla viisi. Kaikilla oma tarinansa, yhtä liikuttava, mutta niin erilainen. Kerroimme oman kokemanne ja yritimme sen avulla kertoa minkä olemme kokeneet heidän toiminnassaan hyväksi, kehitettäväksi tai epäoikeudenmukaiseksi. Ja kai tärkeintä meidän tarinoissamme oli näyttää se, että ihminen voi selvitä lapsensa kuolemasta. Asia, joka hoitajan pitää tietää sisimmässään, vaikka sitä ei voikaan sanoa niille vanhemmalle ääneen, jotka ovat menettäneet juuri kaikkein tärkeimmän elämässään. Mutta se ajatus hoitajan pitää pitää mielessään tukiessaan vanhempaa. Sen, että kyllä siitä loppuen lopuksi selviää. Jokainen omalla tavallaan. Siitä ei koskaan pääse yli, mutta elämää voi jatkaa.
Tarinat olivat erilaisia, koskettavia ja voin sanoa, että huoneessa ei ollut kyllä yhtään kuivaa silmää tilaisuuden päätyttyä. Rankkoja tarinoita, mutta jokainen kovin luonnollinen. Ja todellinen. Ja niin puhutteleva. Ja epäreilu. Ja jokainen äiti ei voinut sanoa muuta kuin sitä, että ei vaihtaisi lastaan pois. Eikä ottaisi ketään tilalle.
Se oli terapeuttinen hetki, ei se, että sai kertoa, vaan se, että sai kertoa olevansa kiitollinen annetusta hoidosta lasten tehohoitoyksikössä. Niissä vanhanaikaisissa tiloissa annetaan maailman huippuluokan hoitoa, mikä on uskomatonta, kun miettii todella niitä olosuhteita. Siellä jokaisella on oma hoitajansa, joka keskittyy vain siihen yhteen pienokaiseen. Se elämä on tärkeintä mitä työvuorossa on. Onneksi asiat etenevät ja K7-osasto pääsee muuttamaan pian uusiin tiloihin. Tiloihin, joka on tarkoitettu sille potilasmäärälle ja tiloihin, jotka mahdollistavat vielä paremman hoidon kuin tänä päivänä.
Elämä jatkuu ja sen pitää jatkua. Suru kulkee mukana, elämässämme. Osana sitä, ei dominoiden vaan tukien. Siitä pitää tehdä vahvuus, osa elämää, joka on erityinen muisto. Sellainen, jota ei halua kerätä enempää määrällisesti vaan haluaa vaalia omanaan.
Elämää pitää siis jatkaa. Tänä viikonloppuna sain kunniallisen vastuutehtävän. Minut valittiin kansainvälisen vaihto-oppilasjärjestön hallitukseen. Olen toiminut ko. järjestössä vuosikymmenen, erilaisissa tehtävissä. Palkallisissa ja palkatta. Työntekijänä ja vapaaehtoisena toimijana. Sydämessäni järjestöllä ja sen aatteella on ollut aina tärkeä paikka. Siellä toimivat ihmiset ovat samanhenkisiä, vaikka tulevatkin kaikki erilaisista taustoista. Mutta meitä kaikkia yhdistää saman aiheen ympärille koottu kokemus: vuosi ulkomailla vaihto-oppilaana. Vuosi tuntemattomassa, missä piti selvitä, joskus hampaita purren, joskus hymyillen. Olemme päätyneet vuoden jälkeen erilaisiin opinahjoihin, työpajoihin ja elämäntilanteisiin. Mutta aina kun näemme, voimme todeta olevamme niin samanlaisia. Olemmehan me niitä maailman valoja, joita järjestömme perusajan Rachel Andresenin alunperäinen ajatus vaihto-oppilaista oli. Maailman valoja, jotka tekevät yksilö kerrallaan maailmasta paremman paikan.
Nyt sytytän oman elämäni varaliekin kynttilään ja muistelen, kuinka vuosi sitten ympärilläni oli minulle tärkeitä ihmisiä oman poikamme hautajaisissa. Alttarilla, jonne en toivoisi kenenkään vanhemman joutuvan. Mutta kun jouduin, en onneksi joutunut olemaan siellä yksin, en kaksin, vaan yhdessä. Rakkaiden ympäröimänä. Rakkamme äärellä. Juhlistamassa kokonaista elämää.
”Ei elämän arvo riipu sen pituudesta,
eikä ihmisen merkitystä
mitata hänen saavutustensa määrällä.
Lyhytkin elämä on kokonainen.
Päivänkin matkalla voi nähdä olennaisen.
Elämä on arvokas sen itsensä tähden.”
-Anna-Mari Kaskinen-
2 kommenttia:
Kaisa kiitos. Siinä on taas pähkinänkuoressa se, mikä oikeasti on tärkeää. Kynttilä on syttynyt monena iltana myös täällä - ja pari kertaa myös pienen Petjan kotikololla. Halaus sinne!
Kaisa-Rakas kiitos, että urheasti jaat kokemustasi. Se on ensiarvoisen tärkeää kaikille osapuolille. Se varmaan auttaa myös surutyössä. Olen onnellinen puolestasi, että menet rohkeasti eteenpäin. Tämähän on oikeaa elämää
, vaikkakin surullisiakin asioita tapahtuu.
Tänään Miina-mummo kertoi pikkuveljensä kuolemasta. Isä oli tilannut naapurin mieheltä pienen arkun, johon oli pikku-Mikko pantu.
Isä oli näyttänyt sisaruksille sen pienen keskosvauvan. Se oli syntynyt kotona, niinkuin silloin oli tapana. Vauva ei ollut itkenyt. Oli elänyt kai vain vähän aikaa. Surusta äitini ei osannut puhua. Silloin kai se oli niin luonnollista, että heikot yksilöt kuolivat, mutta eivät hekään unohtuneet mielistä. Äitinikin, joka on dementoitunut muisti sen hyvin kätilöä myöten. Kätilö oli naapurin Loviisa, joka auttoi lasta ja äitiä ja hätäkastoi lapsen.
Näillä eväillä me menemme.
Sinulla on mielenkiintoinen työ. Voit auttaa paljon ihmisiä monella, monella tavalla, ja omalla ihanalla persoonallasi. Me siunamme Petjan muistoa, niinkuin siunasin Petjaa silloin, kun ensikerran kuulin, että hän on tulossa. Kerron kaikille, että minulla on kaksi lastenlasta. Yksi elävä ja toinen kuollut. Petja on rakas mummolle.
Voi
Petjan hautajaispäivä oli minulta unohtunut, mutta eilen oli minulla hyvin lorvipäivä, ehkä elimistöni muisti vuoden takaisen surupäivän, vaikka se ei tietoisuuteeni asti yltänytkään.
Voimia töihin ja vapaaehtoistyöhön!
Lähetä kommentti